Lue keskustelun säännöt.
Onko muilla vaihdevuosi-ikäisillä tällaista?
10.09.2019 |
Eli on sellainen olo, että mikään ei oikein tunnu miltään. Olen aina ollut hyvinkin syvästi tunteva ja herkkä ihminen, nyt ei itketä eikä naurata. Mikään ei oikein enää innosta, en saa nautintoa hyvästä ruuasta, en aamuisesta metsälenkistä, en joogasta, komediat eivät naurata, puutarhanhoito ei kiinnosta, ei syksyn uudet neulelangat, ei mikään harrastus. Olla möllötän vain. En silti ole oikeastaan masentunutkaan, suoriudun hyvin työstä ja kotitöistä, jaksan olla perheen seurassa, käydä kaupassa jne. Muut vv-oireet olen saanut hyvin kuriin ns. luontaisesti, eli esim. magnesium levottomiin jalkoihin, salvia hikoiluun, vyöhyketerapia unettomuuteen. Mutta mieleen ei tunnu vaikuttavan mikään. Minusta on tullut kuin joku puupökkelö. Kuuluuko tämä oireistoon ja onko pysyvä tila vai ohimenevää..?
Kommentit (26)
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli noi oireet n. reilu vuosi sitten. Ei huvittanut mikään muu kuin maata sohvalla ja väkisin jouduin pakottamaan itseni ulos lenkille. Sain masennus diagnoosin mutta mielestäni olotila johtui ennemmin pitkästä uupumuksesta. Nyt elämä taas voittaa. Harrastin itsepohdiskelua ja aloin taas tekemään niitä pieniä asioita joista olen aina nauttinut (kahvila käynneistä, tanssimisesta, liikunnasta, matkustelusta ym). Tuohon olotilaan on niin helppo juurtua ja jäädä "makaamaan" ja tavallaan hyväksymään ettei mikään tunnu miltään. Mutta eihän se ole mitään elämää! Ainakaan itse en halua elää loppuelämääni noin.
Olisiko estrogeenin puute? Yritä tehdä pieniä asioita joista olet ennen saanut iloa..varmasti jokin sua ilahduttaa. Puhu gynekologin kanssa oireista, ehkä se voisi auttaa.
Alkoiko tilanteesi parantua itsekseen, vai teitkö jotain erityistä sen eteen? Minä en voi käyttää estrogeenia, eli se on täysin poissuljettu mahdollisuus. Kestän muut oireet, jotka ovat ainakin tällä hetkellä melko vähäisiä, mutta tätä tunteettomuutta ja ilottomuutta on vaikea kestää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
KirkkoSisko kirjoitti:
Hei ap.
Johtuipa elämänilon laimeneminen mistä tahansa, kuten vaikka hormoneista, sen ei tarvitse jäädä vallalle. Kerrot monista asioista, jotka ennen sinua ilahduttivat, joista nyt et saa lumoa. Voihan olla kyse myös siitä, että olet ihmisenä muuttunut; jokin tie on kuljettu loppuun ja olet nyt tutustumassa uusiin puoliin itsessäsi. Kärjistäen esimerkki: jos aikaisemmin olet ollut neulomisfani, ehkä sinussa olisikin nyt tilaa vaikkapa laulamiselle. Iän myötä ihminen myös saa tilaisuuden roolittaa itseään toisin. Jokin mielenkiinnon aikaisempi kohde jää tarpeettomaksi, painuu (ainakin väliaikaisesti) taustalle, ja jollekin uudelle voisikin olla tilaa.
Usein ihminen tarvitsee elämän mielekkyden kokemukseen myös sen, että sitoutuu ja toimii johonkin myös itseään isompaan merkitykseen. Pelkkä 'viihtyminen' ja itsensä hoitaminen ei riitä, vaikka sekin on tietenkin tärkeää - ihmiselle on hyväksi myös antaa ja auttaa. Moni kokee merkityksellisyyttä vapaaehtoistyössä, jonka kenttä on hyvin laaja. Voi toimia niin ympäristön kuin nuorison hyväksi, voi toimia aktiivisena omassa kaupungissaan vapaaehtoistyön puolella, seurakunnillakin on monenlaista mihin tarvitaan erilaisia taitoja osaavia ihmisiä. Entäpä jos tutustuisit vapaaehtoistoimintaan ja löytäisit itsellesi paikan, jossa saat sekä antaa että vastaanottaa elämän merkityksellisyyttä?
En ole ap, mutta kerron tämän itsestäni. Minulla on tuo vapaaehtoistyöläisen ura jo taputeltu. Eli se tie on kuljettu loppuun. Silti lupaudun esim. hoitamaan kaverin koiraa loman ajaksi. Ja huomaan, että stressaannun ihan liikaa. Vaikka itselläkin ollut koiria aiemmin. Eli minulla taitaisi olla nyt se itsensä viihdyttämisen paikka. Kunhan keksisin, mistä saan iloa. (Teoriassa kyllä tiedän jotain, mutta näitäpä ei pysty toteuttamaan. Kun kaikki ei ole itsestä kiinni.)
Tunnen juuri noin. En jaksa mitään ylimääräistä. Huolehdin jo iäkkäästä äidistäni, siinä on mulle vapaaehtoistyötä ihan riittävästi. Ennen sain äitinikin hoidosta jotain iloa, nyt en enää ollenkaan, koen sen vain taakkana. Muistisairas äiti suorastaan ärsyttää, vaikka näin ei varmaan saisi edes sanoa. Samaa mietin, että nyt kun voisin tehdä mitä haluan (toki raha rajoittaa), niin en keksi mitään, mikä tuntuisi joltain!
Saa sanoa. Muistisairas on hirveä hoidettava, vaikkei tietysti tahallaan. Sympatiani sinulle ❤
Kiitos. Lämmittää mieltä! ap
Vierailija kirjoitti:
Voikohan ihmisellä olla tuollainen puupökkelöolo ilman mitään muita merkkejä vaihdevuosista? Kuukautiseni jäivät pois muutama kuukausi sitten 55-vuotissyntymäpäiväni tienoilla, mutta mitään muuta en ole havainnut. Ei minulla ole koskaan ollut PMS:ää tai kipujakaan, joten ehkä olen päässyt todella helpolla kaikin puolin.
Olen toivottomassa elämäntilanteessa (syitä en ryhdy selittämään, mutta arvailujen ehkäisemiseksi kerron, että olen täysin terve, lapseton ikisinkku-kotihiiri). Pari vuotta sitten olin välillä pakokauhun vallassa ajatellessani tulevaisuutta, mutta keväästä lähtien mikään ei ole tuntunut miltään. Ajatus lopullisen ratkaisun (pahoittelen kiertoilmauksiani, joita on käytettävä, jos haluaa kiertää ennakkokarsinnan) konkreettisesta tekemisestä ahdistaa edelleen voimakkaasti, mutta lyhyesti ja vain muutaman kerran päivässä. Osaan edelleen esittää kuplivan humoristista ja hyväntuulista entistä itseäni ja joskus ajattelen jopa olevani sama ihminen kuin ennen, mutta en ole varma siitä, koska tapaan muita ihmisiä niin harvoin. Masentunut en ole. Parin vuoden takainen unettomuus on tiessään, nukahdan helposti ja nukun aamuun asti. Voivatko näkymättömät vaihdevuodet vaikuttaa ei-toivottujen tunteiden turruttajana kuin mielialalääke: syytä olisi suorastaan heittäytyä hysteeriseksi, mutta ulkonaisesti olen aivan entiselläni, eikä mikään vain tunnu missään?
Ehkä todellakin voi, kaikki ei varmaan vaan saa samanlaisia oireita. Olen itsekin usein ajatellut, että onkohan masennuslääkkeillä juuri tällainen vaikutus, että ei ole mitään tunteita? Ystävälläni on masennuslääkitys ja hän on aina totinen ja sanoo, että on täysin turta, mikään ei kosketa eikä liikuta.
Ja olen pahoillani tilanteestasi, toivon sinulle parempaa tulevaisuutta. ap
Täällä ihan samoja tuntemuksia. Just mietin viikonloppuna, että mikä mua nykyään heilauttaa mihinkään suuntaan. Totesin, että ei juuri mikään. Pystyn kyllä lukemaan, katselemaan leffoja, ulkoilemaan, mutta näiden aikaansaama ilo on laimeaa, ihan kuin olisi tunteet vaimennettu, vaimenninnappi kaakossa, ennen oli stereoiden nupit kaakossa.
Vierailija kirjoitti:
Täällä ihan samoja tuntemuksia. Just mietin viikonloppuna, että mikä mua nykyään heilauttaa mihinkään suuntaan. Totesin, että ei juuri mikään. Pystyn kyllä lukemaan, katselemaan leffoja, ulkoilemaan, mutta näiden aikaansaama ilo on laimeaa, ihan kuin olisi tunteet vaimennettu, vaimenninnappi kaakossa, ennen oli stereoiden nupit kaakossa.
Juuri näin minullakin. Katsoin taannoin muutaman oikein kehutun komedian, että saisi kunnolla nauraa. Taisin yhteensä hymyillä muutaman kerran, nauranut en kertaakaan. Koiranpentu on edelleen suloinen, mutta siinä missä ennen jaksoin ihailla pentua vaikka kuinka kauan, silitellä ja sylitellä, niin nyt vain totean, että onpa suloinen. Vauvat ovat edelleen ihania, mutta ei tule tunnetta, että on pakko ottaa syliin ja että voisin vain tuijotella tuota suloisuutta tuntikausia. Ruoka voi olla hyvää, mutta ei tule sellaista suorastaan onnentunnetta, että onpa aivan ihanaa ruokaa. Juu, onpas ulkona nätti päivä ja kiva sää, no mitä sitten. Sama vaikka sataisi vettäkin, eipä se olisi sen kummempaa.
Kaikki on niin latteaa. Toivottavasti tämä on ohimenevää ja elämän saa vielä takaisin. Toivon sitä meille kaikille.
Saa sanoa. Muistisairas on hirveä hoidettava, vaikkei tietysti tahallaan. Sympatiani sinulle ❤