Elämä aivan sekaisin mutta jumissa, öisin painajaisia

En todellakaan tiedä minne olen menossa. Ystäviä ei ole, eikä työkykyä, pompotellaan arvioinnista toiseen terveydenhuollon ja työkkärin toimesta. Joka toisessa on todettu työkykyiseksi seuraavassa taas työkyvyttömäksi. En saa eläkettä enkä pysty töihin, en voi tehdä mitään valintoja kun en tiedä edes että mihin minun odotetaan milloinkin pystyvän. Yöllä nukun ja näen ahdistavia unia. Olen aloittanut keskusteluavun, mutta ei siitä tunnu olevan mitään hyötyä ainakaan vielä. Häpeän fyysistä tilaani ja olen vihainen, että joudun elämään vammojeni kanssa. Elämä tuntuu pysyvän paikallaan vuodesta toiseen - muille tapahtuu hyviä asioita, mutta ei minulle. Jotenkin satuttaa nähdä toisten menevän eteenpäin. Toisaalta en jaksa edes haluta enää mitään, kun kaikki mitä olen yrittänyt - silloin kun jaksoin vielä yrittää - on epäonnistunut. Olen kuin joku haamu jäänyt elämään tänne, turhaan.