Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mies saa järjettömiä raivareita aivoleikkauksen jälkeen
väsähtävä vaimo
27.09.2019 |
Mieheltä leikattiin pari kuukautta sitten iso mutta hyvänlaatuinen aivokasvain. Leikkaus meni hyvin ja fyysinen toipuminen on mennyt hyvin myös.
Mutta nyt on alkanut tulla ihan käsittämättömiä raivareita. Siis ei mistään. Lapset ja koira saa raivon aikaan pelkällä olemisellaan. Mies on omasta mielestään "vakavasti sairas" (öö.. ei ole.. toipilas kyllä joo) ja odottaa täyshoitoa ja kodin kunnossapitoa (minulta). Käyn töissä ja hoidan lapset ja kodin nyt kun hän oli huonommassa kunnossa mutta nyt noi raivarit ovat alkaneet syödä meikäläisen jaksamista.
Lääkäri sanoi ennen leikkausta että mielialanmuutoksia voi tulla ja että ne voivat olla JOPA PYSYVIÄ.
Mutta jos tätä jatkuu vaan ja jatkuu.. mitä ihmettä teen? En jaksa näitä raivareita (pelkkää huutoa vielä, ei väkivaltaa) pitkään. Entäs jos tämä on hänen pysyvä olotilansa? Tai mielialat heittelehtii vuoden, vuosia??
Miten jaksan, ja mitä minun pitää jaksaa?
Onko kohtalotovereita?
Kommentit (47)
väsähtävä vaimo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ootko googlaillut löytyykö jotain aivovammapotilaiden läheisten tukiryhmää? Saattaapi sieltä löytyä konkreettisempaa apua kun tältä palstalta.
Joo olen etsinyt ja löytänytkin tukiryhmiä ja aion niihin liittyä ja olla yhteyksissä.
Kunhan tulin tänne purkamaan pahimpia angsteja.
No, miten meni noin niin kuin omasta mielestä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tärkeintä olisi kai luoda yhteinen rintama, jossa te taistelette sairautta vastaan, ettei tule sellaista fiilistä, että sinä suojelet itseäsi ja lapsia ja odotat vain, että mies saa itsensä ruotuun.
Miehellä ei ole sairautta. Hänellä oli hyvälaatuinen kasvain, joka saatiin kokonaan leikattua pois. Nyt hän on toipilas.
Yritänkin tässä koko ajan olla "me" mutta ongelmana on se että mies on koko ajan vain "MINÄ!!". Ei toista voi pakottaa ajattelemaan tiiminä asiaa.
Valitettavasti noiden aivojuttujen takia joskus tuollainen taipumus voi jäädä tosiaan pysyväksi, kuten lääkäri sanoikin. Sama juttu kuin aikoinaan sotien jälkeen tiedettiin miehiä, jolla oli joku "sirpale päässä" tai muu päävamma, ja ennen kiltti hyvä mies muuttui jopa vaaralliseksi raivopääksi. Samaa ilmiötä voi tulla missä tahansa aivojen vaurioitumisessa olipa kyse verenvuodosta, veritulpasta, kasvaimesta tai leikkauksesta.
Eipä tuossa oikein muuta voi kuin toivoa että teillä on ohimenevämpää laatua. Ainakin vuoden on vielä hyvinkin paranemispotentiaalia jäljellä, eli on toivoa että mies palautuu.
Tässä taas nähdään suomalaisen naisen lojaalisuus. Miehellä aivoleikkaus ja nainen heti jättämässä
väsähtävä vaimo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tärkeintä olisi kai luoda yhteinen rintama, jossa te taistelette sairautta vastaan, ettei tule sellaista fiilistä, että sinä suojelet itseäsi ja lapsia ja odotat vain, että mies saa itsensä ruotuun.
Miehellä ei ole sairautta. Hänellä oli hyvälaatuinen kasvain, joka saatiin kokonaan leikattua pois. Nyt hän on toipilas.
Yritänkin tässä koko ajan olla "me" mutta ongelmana on se että mies on koko ajan vain "MINÄ!!". Ei toista voi pakottaa ajattelemaan tiiminä asiaa.
No tässä yksi kokemus.
Minä olen miehesi ja sinä olet eksäni - ero tuli. Hän ei suostunut ymmärtämään sitä mitä minä kävin henkisesti läpi ja minä aloin oireilla koko ajan pahemmin ja pahemmin. Ensin minä aloin väläytellä eroa, koska halusin hermolepoa ja stressitasoni alemmiksi, koska ahdisti, ettei rakas ihminen enää ymmärrä minua. Suostuin kuitenkin aina yrittämään. Sitten hän jätti minut muutamaan kertaan ja nyt sitten teemme yhdessä eroa, koska se oli ihan turha muutaman vuoden helvetti hyvän suhteen päälle.
Miten joku ulkopuolinen voi arvottaa sen, mitä toinen kokee? Kun te tutustuitte, oletettavasti kuuntelit ihan avoimesti miehesi sanoja. Mutta nyt sitten suhde tullut sellaiseen pisteeseen, että se avoimuus ja empatia on hävinnyt ja haluat vain toisen "ruotuun" ja takaisin? Elämä nyt vaan joskus heittää tuollaisia kierrepalloja ja siinä se punnitaan, päästäänkö niistä yhdessä yli vai ei. Miehesi ei tilannut tuota itselleen, siitä olen ihan varma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
väsähtävä vaimo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tärkeintä olisi kai luoda yhteinen rintama, jossa te taistelette sairautta vastaan, ettei tule sellaista fiilistä, että sinä suojelet itseäsi ja lapsia ja odotat vain, että mies saa itsensä ruotuun.
Miehellä ei ole sairautta. Hänellä oli hyvälaatuinen kasvain, joka saatiin kokonaan leikattua pois. Nyt hän on toipilas.
Yritänkin tässä koko ajan olla "me" mutta ongelmana on se että mies on koko ajan vain "MINÄ!!". Ei toista voi pakottaa ajattelemaan tiiminä asiaa.
Tuo kuulostaa vähättelyltä. Mikä taas nostaa toisen puolustuskannalle huutamaan sitä omaa tarinaansa, jotta sinä vihdoin ymmärtäisit sen. Olette poteroissanne ja sinne tuota menoa jäättekin.
Olin 18, kun äidiltäni leikattiin hyvänlaatuinen kasvain. Se sai minut henkiseen kriisiin perhetilanteemme vuoksi. Siksi en näkisi mitenkään ihmeellisenä, että miehelle tuo on henkisesti iso juttu, vaikka ap:n mielestä sama kuin joku luomenpoisto.
Ap, onko sinulla itselläsi meneillään joku defenssi, ettet halua ymmärtää miten vakava homma tuo on vai etkö ihan muuten vaan käsitä? Pelästyitkö itse miehesi menettämistä ja nyt oireilet sitä vieläkin? Vai eikö vaan kiinnosta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, googlaa yksityinen neuropsykologi ja selitä tilanne. Maksaa kyllä, mutta julkisella puolella tilanne toivoton päästä hoitoon. Päähän vammautuneilla / kognitioon / käyttäytymiseen vaikuttavan sairastumisen jälkeen neuropsykologin seuranta ihan ehdoton. Tarvitset itsellesi myös keskusteluapua jos meinaat kannatella monen ihmisen elämää edes vähän aikaa.
Monenlaista mielipidettä täällä näköjään on ja kyllä niitä maailmaan mahtuu.
Mutta oletteko te tosiaan sitä mieltä ,että puolison pitää lopun ikäänsä pelätä ja kärsiä ihmisen Takia, joka jatkuvasti saa Raivokohtauksia. Lapsille se on myös kauhistus.
Ei tarvitse jäädä siihen kärsimään.
Voi katsoa niin kauan ,kuin jaksaa, mutta sitten pitää lähteä.
Ihmisellä on vain yksi elämä.
Ja aivan turha on miettiä syyllistä, Se tapahtuu mikä tapahtuu.
Jättäähän moni kumppaninsa, vaikka tämä olisi miten ihana tahansa. 40-50% avioliitoista päätyy eroon.
Miksi ap ei saisi erota ? Hänellähän on siihen vakava syy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
väsähtävä vaimo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tärkeintä olisi kai luoda yhteinen rintama, jossa te taistelette sairautta vastaan, ettei tule sellaista fiilistä, että sinä suojelet itseäsi ja lapsia ja odotat vain, että mies saa itsensä ruotuun.
Miehellä ei ole sairautta. Hänellä oli hyvälaatuinen kasvain, joka saatiin kokonaan leikattua pois. Nyt hän on toipilas.
Yritänkin tässä koko ajan olla "me" mutta ongelmana on se että mies on koko ajan vain "MINÄ!!". Ei toista voi pakottaa ajattelemaan tiiminä asiaa.
Aivoleikkaus on niin iso ja rankka kokemus, että asenteesi tuntuu todella vähättelevältä. Vaikka kasvain olisikin hyvälaatuinen, aivot kärsivät katoamisesta, jota ei leikkauksessa voi välttää. Tällä sitten on seurauksia, joihin toipilaan itsensä on usein vaikea hallita. Lisäksi jo kallon avaaminen toimenpiteenä on monista sen verran karmea, että ahdistus voi jäädä päälle, vaikka kaikki olisi mennyt hyvinkin.
Aivot kärsivät katoamisesta... Siis kajoamisesta :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tässä taas nähdään suomalaisen naisen lojaalisuus. Miehellä aivoleikkaus ja nainen heti jättämässä
Naisen pitää suojella lapsia. Vaikka miehellä on ollut iso leikkaus, ei se oikeuta huutamaan lapsille. Aloittaja hoitaa jo nyt palkkatyön, kodin, lapset ja on ilmeisesti ollut miehen tukena, mutta ei hänkään väsymätön supersankari ole. Miehen pitää itse osata hakea ja ottaa apua vastaan.
Vierailija kirjoitti:
Monenlaista mielipidettä täällä näköjään on ja kyllä niitä maailmaan mahtuu.
Mutta oletteko te tosiaan sitä mieltä ,että puolison pitää lopun ikäänsä pelätä ja kärsiä ihmisen Takia, joka jatkuvasti saa Raivokohtauksia. Lapsille se on myös kauhistus.
Ei tarvitse jäädä siihen kärsimään.
Voi katsoa niin kauan ,kuin jaksaa, mutta sitten pitää lähteä.
Ihmisellä on vain yksi elämä.Ja aivan turha on miettiä syyllistä, Se tapahtuu mikä tapahtuu.
Jättäähän moni kumppaninsa, vaikka tämä olisi miten ihana tahansa. 40-50% avioliitoista päätyy eroon.
Miksi ap ei saisi erota ? Hänellähän on siihen vakava syy.
Ap saa erota. Mutta jos hän haluaa saada suhteen kuntoon, se ei kyllä tuolla asenteella kuulosta kovin todennäköiseltä. Ja totta, paska nakki ap:lle myös, sympatiani siitä. Ei mies ole ainoa tilanteen "uhri", vaikka hän onkin saanut pahimmat osumat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä taas nähdään suomalaisen naisen lojaalisuus. Miehellä aivoleikkaus ja nainen heti jättämässä
Naisen pitää suojella lapsia. Vaikka miehellä on ollut iso leikkaus, ei se oikeuta huutamaan lapsille. Aloittaja hoitaa jo nyt palkkatyön, kodin, lapset ja on ilmeisesti ollut miehen tukena, mutta ei hänkään väsymätön supersankari ole. Miehen pitää itse osata hakea ja ottaa apua vastaan.
Siis tämä. Nainen ei tässä mitenkään ole ajamassa itselleen ensisijaisesti helpompaa elämää vaan yrittää suojella lapsiaan (ja koiraakin) isän raivokohtauksilta. Hallitsemattoman raivokohtaukset aiheuttavat lapsille turvattomuuden tunnetta ja voivat todellakin vahingoittaa lapsen henkistä kehitystä. Miehen on todellakin syytä hakea apua, ja jos hän toistuvasti kieltäytyy siitä, ap:lla on velvollisuus tehdä mahdolliset johtopäätökset ja ajatella sitä miten hän pystyy tarjoamaan lapsille mahdollisimman hyvät ja turvalliset kasvuolosuhteet.
Missä sanottiin, että mies on kieltäytynyt avusta tai kieltänyt tilanteen olemassaolon?
Sekin on hyvä muistaa, että kun hakee apua, ei tarkoita sitä, että siitä avusta on apua, etenkään heti alussa. Joten, jos ympäristö kokee tilanteen liian raskaaksi, kannattaa hakeutua muualle.
Oma hermostoni on traumojen vaurioittama ja ympäröivien läheisten ihmisten asennoituminen heittää voinnin monesti paljon pahemmaksi kuin ilman heitä tai tukevien ihmisten seurassa oleminen. Mikä tahansa stressi pahentaa tilannetta, on se töistä tai vaimon odotuksista parantua heti.
Mitä lupasit vihkivalassasi: Myötä ja vastamäessä???
Vierailija kirjoitti:
Missä sanottiin, että mies on kieltäytynyt avusta tai kieltänyt tilanteen olemassaolon?
Sekin on hyvä muistaa, että kun hakee apua, ei tarkoita sitä, että siitä avusta on apua, etenkään heti alussa. Joten, jos ympäristö kokee tilanteen liian raskaaksi, kannattaa hakeutua muualle.
Oma hermostoni on traumojen vaurioittama ja ympäröivien läheisten ihmisten asennoituminen heittää voinnin monesti paljon pahemmaksi kuin ilman heitä tai tukevien ihmisten seurassa oleminen. Mikä tahansa stressi pahentaa tilannetta, on se töistä tai vaimon odotuksista parantua heti.
Itse asiassa mies kieltäytyy avusta. Olen miettinyt miten saisin lahjottua/uhkailtua/kiristettyä hänet lääkäriin/hoitajalle/psykiatrille. Vielä en ole keksinyt.
Niin, ja ne jotka kokevat, että vähättelen leikkausta: itselläni oli myös hyvänlaatuinen aivokasvain muutama vuosi sitten. Omalla kohdalla ei onneksi tullut tällaista raivokohtausongelmaa, eikä kuulemma luonteenikaan ole muuttunut perheen/ystävien mielestä.
Teillä on käynyt erikoinen tuuri, kun ottaa huomioon, miten harvinaisia primaarit aivokasvaimet (siis muut kuin etäpesäkkeet) loppujen lopuksi ovat.
väsähtävä vaimo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missä sanottiin, että mies on kieltäytynyt avusta tai kieltänyt tilanteen olemassaolon?
Sekin on hyvä muistaa, että kun hakee apua, ei tarkoita sitä, että siitä avusta on apua, etenkään heti alussa. Joten, jos ympäristö kokee tilanteen liian raskaaksi, kannattaa hakeutua muualle.
Oma hermostoni on traumojen vaurioittama ja ympäröivien läheisten ihmisten asennoituminen heittää voinnin monesti paljon pahemmaksi kuin ilman heitä tai tukevien ihmisten seurassa oleminen. Mikä tahansa stressi pahentaa tilannetta, on se töistä tai vaimon odotuksista parantua heti.
Itse asiassa mies kieltäytyy avusta. Olen miettinyt miten saisin lahjottua/uhkailtua/kiristettyä hänet lääkäriin/hoitajalle/psykiatrille. Vielä en ole keksinyt.
Niin, ja ne jotka kokevat, että vähättelen leikkausta: itselläni oli myös hyvänlaatuinen aivokasvain muutama vuosi sitten. Omalla kohdalla ei onneksi tullut tällaista raivokohtausongelmaa, eikä kuulemma luonteenikaan ole muuttunut perheen/ystävien mielestä.
No jos sinua ei pelottanut eikä sinulle tullut mitään jälkiongelmia niin miehellekään ei saa tulla?
Mitäs jos sanoisit ihan rauhallisesti ja painokkaasti, että miehen tilanne vaikuttaa koko perheeseen ja apua on haettava ihan muidenkin vuoksi, jos oma tilanne ei motivoi tarpeeksi. Voit kyllä selvittää etukäteen paikan, mistä sitä apua saa ja vaikka varata ajankin.
Alue: Aihe vapaa
Tärkeintä olisi kai luoda yhteinen rintama, jossa te taistelette sairautta vastaan, ettei tule sellaista fiilistä, että sinä suojelet itseäsi ja lapsia ja odotat vain, että mies saa itsensä ruotuun.