säälittävä elämäni

Näinä harvoina lapsivapaina juon kännit kotona yksin. Mieli tekisi jonnekkin lähteä, mutta ei ole ainuttakaan kaveria, ketä pyytäisi mukaan. Perustelen itselleni, että no hei, säästyypähän rahat, eikä ole aamulla ihan kuolema olo, mikäs tässä.

Erosin vuosi sitten, mutta pidän yhä sormusta, eikä kukaan paria kaveria lukuunottamatta edes tiedä minun eronneen. Ja sormusta pidän juurikin siksi, etten jaksa selitellä ihmisille esim töissä omia asioitani. Enkä itsellenikään. Shit happens.

Jos jokus sattuu kysymään mitä kuuluu, hymyilen ja totean että mitäs tässä..ihan jees tätä normiarkea..

Ja mitä on se normiarki? Totaali yh.n arkea.
Käyn töissä, laitan ruokaa, tappelen teinien kanssa läksyistä ja kotiintuloista, siivoan, pyykkään ja odotan iltaa että saan nukkua. Oravanpyörä.

Onneksi on lapset, kun ei ketään muutakaan ole.
Mutta kulissit on kunnossa, kukaan ei ikinä uskoisi miten paska olo mulla on. Osaan esittää jopa lähipiirille, omia lapsia myöten, että mikäs tässä ollessa, kaikki on hyvin.

Ehkä ensi elämässä