Tuntuu siltä etten kuulu tähän maailmaan.

Välitä sinä itsestäsi ja elämästäsi. Muista, että meitä on niin paljon, jotka koemme samoin. Sinä synnyit väärään maailmaan.

Mulla sama.

Kuten kaikki tässä ajassa elävät, voimme vain päättä mitä teemme ajalla joka on meille annettu. Usko pois, olet tärkeämpi kuin osaat kuvitellakaan ja olet upea ihminen, ole itsellesi paras ystävä.

Vierailija kirjoitti:

Kuten kaikki tässä ajassa elävät, voimme vain päättä mitä teemme ajalla joka on meille annettu. Usko pois, olet tärkeämpi kuin osaat kuvitellakaan ja olet upea ihminen, ole itsellesi paras ystävä.

Mihin teillä aina perustuu tämä ajatus ”olet tärkeämpi kuin luuletkaan”? Perustelua tuohon kaipaan. En itse usko tuohon hetkeäkään. Mulle on käynyt jo melko varhain selväksi että ihmisellä nyt ei varsinaisesti ole mitään kummempaa arvoa. Täältä vain enimmäkseen haluaa pois kun oivaltaa pari juttua.

Sama. Kaverit ei tahdo oikein enää hengailla :(

Vierailija kirjoitti:

Välitä sinä itsestäsi ja elämästäsi. Muista, että meitä on niin paljon, jotka koemme samoin. Sinä synnyit väärään maailmaan.

Mee muualle latelemaan ohjeitasi

Vierailija kirjoitti:

Kuten kaikki tässä ajassa elävät, voimme vain päättä mitä teemme ajalla joka on meille annettu. Usko pois, olet tärkeämpi kuin osaat kuvitellakaan ja olet upea ihminen, ole itsellesi paras ystävä.

Toiveajattelua. Totuus nyt on ettei kovin moni ole mitenkään erityisiä ja arvokkaita. Kukaan ei tule muistamaan sinuakaan 100 vuoden päästä.

Itselläni sama juttu. Nyt loppui määrä-aikainen työkin ja nekin vähät ihmiskontaktit jäävät pois. Tuntuu surkealta, kun ei ole ketään, kenelle jutella. Isäkään ei koskaan soita, ellei tarvitse jotain apua.

Sama, vuosia työttömyyttä ja näköjään loppuelämä olisi samaa, korkeintaan ilmaistöissä pyörittelyä hautaan asti:( Kukaan ei enää jaksa minua enkä kyllä itsekään, siksipä sinne hautaankin haluaisi nopeasti! En ole ikinä saanut kokea rahaa, työtä, ihmissuhteita ja tässä iässä on jo myöhäistä saada niistä mitään, liikaa hukattuja vuosia, mutta parhaani mukaan yritin päästä mukaan johonkin ns.normaaliin elämään minäkin.Epäonnistuin vain täydellisesti siinä kaikessa:( Olen aina jotenkin ylimääräinen ja ei-toivottu turhake kaikkialla.

Kylläpä kuulostaa tutulta. Tuntuu, että olen ainakin syntynyt ihan väärälle aikakaudelle. Ennen minustakin olisi tullut todennäköisesti ihan suhkoht normaali mies töineen, vaimoineen ja lapsineen, mutta nyt kun töitä ei ole yllinkyllin ja töihin pääsemiseen ei enää riitä se, että lupaa tulla ajoissa töihin ja tehdä hommansa. Pitäisi osata mainostaa ja kehua itseään maasta taivaisiin, että kelpaisi tekemään edes jotain mitättömiä paskahommia. Ei tällaista hiljaista ja vähän epäsosiaalista ahertajaa enää nykypäivänä kukaan palkkaa kun on parempiakin tarjolla, ja kun ei pääse töihin niin jää aikalailla ulkopuoliseksi kun ei ole mitään yhteistä niiden normaalien työssäkäyvien ja perheellisten ihmisten kanssa. Ja aika harva nainen arvostaa "miestä", joka ei ole onnistunut elämässään etenemään edes kadunlakaisijaksi. Jotenkin ihmettelen, että olen edes suht järjissäni pysynyt kaikkien ajatusten kanssa.

Terveisin Naispelko26

Mustakin tuntuu samalta. Tahtosin vaan lopettaa tän kaiken. Älyttömän raskasta ylittää itsensä koko ajan, mutta muutakaan ei voi jos haluaa pitää ne viimeiset toivon rippeet elossa. Milloin tämä saamarin tuska oikein loppuu...

Mä yritän joka päivä edistyä edes jollakin osa-alueella. Tehdä edes jotakin, mistä olisi hyötyä muille ihmisille. Se tekee jotain tarkoituksen kokemusta, vaikkei palhon olekaan.

Mielestäni ihmisen arvo ei riipu siitä. on hän töissä tai onko hänellä omaisuutta. Ihminen on arvokas sinällään, riippumatta ulkonäöstä, varakkuudesta tms. Olen ollut monesti työtön, asunut niin omistus- kuin vuokra-asunnossa, ollut yli- ja nosmalipainoinen. Silti ulkoiset  olosuhteet eivät ole tehneet minusra sitä, mikä olen, vaan sisäinen kehittyminen.

   Toivon ap:lle itsearvostusta ja kaikkea hyvää!

Ei minustakaan kukaan välitä olenko olemassa vai en. Ei minulla ole ihmissuhteita oikeastaan ollenkaan. Töissä näen ihmisiä mutta en ole mitenkään läheinen tai kaveri kenenkään kanssa. 

Mutta: minä olen jostain syystä silti varsin onnellinen ihminen. En kaipaakaan sitä, että kukaan erityisesti välittäisi olisinko olemassa enkä seuraa. Jotenkin on jopa vapauttavaa, että jos vaikka kuolisin ensi yönä, kukaan ei jää itkemään ja suremaan perääni, ei tarvitse murehtia kenenkään, ei edes lemmikkieläimen, pärjäämisestä jos minulle käy jotain. Minun ei myöskään tarvitse kysellä kenenkään mielipidettä asioihin joita haluan tehdä, ei tehdä mitään kompromisseja, koska ei ole ketään tuttuja ihmisiä jotka arvostelisi, huolestuisi tms. Voin tehdä ihan mitä haluan, vapaana kuin taivaan lintu.