Lue keskustelun säännöt.
Onko iso osa porukasta ihmisten kanssa kenestä eivät oikeasti pidä?
30.08.2019 |
Vai olenko se vain minä kenen on jatkuvasti vaikea löytää ihmisiä joista oikeasti pitää? Ylä-aste ja lukio meni aika yksinäisenä, mutta sen jälkeen olen ollut hyvinkin yritteliäs ystävien löytämisen suhteen, mutta vaikeaa on. "Ihan kiva" -ihmisiä löytää kyllä kasapäin, mutta ei sellaisia joille haluaisi "raivata kalenterista tilaa" tai joiden kanssa haluaisi oikeasti keskustella tai joista tulisi johonkin paikkaan lähtiessä lämmin fiilis "kiva kun se on siellä". Enkä edes vaadi mitään "sielunsiskoutta".
Olen viimeisen vuoden aikana aloittanut taas 4:ssä eri yhteisössä (työ ja harrastuksia) missä kussakin 20-30 ihmistä ja löytänyt ehkä yhden kiinnostavan ihmisen. Ja nyt täytyy taas toivoa että toinenkin on syvemmin kiinnostunut ja että tällä on ns. paikka ystävälle elämässä. Ja ettei toinen taas muuta jonnekin kauas (uudet ystävät tuppaavat jäämään) tai ole sellaista tyyppiä joka vetäytyy alkaessaan seurustelemaan (noita kumpaakin käynyt myös).
Miten jollain esim. uuteen kaupunkiin töihin muutavalla on edes aikaa etsiä seuraa näin intensiivisesti? Eri asia tietenkin jos on mies ja lapsia ja elämä pyörii perheen ympärillä. Vai onko minulta jäänyt jotain inhimillistä oppimatta ja minun pitäisi jotenkin hirveästi viihtyä noiden "ihan kiva" -ihmisten kanssa?
Kommentit (21)
Itse ainakin usein vain pakottaudun ihmisten seuraan, jotta en ihan mökkihöperöityisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni on montakin ”ihan kiva” kavereita mutta vain kaksi ystävää, jotka ovat jo mukana kulkeneet 35 vuotta. Kavereita tulee ja menee, mutta nämä kaksi on ja pysyy. Enempää en edes kaipaa.
Luuletko siis itse olevasi jotenkin erityinen näihin ''ihan kivoihin'' verrattuna? Mikä sinusta tekee niin paljon mielenkiintoisemman. Mitä jos he eivät pidä sinua edes ihan kivana?
Vierailija kirjoitti:
Luuletko siis itse olevasi jotenkin erityinen näihin ''ihan kivoihin'' verrattuna? Mikä sinusta tekee niin paljon mielenkiintoisemman. Mitä jos he eivät pidä sinua edes ihan kivana?
Täh? Puhun tässä nyt omasta kokemuksestani, siitä miten viihdyn jonkun kanssa? Miksi luulisin olevani "parempi" kuin joku muu?
alkuperäinen
Ei kai kukaan heti tutustumisen alkuvaiheessa tunnukkaan välttämättä täydelliseltä ystävältä. Monesti mielenkiintoisia ja rakastettavia piirteitä alkaa ilmetä vasta kun päästään pintaa syvemmälle ja tullaan tutuiksi. Kuulostaa ettet anna kauheasti edes mahdollisuuksia siihen. Harva lyö kaikkia kortteja pöytään ensitapaamisella ja varautuneemmat eivät esim työyhteisössä pääse loistamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei kai kukaan heti tutustumisen alkuvaiheessa tunnukkaan välttämättä täydelliseltä ystävältä. Monesti mielenkiintoisia ja rakastettavia piirteitä alkaa ilmetä vasta kun päästään pintaa syvemmälle ja tullaan tutuiksi. Kuulostaa ettet anna kauheasti edes mahdollisuuksia siihen. Harva lyö kaikkia kortteja pöytään ensitapaamisella ja varautuneemmat eivät esim työyhteisössä pääse loistamaan.
Tarkoitatko että voit myöhemmin syvästi kiintyä ihmiseen, josta esim. kuukauden parin vaikutelman perusteella ei ole tullut "potentiaalinen ystävä" viboja?
Ei onneksi ole tuollaista ongelmaa.
Pääsin juuri eroon eräästä ikävästä henkilöstä, joka löysi aina vikaa muista. Hän itse onneksi teki valintansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei helvetti, no mikset sitten ole vaan tyytyväisesti yksin jos kerran kaikki muut on niin tylsiä? Taidat etsiä jotain elokuva-sinkkuelämää-ystävyyttä, kaikki klikkaa aina ja on niin nokkelaa ja mukavaa.
Vierailija kirjoitti:
Itse ainakin usein vain pakottaudun ihmisten seuraan, jotta en ihan mökkihöperöityisi.
Ja sitten siellä seurassa tulee vain paha mieli ja ulkopuolinen olo kun ei viihdy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei mulla ole ollut oikeita ystäviä lapsuuden jälkeen. Teini-iässä tulee raha & seksi = toisista hyötyminen mukaan elämään ja se muuttaa kaiken.
No minulle usein käy niin, että huomaan jossain vaiheessa toisen olevan epäluotettava, tai taas se perus kuvio, olen ilmainen terapeutti.
Omaa hölmöyttähän se on ollut, kun antanut toisten kohdella niin. Mutta sitä vaan on luullut ja ollut käsityksessä että ollaan ystäviä.
Monesti ajattelen, että nyt hei vaan tuon ihmisen elämästäni, aikaa menee ja toinen kysyy kahville. Ajattelen et no, voinhan mennä. Tapaamiset on kivoja, ajattelet että ehkä se tästä ja katsotaan. Huomaat taas että pian on tutut kuviot menossa.
Joten kyllä olen, en kai osaa päästää irti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kai kukaan heti tutustumisen alkuvaiheessa tunnukkaan välttämättä täydelliseltä ystävältä. Monesti mielenkiintoisia ja rakastettavia piirteitä alkaa ilmetä vasta kun päästään pintaa syvemmälle ja tullaan tutuiksi. Kuulostaa ettet anna kauheasti edes mahdollisuuksia siihen. Harva lyö kaikkia kortteja pöytään ensitapaamisella ja varautuneemmat eivät esim työyhteisössä pääse loistamaan.
Tarkoitatko että voit myöhemmin syvästi kiintyä ihmiseen, josta esim. kuukauden parin vaikutelman perusteella ei ole tullut "potentiaalinen ystävä" viboja?
En ole tuon aiemman kommentin kirjoittaja, mutta aivan samaa mieltä hänen kanssaan. Monta hyvää ystävääni ovat sellaisia, joista en ole ihan alkuun mitenkään erityisesti pitänyt. Sitten joku tapahtuma on saanut juttelemaan enemmän ja tutustumaan syvemmin. Yksi oli pitkään jopa vihamielisen oloinen minua kohtaan. Sitten kun sain tietää mistä se johtui, tunsin valtavasti myötätuntoa ja yhteyttä häntä kohtaan ja nykyään hän on parhaita ystäviäni.
Uteliaisuus on hyve, koska ihmisistä ei voi päällepäin tietää millaisia he ovat. Moni tuomitsee jo vaikkapa iän ja pukeutumisen perusteella toisia mielenkiinnottomaksi. Ei ole ihme, jos tällainen ihminen taivaltaa yksin etsiessään niitä mielestään mielenkiintoisia ihmisiä. Toki jos viihtyy yksin, niin mikäs siinä sitten tuomitessa.
On varmaan aika itsestäänselvää, että ihmisellä jolla ei ole hirveästi vaatimuksia toisille, on yleensä laajempi ystäväpiiri kuin sellaisella, jolla on tarkat kriteerit millaisten ihmisten kanssa haluaa olla kaveri. Itse kuulun tuohon ensimmäiseen ryhmään. Minulla on kavereita, joiden kanssa en ole juuri mistään samaa mieltä. On myös kavereita joilla on mielestäni todella ärsyttäviä piirteitä. Oikeastaan tunnen vain muutaman ihmisen joiden jokaisesta puolesta pidän täydellisesti.
Yksi ystäväni puhuu jatkuvasti yksinäisyydestään. Minun mielestäni hänen ongelmansa on siinä, että hän etsii toisista täydellisyyttä. Jos jollakulla on hänen mielestään huono mielipide, hän lopettaa kaveruuden siihen paikkaan. Jos jollakulla on ärsyttävä maneeri, hän ei halua tutustua enempää. Hän ei ymmärrä, että vaatisi melkoista sattumaa, että toisen kaikki puolet olisivat valmiiksi hioutuneet juuri sellaisiksi mitä juuri hän sattuu juuri sinä ajankohtana arvostamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole tuon aiemman kommentin kirjoittaja, mutta aivan samaa mieltä hänen kanssaan. Monta hyvää ystävääni ovat sellaisia, joista en ole ihan alkuun mitenkään erityisesti pitänyt. Sitten joku tapahtuma on saanut juttelemaan enemmän ja tutustumaan syvemmin. Yksi oli pitkään jopa vihamielisen oloinen minua kohtaan. Sitten kun sain tietää mistä se johtui, tunsin valtavasti myötätuntoa ja yhteyttä häntä kohtaan ja nykyään hän on parhaita ystäviäni.
Uteliaisuus on hyve, koska ihmisistä ei voi päällepäin tietää millaisia he ovat. Moni tuomitsee jo vaikkapa iän ja pukeutumisen perusteella toisia mielenkiinnottomaksi. Ei ole ihme, jos tällainen ihminen taivaltaa yksin etsiessään niitä mielestään mielenkiintoisia ihmisiä. Toki jos viihtyy yksin, niin mikäs siinä sitten tuomitessa.
Ei minun elämässäni ole koskaan tapahtunut mitään tapahtumia jotka olisivat saaneet minut tutustumaan syvemmin johonkin itseeni vihamielisesti suhtautuvaan ihmiseen. Minusta myös toisen pukeutumisen perusteella tuomitseminen on eri asia kuin se että jos vaikka parin kuukauden jälkeen jossain opiskeluissa tulee jostain ihmisestä tunne etteivät persoonat synkkaa sillä tavalla että olisi kivaa ja antoisaa jutella ja viettää aikaa yhdessä.
Vierailija kirjoitti:
On varmaan aika itsestäänselvää, että ihmisellä jolla ei ole hirveästi vaatimuksia toisille, on yleensä laajempi ystäväpiiri kuin sellaisella, jolla on tarkat kriteerit millaisten ihmisten kanssa haluaa olla kaveri. Itse kuulun tuohon ensimmäiseen ryhmään. Minulla on kavereita, joiden kanssa en ole juuri mistään samaa mieltä. On myös kavereita joilla on mielestäni todella ärsyttäviä piirteitä. Oikeastaan tunnen vain muutaman ihmisen joiden jokaisesta puolesta pidän täydellisesti.
Yksi ystäväni puhuu jatkuvasti yksinäisyydestään. Minun mielestäni hänen ongelmansa on siinä, että hän etsii toisista täydellisyyttä. Jos jollakulla on hänen mielestään huono mielipide, hän lopettaa kaveruuden siihen paikkaan. Jos jollakulla on ärsyttävä maneeri, hän ei halua tutustua enempää. Hän ei ymmärrä, että vaatisi melkoista sattumaa, että toisen kaikki puolet olisivat valmiiksi hioutuneet juuri sellaisiksi mitä juuri hän sattuu juuri sinä ajankohtana arvostamaan.
Mutta siis miten tuo homma toimii? Tapaat vaikka koulussa uuden ihmisen jonka kanssa ei ole oikein mitään yhteistä. Jostain koulujutuista voi puhua ja päivän uutisista, mutta oleminen ei tunnu erityisen hyvältä kun persoonat eivät synkkaa. Miten tuo homma kehittyy kaveruudeksi? Ja vaikka kehittyykin, niin miten sinulla tulee kotona istuskellessa sellainen olo että "hei olisipa kiva lähteä nyt kahville tuon henkilön x kanssa, soitanpa hänelle"?
Ihmiset tekevät ihmeen paljon kompromisseja, jotta eivät jäisi yksin. Vaikka aika usein seura olisi huonoakin, niin sitä vaan siedetään, kun ei muka voi yksin matkustaa, mennä elokuviin tai teatteriin tai mihinkään. Aina on näköjään oltava joku, vaikka kuinka epätyydyttävä, seuralainen vierellä.
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset tekevät ihmeen paljon kompromisseja, jotta eivät jäisi yksin. Vaikka aika usein seura olisi huonoakin, niin sitä vaan siedetään, kun ei muka voi yksin matkustaa, mennä elokuviin tai teatteriin tai mihinkään. Aina on näköjään oltava joku, vaikka kuinka epätyydyttävä, seuralainen vierellä.
Käykö joku muka elokuvissa yksin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On varmaan aika itsestäänselvää, että ihmisellä jolla ei ole hirveästi vaatimuksia toisille, on yleensä laajempi ystäväpiiri kuin sellaisella, jolla on tarkat kriteerit millaisten ihmisten kanssa haluaa olla kaveri. Itse kuulun tuohon ensimmäiseen ryhmään. Minulla on kavereita, joiden kanssa en ole juuri mistään samaa mieltä. On myös kavereita joilla on mielestäni todella ärsyttäviä piirteitä. Oikeastaan tunnen vain muutaman ihmisen joiden jokaisesta puolesta pidän täydellisesti.
Yksi ystäväni puhuu jatkuvasti yksinäisyydestään. Minun mielestäni hänen ongelmansa on siinä, että hän etsii toisista täydellisyyttä. Jos jollakulla on hänen mielestään huono mielipide, hän lopettaa kaveruuden siihen paikkaan. Jos jollakulla on ärsyttävä maneeri, hän ei halua tutustua enempää. Hän ei ymmärrä, että vaatisi melkoista sattumaa, että toisen kaikki puolet olisivat valmiiksi hioutuneet juuri sellaisiksi mitä juuri hän sattuu juuri sinä ajankohtana arvostamaan.
Mutta siis miten tuo homma toimii? Tapaat vaikka koulussa uuden ihmisen jonka kanssa ei ole oikein mitään yhteistä. Jostain koulujutuista voi puhua ja päivän uutisista, mutta oleminen ei tunnu erityisen hyvältä kun persoonat eivät synkkaa. Miten tuo homma kehittyy kaveruudeksi? Ja vaikka kehittyykin, niin miten sinulla tulee kotona istuskellessa sellainen olo että "hei olisipa kiva lähteä nyt kahville tuon henkilön x kanssa, soitanpa hänelle"?
Nyt kun mietin, niin aika moni näistä ystävyyksistä on lähtenyt toisen aloitteesta. Olen itse periaatteessa jopa hieman erakko, en oikeastaan kaipaa seuraa. Mutta minussa lienee jotain, joka vetää ihmisiä puoleensa. Yliopistossa söin joka päivä yksin opiskelijaruokalassa, kunnes eräs nainen alkoi istua aina pöytääni. Ärsytti, mutta puhuttiin koulujutuista ja sellaista yleistä löpinää. Lopulta ärsyyntyminen ja uteliaisuus voitti ja päätin selvittää, kuka hän on ja miksi tunkee seuraani. Nykyään ollaan ystäviä, vaikka tiedostan että ärsyyntyisin edelleen monista hänen tavoistaan jos en tuntisi häntä. Koska tunnen, osaan asettaa ne kontekstiinsa ja tiedän mistä ne johtuvat.
Toinen pointti on se, että ihmiset ovat melko tylsiä aina, kun yritetään pysytellä jollain yleisellä tasolla. Itse tylsistyn tällaisesta niin paljon, että yleensä vien keskustelut henkilökohtaiselle tasolle ja kerron itsestäni henkilökohtaisia asioita, vaikkeivat ne edes aina olisi kovin mairittelevia. Jotkut rohkaistuvat tästä ja avautuvat itsekin, ja muuttuvat heti paljon mielenkiintoisemmiksi. Jotkut taas häipyvät, mikä ei minua haittaa koska viihdyn hyvin yksinkin :)
Vierailija kirjoitti:
On varmaan aika itsestäänselvää, että ihmisellä jolla ei ole hirveästi vaatimuksia toisille, on yleensä laajempi ystäväpiiri kuin sellaisella, jolla on tarkat kriteerit millaisten ihmisten kanssa haluaa olla kaveri. Itse kuulun tuohon ensimmäiseen ryhmään. Minulla on kavereita, joiden kanssa en ole juuri mistään samaa mieltä. On myös kavereita joilla on mielestäni todella ärsyttäviä piirteitä. Oikeastaan tunnen vain muutaman ihmisen joiden jokaisesta puolesta pidän täydellisesti.
Yksi ystäväni puhuu jatkuvasti yksinäisyydestään. Minun mielestäni hänen ongelmansa on siinä, että hän etsii toisista täydellisyyttä. Jos jollakulla on hänen mielestään huono mielipide, hän lopettaa kaveruuden siihen paikkaan. Jos jollakulla on ärsyttävä maneeri, hän ei halua tutustua enempää. Hän ei ymmärrä, että vaatisi melkoista sattumaa, että toisen kaikki puolet olisivat valmiiksi hioutuneet juuri sellaisiksi mitä juuri hän sattuu juuri sinä ajankohtana arvostamaan.
Me olemme yksilöitä. Syitä on monia.
Itselläni oli aikoinaan hyvinkin laaja kaveripiiri. Niin ettei oikein ehtinyt kaikkien kanssa olla. Siitä tuli jonkinlainen ahdistus, koska en halunnut olla huono kaveri.
Joskus kävi niin, että huomasin kaverilla olevan kiirettä ja paljon muitakin kavereita, joten en halunnut tuppautua. Jotkut näistä kavereista ikään kuin omivat noita kavereita ja seurassa oleminen oli siksikin raskasta, koska porukka ei ollut yhtenäinen omijoiden takia. Annoin näille sitten tilaan.
Nyt olen antanut perheellisille kavereille tilaa.
Olen kuitenkin puhelinsoiton päässä aina.
Ongelmana on nyt, että vaikka pidän monenlaisista ihmisistä, en kehtaa häiritä heitä pitkän tauon jälkeen. Olin tuossa jokin aika sitten vakavasti masentunut ja moni kaveruus hiipui. Moni ei tiedä mitä minulle kävi, kun vaan hävisin. En haluaisi puhua siitä, joten kynnys yhteydenottoihin on korkea. Kaikki eivät selittelemättä niele poissaoloa. Ovat sen osoittaneet.
Ainoa mistä en ihmisissä pidä on ilkeys ilman hyvää syytä.
Kyllä, kaikki kaveriporukan naiset muuttuivat 30-vuotiaana täti-ihmisiksi. Ei mitään yhteistä enää, mutta ei oikein muutakaan seuraa elämässä.