Te joilla on ollut väkivaltainen mies, miksi ette ole lähteneet suhteesta?

Minä ainakin olin niin ihmeissäni siitä, miten minä olen joutunut moiseen tilanteeseen. Mies osasi syyllistää ja väkivalta oli pikemmin henkistä ja psykologista, koska fyysisesti osasin puolustautua paremmin.

Erohetkellä tulisi pataan entistä pahemmin...

Iso muna ja hyvä seksi. On sen arvoista vaikka joutuu olemaan varpaillaan.

Eksäni oli väkivaltainen narsisti.

Erottiin lopullisesti viime vuonna. Lyhyitä eroja on ollut useita aiemminkin, mutta vaikka aina lähtiessä vannoin että nyt erotaan lopullisesti niin aina palasin takaisin. Älä edes kysy miksi. Narsisti osaa pyörittää tätä palettia niin hyvin, että itse olen ollut ihan sekaisian vuosia kaikesta kamaluudesta.

Jos ei olisi yhteisiä lapsia niin luulisin, että olisin eronnut ensimmäisestä iskusta ja se olisi siinä. Mutta yhteiset lapset mutkistaa tilannetta huomattavasti.

Odotin siihen asti, että kuopus on 12v ja lain mukaan päätös hällä miten tapaa isäänsä. Ei halunnut eron jälkeen tavata eikä luojan kiitos ole tarvinnut vaikka isä on yrittänyt oikeudesta hakea.

Tällä palstallakin on helppoa huudella, että JSSAP. Mutta käytännössä se on hankala toteuttaa. Meilläkin ero tapahtui niin, että miehen työmatkan aikana tyhjensin asunnon omista ja lasten tavaroista, muutettiin salaiseen osoitteeseen toiselle paikkakunnalle mihin olin hakenut turvakieltoa.

Vierailija kirjoitti:

Eksäni oli väkivaltainen narsisti.

Erottiin lopullisesti viime vuonna. Lyhyitä eroja on ollut useita aiemminkin, mutta vaikka aina lähtiessä vannoin että nyt erotaan lopullisesti niin aina palasin takaisin. Älä edes kysy miksi. Narsisti osaa pyörittää tätä palettia niin hyvin, että itse olen ollut ihan sekaisian vuosia kaikesta kamaluudesta.

Jos ei olisi yhteisiä lapsia niin luulisin, että olisin eronnut ensimmäisestä iskusta ja se olisi siinä. Mutta yhteiset lapset mutkistaa tilannetta huomattavasti.

Odotin siihen asti, että kuopus on 12v ja lain mukaan päätös hällä miten tapaa isäänsä. Ei halunnut eron jälkeen tavata eikä luojan kiitos ole tarvinnut vaikka isä on yrittänyt oikeudesta hakea.

Tällä palstallakin on helppoa huudella, että JSSAP. Mutta käytännössä se on hankala toteuttaa. Meilläkin ero tapahtui niin, että miehen työmatkan aikana tyhjensin asunnon omista ja lasten tavaroista, muutettiin salaiseen osoitteeseen toiselle paikkakunnalle mihin olin hakenut turvakieltoa.

Tämä on kyllä aika selkeä syy. Pahimmillaan lapsi joutuu siinä vaaraan.

Väkivalta ei alkanut heti, vasta yhteenmuuton jälkeen miehen käytös muuttui. Aluksi se oli sellaista muka vahinkomaista tönimistä/oven paukauttamista minua päin. Hän puhui kaiken itselleen eduksi.

Henkinen piina oli se, mikä piti suhteessa. Epäilin jo omaa mielenterveyttäni, kun tunsin pelkoa ja olin surullinen, samalla kun mies ei tunnustanut mitään tapahtuneen.

Varmasti olisin lähtenyt, jos väkivalta olisi alkanut fyysisenä yhtäkkiä. Mutta se manipulointi ja itsetunnon rusentaminen toimivat ihmeellisen hyvin.

Pelkään häntä edelleen, vuosia eron jälkeen. En muista mitään, miten olen valmistellut muuttoa. Siis tavaroiden pakkaus ja se odottelu, ei mitään muistikuvaa. En uskonut pääseväni sieltä pois.

Yksi ystäväni on jäänyt tällaiseen suhteeseen. Tulee mieleen, että hänen tapauksessa kai sitten oleminen huonossa suhteessa voittaa yksinolon. Hän luulee miehen aina muuttuneen, mutta eihän se mies muutu. Suhde on sairas. Mustasukkaisuutta, kontrollointia, alkoholinhuuruista elämää miehen toimesta, henkistä väkivaltaa, pelolla hallitsemista, ajoittaista fyysistä väkivaltaa tai sen uhkaa. On helpompi jäädä kuin tehdä muutoksia. Tällaisen kestäminen parisuhteen toisena osapuolena vaatii paljon unohtamista, ja jotenkin vääristyneesti näkemistä että näkee toisessa hyviä puolia, vaikka oikeasti toinen käyttäytyy sairaalla ja häiriintyneellä tavalla. Monesti oikein ihmettelen, että ensin on kuultu puhelimessa, kuinka kamala tämä henkilö on ja sitten seuraavana hetkenä ollaan niinkuin mitään pahaa ei koskaan olisi tapahtunutkaan, toinen lepertelee siinä ja on niin mukavaa arkea taas. Hetki.

Olin 18 vuotias, kun olin väkivaltaisessa suhteessa ja pidin sitä ihan normaalina koska kotonakin isä löi äitiä. Sekä meitä lapsia kuritettiin fyysisesti kummankin vanhemman toimesta.

En ole itse kokenut fyysistä väkivaltaa suhteessa mutta henkistä sitäkin enemmän.

Mies on kertonut suhteen aikana kaikki tavat millä olen huono, ja kuinka en saisi ketään muuta. Hän on arvostellut kaikki kävelytyylistäni ulkonäkööni tapaani puhua arvostellen luonteeni huonot puolet. Samalla hän on saanut minut tuntemaan ja sanonutkin suoraan, etten pärjäisi ilman häntä. Miten minä pärjäisin kun ei olisi häntä "huolehtimassa" minusta. Hän on ikäänkuin löytänyt minussa herkät kohdat joihin on oikein tarttunut urakalla. Itsetuntoni on ollut horjuva koko nuoruusikäni joten nuo ovat uponneet todella syvälle minuun jokainen arvostelu minkä olen kuullut. Eli ymmärrän miksi jotkut jäävät väkivaltaiseen suhteeseen.

Mä olin ainakin läpeensä kiltti ja halusin miellyttää, en uskonut että kukaan voisi olla oikeasti paha. Sellaista ihmistä on helppo hyväksikäyttää ja manipuloida.

Henkinen yliote on tässä se juttu, kun sulle vuosia toistetaan ettet sä ruma lehmä saisi ketään muuta ja pitää olla tyytyväinen siihen että edes tämä armollinen mies suostuu sun kanssa olemaan, niin ei sen jälkeen niin vain suoristeta omaa selkää ja lähdetä menemään.

Pelko. Se pelon tunne on jotain ihan hirveää. Mitä sitten tapahtuu jos lähden. Miten mies kostaa minulle ja lapsille.

Onneksi mies kuoli tapaturmaisesti työpaikalla. Siitä alkoi vapaus, helpotus ja onni.

Suhde kesti 8v. Sinä aikana saatiin 4 lasta. Olen saanut paskaa niskaani miksi tein niin monta lasta yhden paskaläjän kanssa. Hitto kun joku näkisi mitä siellä neljän seinän sisällä meillä tapahtui. Ei siitä niin vain lähdetä.

Huomauttaisin myös, että henkinen väkivalta on sellaista minkä kanssa on täysin yksin. Mustan silmän näkee jokainen, mutta kuka näkee henkisen väkivallan merkkejä?

Omalta kohdaltani voin todeta , että henkinen väkivalta on sata kertaa julmempaa kuin fyysinen. Fyysiseen saa kuitenkin kipulääkettä, mutta henkiseen ei mitään apua.

Up