Kuinka usein itket?

Tänään itkin ilosta aika paljonkin.

Eilen pari tippaa surusta.

Elokuussa silkasta kivusta.

Joten viime aikoina aika paljonkin, sitä ennen ehkä vuosi tai pari sitten.

Itkin eilen sitä kun televisioissa näytettiin erästä dokumenttia urheilijasta, joka loukkaantumisen jälkeen sai uransa vielä jatkumaan ja pääsi MM-kisoihin Dohaan. Huomasin tavallaan kuinka tärkeä asia se hänellä oli ja se taistelu mitä hän kävi läpi sai itsenkin jotenkin samaistumaan häneen ja huomasin kuinka liikuttunut hänkin oli ja toisaalta iloinen. Muuten olen tällä viikolla  itkenyt omaa elämääni ja sitä kuinka yksin olen. Joskus itken aika pitkäänkin ja silloin oikeasti vaan auttaa se, kun laittaa tietynlaista musiikkia päälle ja muistan kun joskus itkin ihan kolme tuntia putkeen. Nämä hetket ovat aika kurjia ja silloin herää se huoli, että koska saan itseni taas rauhoittumaan. Muuten liikutun useasti eri asioista esim joku elokuva tai jonkun ihmisen elämän tarina yms saattaa aiheuttaa kyyneleiden valumisen.

En osaa itkeä toisten nähden, kun se oli ja on meillä heikkouden merkki. Näin vanhempani siis ajattelevat. Pahinta oli varmaan se, kun isovanhempani kuolivat aika peräkkäin ja minun oli hankalaa itkeä hautajaisissa. Eivät vanhemmat tietenkään kieltäneet itkemästä vieraiden nähden ( muuten kyllä sanovat, että älä itke jos näkevät) mutta oli jotenkin nöyryyttävää sortua itkuun heidän katseensa alla. Itse eivät siis itkeneet ei edes äitini, vaikka olivat hänen vanhempansa. Olen muutenkin erilainen kuin he ihan täysin ja liikutun milloin mistäkin. Yritän itse tukea toista jos hän itkee, mutta samalla en oikein osaa lohduttaa, kun minua ei olla koskaan lohdutettu. Pahinta aikaa elämässä oli ne vuodet, kun olin kiusattu ja ei saanut silti itkeä ja valittaa vanhemmille. Äitini joskus varsinkin hermostui täysin. Eivät he oikeastaan ymmärrä elämästäni mitään ja olen aina itse saanut kaikesta selvitä silloinkin kun apua  tai edes tukea olisin tarvinnut. Joskus olen kateellinen jos joku esim lehdessä kertoo kuinka vanhemmat auttoivat, kun itse en ole koskaan saanut ymmärrystä. Aina liian herkkä tai liian arka yms. Itse eivät siis itke koskaan ja joskus mietinkin saisiko mikään heitä itkemään. 

.

Itken monta kertaa viikossa. Viime aikoina paljon enemmän varsinkin öisin ajattellen Amazonian kohtaloa. Iskee ahdistus ja tunnen itseäni niin avuttomaksi kun mietin, että Amazonia ei palaudu ennalleen. 😢

Harvoin. Kun kissani kuoli ja kun äidilläni todettiin syöpä.

Joka päivä. Kun on ikävä mun rakkaita. Kun suututtaa. Kun liikutun vaikka jostain uutisesta.