Lue keskustelun säännöt.
Miten te persoonallisuushäiriöstä kärsivät helpotatte elämäänne?
06.09.2019 |
Itse kolme lasta eri miehille tehneenä olen päättänyt pysytellä pois parisuhteesta. Sinkkuna nyt 8 vuotta ja elämä on parempaa. Tulen hulluksi parisuhteessa, ajan myös kumppanin hulluksi. Syynä on epävarmuuteni ja hylätyksi tulemisen pelko. Elämä oli jatkuvaa draamaa, itkua ja hirveää vihan ja rakkauden välimaastossa elämistä. Edes lääkitys ei hillinnyt oireita. Sinkkuus on ehdottomasti parempi kaikkia ajatellen. On ihanaa kun tämän on tajunnut. En edes kaipaa parisuhdetta. Miehiä kyllä tapailen joskus, mutta se on pelkkää hauskanpitoa.
Osaan olla hurmaava ihminen, ja siksi monet ihastuvat minuun. Olen kuitenkin sanonut suoraan että mun kanssa ei kannata parisuhteeseen ryhtyä, olen maailman vaikein kumppani. Hassua että jotkut ottavat sen vain vitsinä, ja yrittävät kaikin keinoin vakavampaa suhdetta. Tai sitten ottavat sen haasteena. Yritän muutenkin vältellä ihmisiä, koska inhoan suurinta osaa enkä kaipaa sosiaalisia tilanteita. Mulle riittää pari hyvää ystävää jotka olen tuntenut 20 vuotta. Heitä rakastan ja kunnioitan.
Kommentit (16)
Vierailija kirjoitti:
Persoonallisuushäiriö ei ole sairaus eikä tuomio, niistä voi parantua. Ei tarvita yhtään pillereitä, vain rehellisyyttä ja järkeilyä, itsensä haastamista ja ajattelunsa uudelleen järjestämistä.
En oikein usko parantuvani. Tietyt tilanteet provosoivat niin paljon että elämä on kärsimystä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Persoonallisuushäiriö ei ole sairaus eikä tuomio, niistä voi parantua. Ei tarvita yhtään pillereitä, vain rehellisyyttä ja järkeilyä, itsensä haastamista ja ajattelunsa uudelleen järjestämistä.
Olen samaa mieltä mutta kumpa se olisikin näin helppoa. Pienikin stressi vie kaikki voimat. Silloin joka aamuun herään kauhuun. Oon tehnyt itseni kanssa töitä PALJON. Joka päivä yritän ymmärtää paremmin itseäni ja muita ja kehittyä.
Ei persoonallisuushäiriöstä voi parantua. Hienoa että olet ap tehnyt päätöksen olla yksin.
Vierailija kirjoitti:
Ei persoonallisuushäiriöstä voi parantua. Hienoa että olet ap tehnyt päätöksen olla yksin.
Tuo on vanhentunutta ja väärää tietoa. Nykytiedon mukaan esimerkiksi epävakaasta persoonallisuushäiriöstä tasaannutaan keskimäärin 10 vuotta diagnoosin saamisen jälkeen, mikä on tietysti pitkä aika, mutta ei ikuisus. Monet lääkärit jopa kyseenalaistavat tuon "persoonallisuus"häiriö -nimikkeen, koska se saa sairauden kuulostamaan siltä, että se on jotenkin auttamattomasti osa persoonallisuutta.
Hyvä että itse ymmärrät olla ilman parisuhdetta,ihailtavaa. Olen seurannut kahden pariskunnan pitkiä suhteita lähipiirissä. Toisessa mies epävakaa, rakastaa ja vihaa vuorotellen, lapset kärsivät ja nainen ei uskalla erota. Toisessa nainen epävakaa, pettää, valehtelee ja on väkivaltainen. Miehensä on masentunut eikä uskalla erota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei persoonallisuushäiriöstä voi parantua. Hienoa että olet ap tehnyt päätöksen olla yksin.
Tuo on vanhentunutta ja väärää tietoa. Nykytiedon mukaan esimerkiksi epävakaasta persoonallisuushäiriöstä tasaannutaan keskimäärin 10 vuotta diagnoosin saamisen jälkeen, mikä on tietysti pitkä aika, mutta ei ikuisus. Monet lääkärit jopa kyseenalaistavat tuon "persoonallisuus"häiriö -nimikkeen, koska se saa sairauden kuulostamaan siltä, että se on jotenkin auttamattomasti osa persoonallisuutta.
Ymmärtääkseni narsistisen persoonallisuushäiriön voi todeta aivokuvantamisen keinoin. Ts. kun ne aivojen rakenteet, jotka tuottavat empatian, ovat jääneet kehittymättä niin miten siitä sitten voisi parantua?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Persoonallisuushäiriö ei ole sairaus eikä tuomio, niistä voi parantua. Ei tarvita yhtään pillereitä, vain rehellisyyttä ja järkeilyä, itsensä haastamista ja ajattelunsa uudelleen järjestämistä.
Olen samaa mieltä mutta kumpa se olisikin näin helppoa. Pienikin stressi vie kaikki voimat. Silloin joka aamuun herään kauhuun. Oon tehnyt itseni kanssa töitä PALJON. Joka päivä yritän ymmärtää paremmin itseäni ja muita ja kehittyä.
Tuttua tuo, että pienikin stressi vie voimat. Reagoin myös niin voimakkaasti, että menetän yöunet ja ruokahalun. Tärisen ja lihakset kramppaa. Ravaan tupakalla ja mielen täyttää täydellinen epätoivo. Olen kuin lamaantunut. Sanomattakin selvää että yritän vältellä noita tilanteita.
Työelämässäkään en pärjää tuon takia. Pyrin täydellisyyteen ja jos tuleekin sanomista jostain, reagoin edellämainitulla tavalla. Halvaantuminen voi kestää monta päivää. Äitinä olo on silloin järkyttävän raskasta. Tulen hyvin toimeen kun olen omissa oloissani tai ihan vain lasten ja muutaman lähimmän kanssa.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Persoonallisuushäiriö ei ole sairaus eikä tuomio, niistä voi parantua. Ei tarvita yhtään pillereitä, vain rehellisyyttä ja järkeilyä, itsensä haastamista ja ajattelunsa uudelleen järjestämistä.
Olen samaa mieltä mutta kumpa se olisikin näin helppoa. Pienikin stressi vie kaikki voimat. Silloin joka aamuun herään kauhuun. Oon tehnyt itseni kanssa töitä PALJON. Joka päivä yritän ymmärtää paremmin itseäni ja muita ja kehittyä.
Tuttua tuo, että pienikin stressi vie voimat. Reagoin myös niin voimakkaasti, että menetän yöunet ja ruokahalun. Tärisen ja lihakset kramppaa. Ravaan tupakalla ja mielen täyttää täydellinen epätoivo. Olen kuin lamaantunut. Sanomattakin selvää että yritän vältellä noita tilanteita.
Työelämässäkään en pärjää tuon takia. Pyrin täydellisyyteen ja jos tuleekin sanomista jostain, reagoin edellämainitulla tavalla. Halvaantuminen voi kestää monta päivää. Äitinä olo on silloin järkyttävän raskasta. Tulen hyvin toimeen kun olen omissa oloissani tai ihan vain lasten ja muutaman lähimmän kanssa.
ap
Sama etten pysty työelämään. Traumatisoidun siellä normaalista elämästä. Olin pari kuukautta minulle liian vaativassa työssä, selvisin juuri ja juuri irtisanomisajan loppuun vaikka minut haluttiin vakinaistaa. Puoli vuotta irtisanoutumisen jälkeen näin joka ikinen yö painajaisia tuosta täysin normaalista työpaikasta jossa oli järkevä pomo ja kivat työkaverit. Monta vuotta ahdisti rankasti ajaa työpaikan ohi, nykyään se on enää lievästi epämiellyttävää.
Miksi koet hylkäämisen pelkoa ja miksi olet epävarma? En ole aivan terve itsekään päästäni, mutta en ole silti koskaan ymmärtänyt miksi joku pelkäisi hylkäämistä. Minulle ihmiset ovat samantekeviä, ja tulisin toimeen ilman ainuttakaan ihmissuhdetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viikonloppu alkaa. Kaihtimet alas. Kone päälle kaveriksi. Ketään ei vahingoiteta.
Vierailija kirjoitti:
Miksi koet hylkäämisen pelkoa ja miksi olet epävarma? En ole aivan terve itsekään päästäni, mutta en ole silti koskaan ymmärtänyt miksi joku pelkäisi hylkäämistä. Minulle ihmiset ovat samantekeviä, ja tulisin toimeen ilman ainuttakaan ihmissuhdetta.
Oon pohtinut vuosikausia miksi olen tällainen ja miten voisin kehittää itseäni. Jotkut tilanteet on vaan ylivoimaisia. Kai se lapsuudesta johtuu. Vanhempieni rakkaus minua kohtaan oli ehdollista kun en yltänyt heidän ihanteisiinsa uskonnollisessa lahkossa. Jouduin eristetyksi ja yhteisön hylkäämäksi jo 14-vuotiaana. Muutin laitokseen enkä enää palannut kotiin.
Yritin joskus saada hyväksyntää ja rakkautta, mutta koska en saanut, lopetin yrittämisen. Oikeasti olen läheisriippuvainen. En uskalla kiintyä keneenkään koska kiinnyn silloin liikaa, ja kiintymys muuttuu pakkomielteeksi. Pelkään että tulen hylätyksi, en kestä sitä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Empä tiedä, paranisiko sitä. Oppii vaan ymmärtämään itseään ja huolehtimaan ettei joudu alttiiksi nyrjähdyksille.
Eikä menetä toivoaan jos sattuu vahinko.
Eristän itseni muista ihmisistä, koska en halua tappaa ketään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi koet hylkäämisen pelkoa ja miksi olet epävarma? En ole aivan terve itsekään päästäni, mutta en ole silti koskaan ymmärtänyt miksi joku pelkäisi hylkäämistä. Minulle ihmiset ovat samantekeviä, ja tulisin toimeen ilman ainuttakaan ihmissuhdetta.
Oon pohtinut vuosikausia miksi olen tällainen ja miten voisin kehittää itseäni. Jotkut tilanteet on vaan ylivoimaisia. Kai se lapsuudesta johtuu. Vanhempieni rakkaus minua kohtaan oli ehdollista kun en yltänyt heidän ihanteisiinsa uskonnollisessa lahkossa. Jouduin eristetyksi ja yhteisön hylkäämäksi jo 14-vuotiaana. Muutin laitokseen enkä enää palannut kotiin.
Yritin joskus saada hyväksyntää ja rakkautta, mutta koska en saanut, lopetin yrittämisen. Oikeasti olen läheisriippuvainen. En uskalla kiintyä keneenkään koska kiinnyn silloin liikaa, ja kiintymys muuttuu pakkomielteeksi. Pelkään että tulen hylätyksi, en kestä sitä.
ap
Sinänsä järkevältä kuulostava selitys, mutta mitä jos lopettaisit pelkäämisen? Olet aikuinen ihminen ja voit säädellä itse tunnereaktioitasi. Hylkäämisessä tai teiden eroamisessa ei ole mitään pelottavaa, se on lapsen ääni joka sisälläsi huutaa. Aikuisen on realistista ymmärtää, että moni ihmissuhde kariutuu ennen pitkää, myös vanhempien rakkaus on usein ehdotonta eikä ollenkaan niin puhdasta kuin yleensä annetaan ymmärtää. Elämä on rankkaa, mutta aikuisena täytyy vain hyväksyä se tosiasia ja oppia pitämään huolta itsestään. Mitä järkeä pelätä jotain mikä on vakio ja tulee kuitenkin tapahtumaan, teit mitä tahansa tai pelkäsit kuinka paljon hyvänsä, eikö pelko menetä silloin jo merkityksensä? Kuka olisit ilman pelkoa?
Siis vanhempien rakkaus on ehdollista, piti sanomani...
Persoonallisuushäiriö ei ole sairaus eikä tuomio, niistä voi parantua. Ei tarvita yhtään pillereitä, vain rehellisyyttä ja järkeilyä, itsensä haastamista ja ajattelunsa uudelleen järjestämistä.