Ensitreffit Alttarilla Official 2019

Vierailija kirjoitti:

Olen 16 ja siskoni 13. Väitän, että jopa pikkusiskoni on henkisesti kehittyneempi kuin tuo Pikku-Heidi.

16 vuotiaana sitä kuvittelee pystyvänsä muutaman minuutin telkkukilpin perusteella määrittelemään jonkun henkisen kypsyyden.

Mielenkiintoista olisi kuulla millaiset teiniangstit nykyteineillä on, kun tälläkin palstalle Heidin käytöstä pidetään niin vihaisen ja raivoavana ja monia näyttää ihan pelottavan. Tuhahtelevatko ne nykyteinit edes? Vai onko se lähinnä sitä, että näpytellään sitä puhelinta vähän voimakkaammin?

Voi noita vanhoja aikoja kun teinit vielä huusivat, haistattelivat ja kiroilivat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan tämä tavallaan rakkaussuhde. Esimerkiksi niissä kirjeissä joita kirjoitetaan ennen häitä puhutaan hyvin kauniisti, kaikki lähtevät mukaan sillä ajatuksella, että tuleva puoliso on rakas ja hänen kanssaan tullaan elämään avioliitonomaisessa suhteessa.

Hyvin moni kirjoittaa: rakas vaimoni/mieheni/puolisoni.

Ajatuksena ja toiveena on, että on rakkautta, siksi sitä pitäisi vaalia tai pitää yllä kaikin mahdollisimman tavoin.

Eikä niin, että eihän tässä nyt pitäisikään käyttäytyä kuin rakkaussuhteessa kun ollaan toisilleen outoja.

Eihän mistään näistä parista sitten tulisikaan mitään vaan koko ohjelma olisi turha?

Ihmiset menevät, tai ideana on, että menevät, tosissaan ja silloin pitäisi myös käyttäytyä, tai yrittää käyttäytyä, että ollaan tosissaan.

Argh... kyllä tietysti ajatuksen tasolla toivotaan rakkautta ja siihen toiveeseen on sitouduttu, mutta oikeasti tunteet eivät sellaiseksi vielä ole voineet muotoutua. Ihmistä voisi nimenomaan kohdella kunnioittavasti, vaikka sitä rakkautta ei syttyisikään, mutta on täysin tyhjästä temmattu ajatus, että toista voisi kohdella rakastettunaan, jos sitä rakkautta ei vielä ole. Pitääkö tällaisesta oikeasti vängätä täällä....

Aarghh itsellesi. Miksi nyt tyrmäät ajatukseni noin jyrkästi.

No, unohdetaan sitten se rakkaus, jos se tässä tökkii ja on väärä kulma. Otetaan näkökulmaksi nyt sitten ihan ihmisyys, inhimillisyys ja toisesta välittäminen.

Jos minun elämänpiirissäni joku ihminen, oli se sitten ystävä, tuttava, äiti, isä, sisko, kuka tahansa on tolaltaan, surullinen, itkee, on vihainen tms. Niin enhän kylmästi jätä häntä siihen tilanteeseen.

Ensin kysyn mikä on hätänä ja kuuntelen, jos hän ei vastaa, tai vaikka sanookin jotain menen joka tapauksessa hänen luokseen, lähelle, haluan, otan olkapäästä tai mitä tahansa, olen kuitenkin läsnä hänelle.

Jos en osaa sanoa mitään olen hiljaa, mutta hän saa tunteen, että olen lähellä ja, nyt erittäin tärkeää juuri parisuhteessa, osoitan, että olen samalla puolella hänen kansaan. Riippumatta mikä tai kuka on "syyllinen" hänen, ehkä voimakkaaseenkin, tunnetilaansa. Yleensä ihan pienet sanatkin auttavat.

Sitten kun saan hänet rauhoittumaan voimme jutella asiasta. Ja tässä on myös se hyvä puoli, että nyt kun ihminen on rauhoittunut voi sen juttelun joskus siirtää myös myöhäisempään ja rahallisempaan ajankohtaan jos hän niin sanoo.

Mutta aina on ensisijaisen tärkeätä, että tilanne ja ihminen/ihmiset rauhoittuu ja saadaan keskinäinen luottamus aikaan.

Ja se luottamus takaisin, jos se on ollut hukassa.

Vaikka tässä tilanteessa on ja olisi helpompi paeta, niin se johtaa siihen, että nämä tilanteet jatkuvat. Jos haluaa, että itsekin saa selville miksi joku lähipiirissä käyttäytyy näin, ja haluaisi ettei niin olisi, onhan se, ihan ilman rakkausmoodiakin, hyvä, että niitä ei niin paljon enää olisi, tai lainkaan.

Kyllä minä itse haluaisin toimia niin, että selvittäisin kuin niin, että aina vain pakenen.

Ihan kaiken kannalta.

Juuri näin. Mutta tiedätkö mitä, täällä kirjoittelevista tosi suuri osa näyttää ajattelevan, että aikuisuus ihmissuhteessa on sitä, että ei tarvitse lohtua, tukea, luottamuksen rakentamista, rauhoittamista. Vaan että molemmat pärjää aina tasan yhtä hyvin. Se on heti aivan kamalaa jos tarvitsee yrittää ymmärtää toisen käytöstä.

Sen sijaan sulkeutuvaa ja vaikenevaa ihmistä pitää ymmärtää ja jättää hänet rauhaan silloin kun hän niin haluaa. Se on aikuisuutta että napsauttaa suunsa kiinni ja jättää vastaamatta toisen rauhallisiin kysymyksiin, kun "mun mielestä siitä ei oikeastaan tarvitse puhua tämän enempää".

Täytyy sanoa että tämä keskustelu selittää mulle aika ison osan suomalaisten parisuhdemurheista.

Heidi ei esitä rauhallisia kysymyksiä. Se on aika oleellista tässä tapauksessa.

Ehkä Oskari olisi käyttäytynyt toisin, jos Heidi ei huokuisi vihaa.

On käsittämätön ajatus, että Oskarin olisi pitänyt mennä halaamaan, kun toinen on räjähtämäisillään raivosta.

Kyllä esittää,juuri niin rauhallisia kuin tuollaisessa tilanteessa voi odottaa. Hän istuu paikallaan, ei korota ääntä ja puhuu asiallisesti. Toisille tietenkin pitää kaikki kertoa hunajaisella äänellä lässyttäen, koska muuten sitä huokuu muka niin vihaa ja niin raivoa ja iskee pelko päälle. Oskari ei ole mikään 2-vuotias pikkulapsi, vaan aikuinen mies ja luulisi, että jonkun verran kestäisi tällaisia pikku konfliktitilanteita, eikä heti menisi pupu pöksyyn ja suus suppuun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan tämä tavallaan rakkaussuhde. Esimerkiksi niissä kirjeissä joita kirjoitetaan ennen häitä puhutaan hyvin kauniisti, kaikki lähtevät mukaan sillä ajatuksella, että tuleva puoliso on rakas ja hänen kanssaan tullaan elämään avioliitonomaisessa suhteessa.

Hyvin moni kirjoittaa: rakas vaimoni/mieheni/puolisoni.

Ajatuksena ja toiveena on, että on rakkautta, siksi sitä pitäisi vaalia tai pitää yllä kaikin mahdollisimman tavoin.

Eikä niin, että eihän tässä nyt pitäisikään käyttäytyä kuin rakkaussuhteessa kun ollaan toisilleen outoja.

Eihän mistään näistä parista sitten tulisikaan mitään vaan koko ohjelma olisi turha?

Ihmiset menevät, tai ideana on, että menevät, tosissaan ja silloin pitäisi myös käyttäytyä, tai yrittää käyttäytyä, että ollaan tosissaan.

Argh... kyllä tietysti ajatuksen tasolla toivotaan rakkautta ja siihen toiveeseen on sitouduttu, mutta oikeasti tunteet eivät sellaiseksi vielä ole voineet muotoutua. Ihmistä voisi nimenomaan kohdella kunnioittavasti, vaikka sitä rakkautta ei syttyisikään, mutta on täysin tyhjästä temmattu ajatus, että toista voisi kohdella rakastettunaan, jos sitä rakkautta ei vielä ole. Pitääkö tällaisesta oikeasti vängätä täällä....

Aarghh itsellesi. Miksi nyt tyrmäät ajatukseni noin jyrkästi.

No, unohdetaan sitten se rakkaus, jos se tässä tökkii ja on väärä kulma. Otetaan näkökulmaksi nyt sitten ihan ihmisyys, inhimillisyys ja toisesta välittäminen.

Jos minun elämänpiirissäni joku ihminen, oli se sitten ystävä, tuttava, äiti, isä, sisko, kuka tahansa on tolaltaan, surullinen, itkee, on vihainen tms. Niin enhän kylmästi jätä häntä siihen tilanteeseen.

Ensin kysyn mikä on hätänä ja kuuntelen, jos hän ei vastaa, tai vaikka sanookin jotain menen joka tapauksessa hänen luokseen, lähelle, haluan, otan olkapäästä tai mitä tahansa, olen kuitenkin läsnä hänelle.

Jos en osaa sanoa mitään olen hiljaa, mutta hän saa tunteen, että olen lähellä ja, nyt erittäin tärkeää juuri parisuhteessa, osoitan, että olen samalla puolella hänen kansaan. Riippumatta mikä tai kuka on "syyllinen" hänen, ehkä voimakkaaseenkin, tunnetilaansa. Yleensä ihan pienet sanatkin auttavat.

Sitten kun saan hänet rauhoittumaan voimme jutella asiasta. Ja tässä on myös se hyvä puoli, että nyt kun ihminen on rauhoittunut voi sen juttelun joskus siirtää myös myöhäisempään ja rahallisempaan ajankohtaan jos hän niin sanoo.

Mutta aina on ensisijaisen tärkeätä, että tilanne ja ihminen/ihmiset rauhoittuu ja saadaan keskinäinen luottamus aikaan.

Ja se luottamus takaisin, jos se on ollut hukassa.

Vaikka tässä tilanteessa on ja olisi helpompi paeta, niin se johtaa siihen, että nämä tilanteet jatkuvat. Jos haluaa, että itsekin saa selville miksi joku lähipiirissä käyttäytyy näin, ja haluaisi ettei niin olisi, onhan se, ihan ilman rakkausmoodiakin, hyvä, että niitä ei niin paljon enää olisi, tai lainkaan.

Kyllä minä itse haluaisin toimia niin, että selvittäisin kuin niin, että aina vain pakenen.

Ihan kaiken kannalta.

Juuri näin. Mutta tiedätkö mitä, täällä kirjoittelevista tosi suuri osa näyttää ajattelevan, että aikuisuus ihmissuhteessa on sitä, että ei tarvitse lohtua, tukea, luottamuksen rakentamista, rauhoittamista. Vaan että molemmat pärjää aina tasan yhtä hyvin. Se on heti aivan kamalaa jos tarvitsee yrittää ymmärtää toisen käytöstä.

Sen sijaan sulkeutuvaa ja vaikenevaa ihmistä pitää ymmärtää ja jättää hänet rauhaan silloin kun hän niin haluaa. Se on aikuisuutta että napsauttaa suunsa kiinni ja jättää vastaamatta toisen rauhallisiin kysymyksiin, kun "mun mielestä siitä ei oikeastaan tarvitse puhua tämän enempää".

Täytyy sanoa että tämä keskustelu selittää mulle aika ison osan suomalaisten parisuhdemurheista.

Heidi ei esitä rauhallisia kysymyksiä. Se on aika oleellista tässä tapauksessa.

Ehkä Oskari olisi käyttäytynyt toisin, jos Heidi ei huokuisi vihaa.

On käsittämätön ajatus, että Oskarin olisi pitänyt mennä halaamaan, kun toinen on räjähtämäisillään raivosta.

Heidi yritti ensimmäisissä jaksoissa esittää useamman kerran rauhallisella, lempeällä äänellä kysymyksiä, mutta Oskarin mielestä asioista ei tarvinnut puhua. Kaaosmaisuus tuli viimeisissä jaksoissa kun peli oli jo menetetty.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikka Oskari olisi miten mykkä tai vaikeneva, niin mielestäni Heidin ei siltikään pitäisi reagoida suuttumalla tai itkemällä saati vaatimalla avainta. Kyllä tuossa olisi ollut mahdollisuus pitää pää kylmänä ja tutkiskella tilannetta asiantuntijan avulla. Hehän ovat vielä aivan tuntemattomia toisilleen - ihan turha minusta itkeä ja loukkaantua noin valtavasti.

No onpa harmi, ettei sinua naitettu Oskarille, kun olisit ollut noin paljon parempi kumppani. 

Mikä ihmeen lapsellinen kommentti tämä on olevinaan?

En ymmärrä, miten joku voi sanoa, ettei Heidin ei pitäisi reagoida suuttumalla tai itkemällä. Kyllä hänellä on oikeus tuntea suuttumusta tai itketystä ihan siinä kuin jollain muulla kirjoitella tänne. Ihmiset nyt vaan ovat erilaisia. Toki, Heidi olisi voinut yrittää edelleen hillitä itseään paremmin, mutta eihän se poista sitä, että pohjalla hän olisi silti tuntenut suuttumusta ja pettymystä, mikä oikeus tuossa yritetään viedä pois. 

Minulla pysyy pää todella kylmänä monessa sellaisessa tilanteessa, missä monella ei pysy. Olen saanut siitä kommenttia enkä rupea dissaamaan heitä, joilla ei pysy. Toisaalta tiedän sen, että taas jossain muissa tilanteissa pääni ei pysy kylmänä. Erilaisia kun ollaan. 

Totta kai voi reagoida, ei siitä ole kyse. Mutta sitten voi miettiä, miksei se keskusteluyhteys synny ja miksi suhteet kariutuvat ensimmäiseen riitaan.

Tietysti. Ja toivottavasti tekeekin niin. Ei se kuitenkaan muuta sitä, että hänellä tulisi paha olo vastaavassa tilanteessa. En usko, että hän olisi saanut Oskarista riittävää tunnevastetta yhtään millään toimintatavalla. Et kai sinäkään olisi valmis avioliittoon minkä tahansa tyylisen miehen kanssa, vaikka oma hermostosi olisi niin joustava, että siihen kykenisit? 

Sinä et usko, että Oskarista olisi saanut riittävää tunnevastetta erilaisella lähestymistavalla. Se on sinun mielipiteesi, mutta ei nyt kuitenkaan universaali totuus.

Jos jotain tähän ikään mennessä olen ihmisistä oppinut, niin otollisinta tunnevastetta ei ole odotettavissa silloin kun itse huokuu vihaa tai suuttumusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan tämä tavallaan rakkaussuhde. Esimerkiksi niissä kirjeissä joita kirjoitetaan ennen häitä puhutaan hyvin kauniisti, kaikki lähtevät mukaan sillä ajatuksella, että tuleva puoliso on rakas ja hänen kanssaan tullaan elämään avioliitonomaisessa suhteessa.

Hyvin moni kirjoittaa: rakas vaimoni/mieheni/puolisoni.

Ajatuksena ja toiveena on, että on rakkautta, siksi sitä pitäisi vaalia tai pitää yllä kaikin mahdollisimman tavoin.

Eikä niin, että eihän tässä nyt pitäisikään käyttäytyä kuin rakkaussuhteessa kun ollaan toisilleen outoja.

Eihän mistään näistä parista sitten tulisikaan mitään vaan koko ohjelma olisi turha?

Ihmiset menevät, tai ideana on, että menevät, tosissaan ja silloin pitäisi myös käyttäytyä, tai yrittää käyttäytyä, että ollaan tosissaan.

Argh... kyllä tietysti ajatuksen tasolla toivotaan rakkautta ja siihen toiveeseen on sitouduttu, mutta oikeasti tunteet eivät sellaiseksi vielä ole voineet muotoutua. Ihmistä voisi nimenomaan kohdella kunnioittavasti, vaikka sitä rakkautta ei syttyisikään, mutta on täysin tyhjästä temmattu ajatus, että toista voisi kohdella rakastettunaan, jos sitä rakkautta ei vielä ole. Pitääkö tällaisesta oikeasti vängätä täällä....

Aarghh itsellesi. Miksi nyt tyrmäät ajatukseni noin jyrkästi.

No, unohdetaan sitten se rakkaus, jos se tässä tökkii ja on väärä kulma. Otetaan näkökulmaksi nyt sitten ihan ihmisyys, inhimillisyys ja toisesta välittäminen.

Jos minun elämänpiirissäni joku ihminen, oli se sitten ystävä, tuttava, äiti, isä, sisko, kuka tahansa on tolaltaan, surullinen, itkee, on vihainen tms. Niin enhän kylmästi jätä häntä siihen tilanteeseen.

Ensin kysyn mikä on hätänä ja kuuntelen, jos hän ei vastaa, tai vaikka sanookin jotain menen joka tapauksessa hänen luokseen, lähelle, haluan, otan olkapäästä tai mitä tahansa, olen kuitenkin läsnä hänelle.

Jos en osaa sanoa mitään olen hiljaa, mutta hän saa tunteen, että olen lähellä ja, nyt erittäin tärkeää juuri parisuhteessa, osoitan, että olen samalla puolella hänen kansaan. Riippumatta mikä tai kuka on "syyllinen" hänen, ehkä voimakkaaseenkin, tunnetilaansa. Yleensä ihan pienet sanatkin auttavat.

Sitten kun saan hänet rauhoittumaan voimme jutella asiasta. Ja tässä on myös se hyvä puoli, että nyt kun ihminen on rauhoittunut voi sen juttelun joskus siirtää myös myöhäisempään ja rahallisempaan ajankohtaan jos hän niin sanoo.

Mutta aina on ensisijaisen tärkeätä, että tilanne ja ihminen/ihmiset rauhoittuu ja saadaan keskinäinen luottamus aikaan.

Ja se luottamus takaisin, jos se on ollut hukassa.

Vaikka tässä tilanteessa on ja olisi helpompi paeta, niin se johtaa siihen, että nämä tilanteet jatkuvat. Jos haluaa, että itsekin saa selville miksi joku lähipiirissä käyttäytyy näin, ja haluaisi ettei niin olisi, onhan se, ihan ilman rakkausmoodiakin, hyvä, että niitä ei niin paljon enää olisi, tai lainkaan.

Kyllä minä itse haluaisin toimia niin, että selvittäisin kuin niin, että aina vain pakenen.

Ihan kaiken kannalta.

Juuri näin. Mutta tiedätkö mitä, täällä kirjoittelevista tosi suuri osa näyttää ajattelevan, että aikuisuus ihmissuhteessa on sitä, että ei tarvitse lohtua, tukea, luottamuksen rakentamista, rauhoittamista. Vaan että molemmat pärjää aina tasan yhtä hyvin. Se on heti aivan kamalaa jos tarvitsee yrittää ymmärtää toisen käytöstä.

Sen sijaan sulkeutuvaa ja vaikenevaa ihmistä pitää ymmärtää ja jättää hänet rauhaan silloin kun hän niin haluaa. Se on aikuisuutta että napsauttaa suunsa kiinni ja jättää vastaamatta toisen rauhallisiin kysymyksiin, kun "mun mielestä siitä ei oikeastaan tarvitse puhua tämän enempää".

Täytyy sanoa että tämä keskustelu selittää mulle aika ison osan suomalaisten parisuhdemurheista.

Heidi ei esitä rauhallisia kysymyksiä. Se on aika oleellista tässä tapauksessa.

Ehkä Oskari olisi käyttäytynyt toisin, jos Heidi ei huokuisi vihaa.

On käsittämätön ajatus, että Oskarin olisi pitänyt mennä halaamaan, kun toinen on räjähtämäisillään raivosta.

Heidi yritti ensimmäisissä jaksoissa esittää useamman kerran rauhallisella, lempeällä äänellä kysymyksiä, mutta Oskarin mielestä asioista ei tarvinnut puhua. Kaaosmaisuus tuli viimeisissä jaksoissa kun peli oli jo menetetty.

Lempeä, rauhallinen äänensävyhän ei vielä kerro meille tyhjentävästi, oliko tilanne mitenkään neutraali vai ladattu jollain epämiellyttävällä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan tämä tavallaan rakkaussuhde. Esimerkiksi niissä kirjeissä joita kirjoitetaan ennen häitä puhutaan hyvin kauniisti, kaikki lähtevät mukaan sillä ajatuksella, että tuleva puoliso on rakas ja hänen kanssaan tullaan elämään avioliitonomaisessa suhteessa.

Hyvin moni kirjoittaa: rakas vaimoni/mieheni/puolisoni.

Ajatuksena ja toiveena on, että on rakkautta, siksi sitä pitäisi vaalia tai pitää yllä kaikin mahdollisimman tavoin.

Eikä niin, että eihän tässä nyt pitäisikään käyttäytyä kuin rakkaussuhteessa kun ollaan toisilleen outoja.

Eihän mistään näistä parista sitten tulisikaan mitään vaan koko ohjelma olisi turha?

Ihmiset menevät, tai ideana on, että menevät, tosissaan ja silloin pitäisi myös käyttäytyä, tai yrittää käyttäytyä, että ollaan tosissaan.

Argh... kyllä tietysti ajatuksen tasolla toivotaan rakkautta ja siihen toiveeseen on sitouduttu, mutta oikeasti tunteet eivät sellaiseksi vielä ole voineet muotoutua. Ihmistä voisi nimenomaan kohdella kunnioittavasti, vaikka sitä rakkautta ei syttyisikään, mutta on täysin tyhjästä temmattu ajatus, että toista voisi kohdella rakastettunaan, jos sitä rakkautta ei vielä ole. Pitääkö tällaisesta oikeasti vängätä täällä....

Aarghh itsellesi. Miksi nyt tyrmäät ajatukseni noin jyrkästi.

No, unohdetaan sitten se rakkaus, jos se tässä tökkii ja on väärä kulma. Otetaan näkökulmaksi nyt sitten ihan ihmisyys, inhimillisyys ja toisesta välittäminen.

Jos minun elämänpiirissäni joku ihminen, oli se sitten ystävä, tuttava, äiti, isä, sisko, kuka tahansa on tolaltaan, surullinen, itkee, on vihainen tms. Niin enhän kylmästi jätä häntä siihen tilanteeseen.

Ensin kysyn mikä on hätänä ja kuuntelen, jos hän ei vastaa, tai vaikka sanookin jotain menen joka tapauksessa hänen luokseen, lähelle, haluan, otan olkapäästä tai mitä tahansa, olen kuitenkin läsnä hänelle.

Jos en osaa sanoa mitään olen hiljaa, mutta hän saa tunteen, että olen lähellä ja, nyt erittäin tärkeää juuri parisuhteessa, osoitan, että olen samalla puolella hänen kansaan. Riippumatta mikä tai kuka on "syyllinen" hänen, ehkä voimakkaaseenkin, tunnetilaansa. Yleensä ihan pienet sanatkin auttavat.

Sitten kun saan hänet rauhoittumaan voimme jutella asiasta. Ja tässä on myös se hyvä puoli, että nyt kun ihminen on rauhoittunut voi sen juttelun joskus siirtää myös myöhäisempään ja rahallisempaan ajankohtaan jos hän niin sanoo.

Mutta aina on ensisijaisen tärkeätä, että tilanne ja ihminen/ihmiset rauhoittuu ja saadaan keskinäinen luottamus aikaan.

Ja se luottamus takaisin, jos se on ollut hukassa.

Vaikka tässä tilanteessa on ja olisi helpompi paeta, niin se johtaa siihen, että nämä tilanteet jatkuvat. Jos haluaa, että itsekin saa selville miksi joku lähipiirissä käyttäytyy näin, ja haluaisi ettei niin olisi, onhan se, ihan ilman rakkausmoodiakin, hyvä, että niitä ei niin paljon enää olisi, tai lainkaan.

Kyllä minä itse haluaisin toimia niin, että selvittäisin kuin niin, että aina vain pakenen.

Ihan kaiken kannalta.

Juuri näin. Mutta tiedätkö mitä, täällä kirjoittelevista tosi suuri osa näyttää ajattelevan, että aikuisuus ihmissuhteessa on sitä, että ei tarvitse lohtua, tukea, luottamuksen rakentamista, rauhoittamista. Vaan että molemmat pärjää aina tasan yhtä hyvin. Se on heti aivan kamalaa jos tarvitsee yrittää ymmärtää toisen käytöstä.

Sen sijaan sulkeutuvaa ja vaikenevaa ihmistä pitää ymmärtää ja jättää hänet rauhaan silloin kun hän niin haluaa. Se on aikuisuutta että napsauttaa suunsa kiinni ja jättää vastaamatta toisen rauhallisiin kysymyksiin, kun "mun mielestä siitä ei oikeastaan tarvitse puhua tämän enempää".

Täytyy sanoa että tämä keskustelu selittää mulle aika ison osan suomalaisten parisuhdemurheista.

Heidi ei esitä rauhallisia kysymyksiä. Se on aika oleellista tässä tapauksessa.

Ehkä Oskari olisi käyttäytynyt toisin, jos Heidi ei huokuisi vihaa.

On käsittämätön ajatus, että Oskarin olisi pitänyt mennä halaamaan, kun toinen on räjähtämäisillään raivosta.

Kyllä esittää,juuri niin rauhallisia kuin tuollaisessa tilanteessa voi odottaa. Hän istuu paikallaan, ei korota ääntä ja puhuu asiallisesti. Toisille tietenkin pitää kaikki kertoa hunajaisella äänellä lässyttäen, koska muuten sitä huokuu muka niin vihaa ja niin raivoa ja iskee pelko päälle. Oskari ei ole mikään 2-vuotias pikkulapsi, vaan aikuinen mies ja luulisi, että jonkun verran kestäisi tällaisia pikku konfliktitilanteita, eikä heti menisi pupu pöksyyn ja suus suppuun.

Miten niin "muka" huokuu vihaa ja raivoa.

Heidi ihan itse sanoi, että on raivosta sijoiltaan ja sen kyllä huomasi.

Vierailija kirjoitti:

Uusimmassa Aktissa psykologian professori Keltikangas-Järvinen kertoo, ettei kaaosmaista käytöstä voi oikeuttaa millään. Aikuisen ihmisen täytyy pystyä hallitsemaan käytöksensä. Huonoa käytöstä ei saa selittää temperamentilla tai ulkoisilla olosuhteilla, vaan aikuisen ihmisen täytyy pystyä löytämään keinot itsensä hillitsemiseen.

https://areena.yle.fi/1-50320696

Niin varmaankin pitäisi. Mutta miksiköhän kuitenkin Suomi on täynnä riiteleviän ihmisiä?

Riidellään tienpätkistä, raja-aidoista, puuliitereistä tontin rajalla, ihan kunninloukkauksia ja loputtomia oikeudenkäyntejä myöten.

Täälläkin saadaan raivareita, kuulemma, kassakapuloista alkaen.

Pariskunnat huutavat kurkku suorana toisilleen ihan pikku-asioista ja kiroilevat toisilleen ja lapsilleen marketissa. Maantieraivo on tuttu ilmiö. Jne.

Ihmiset eivät käyttäydy järkevästi ja aikuismaisesti pikkuasioissakaan, sanoo nyt kuka mitä tahansa.

Itse en ymmärrä lainkaan miksi on vaikeaa laittaa se kapula väliin tai miksi pitäisi ärsyyntyä kun joku kiittää bussikuskia.

Sitä vastoin kun aikuinen ihminen jättää kädet pesemättä vessakäynnin jälkeen suuttuisin. Myös Heidin suuttumuksen ymmärrän.

Helppoa on sanoa, että ihmisen pitäisi aina olla viilipyttymäinen rauhallinen ja aikuismaisesti, mutta harvoin se todellisuudessa onnistuu.

Toiset menettävät malttinsa ja ärsyyntyvät toisista asioissa ja toiset toisista. Ihmiset vaan eivät ole täydellisiä ja on kait hyväkin niin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oskari ja Oskarin lähipiiri täällä peukuttaa puhumattomuuden puolesta.

Oskarin ja Oskarin lähipiirin voisi olla hyvä katsoa 1. jakso uudelleen.

Tein itse juurikin niin ja taas muistui mieleen hervottoman hauskat kirjoitukset täältä foorumilta, kun näin Oskarin tuttavapiirin ohjelmassa uudelleen. Tämä joukkio, mikä tässä ympärillä häärää, on aivan kuin sekoitus kummeli, mafiaveljet ja kauhea kankkunen elokuvista. Oskaria viedään kuin Martti Innasen gunnar-pässiä narussa. Gunnar-pässillä ei ollut viihteen tekemisen jälkeen virkaa ja se syötiin.

Seurassa on jos jonkinnäköistä velmua ja luihua ja polttarit päättyvät "alamaailman kuninkaan" luokse.

Säälien ja väkisin tulee mieleen tästä Oskarin taluttamisesta neljänsuoran laulun osuus 'pidä huivista kii nyt mennään'

Toinen asia, mikä pitäisi ehdottomasti Oskarin ja Oskarin insidereiden muistaa on se, että Oskari sanoo sanasta sanaan 1. Jaksossa näin:

Tärkeintä on se, että tietää mitä toinen ajattelee ja, että on keskusteluyhteys.

Nythän on nähty, että tässäkin asiassa Oskari puhui täyttä potaskaa ja valehteli katsojille, tuotannolle ja itselleen päin naamaa!

Hän itse katkaisi kerta toisensa jälkeen keskusteluyhteyden ja siitä yhteydestä hän vähät välitti.

Tyytyi vaan mumisemaan, että tästä on turha puhua enempää tai tähän vastaan myöhemmin.

Heidi sanoo 1. jaksossa sanasta sanaan näin:

Ihan kuin luottaisin sinuun jo nyt ja itsekin tahdon olla luottamuksen arvoinen.

Tässä huomataan, että kyse ei ollut missään nimessä napakympistä, vaan tämä valehteleva sika petti sen ainoan asian, mitä Heidi halusi liitolta - LUOTTAMUKSEN.

Oli se sitten iso tai pieni asia, niin herkän Heidin pyhin asia on murskattu valheen verkkoon, jota tämä yksi myrkkylukki punoo pitkin ohjelmaa.

Täydet sympatiat Heidille!

Ps. En tunne Heidiä enkä valehtelijaa.

Kiitos tästä kommentista. En ole pitkään aikaan nauranut näin makeasti.

Kirjoitat: "herkän Heidin pyhin asia on murskattu valheen verkkoon, jota tämä yksi myrkkylukki punoo pitkin ohjelmaa."

Olet ihan yhtä kaheli kuin ihailemasi Heidi-herkkänahkainen 😂

No eipä nämä Oskari-fanitkaan hääppösiltä vaikuta näin ohiksena lukevana. Pikku-Oskaria kun niin pelottaa puhua, kun hennolla lähes lässyttävällä äänellä puhuva Heidi kertoo liian suoraan Oskarille mistä kenkä puristaa. Oskari menee aivan lukkoon eikä uskalla pihasta sanaakaan, ettei Heidi vaan hyökkää suuren raivon vallassa ja tuhoa pientä pelokasta Oskaria. 😂

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikka Oskari olisi miten mykkä tai vaikeneva, niin mielestäni Heidin ei siltikään pitäisi reagoida suuttumalla tai itkemällä saati vaatimalla avainta. Kyllä tuossa olisi ollut mahdollisuus pitää pää kylmänä ja tutkiskella tilannetta asiantuntijan avulla. Hehän ovat vielä aivan tuntemattomia toisilleen - ihan turha minusta itkeä ja loukkaantua noin valtavasti.

No onpa harmi, ettei sinua naitettu Oskarille, kun olisit ollut noin paljon parempi kumppani. 

Mikä ihmeen lapsellinen kommentti tämä on olevinaan?

En ymmärrä. Ihan omasta näkökulmastani tätä keissiä tarkastelin. Uusissa ihmissuhteissa rauhallinen eteneminen ja analyyttinen lähestymistapa ovat tähän mennessä tuottaneet hyviä lopputuloksia, kuten pitkän avioliiton, perheen ja ystäviä.

Joo, ja onko noin sadalla prosentilla suomalaisista pitkä avioliitto, perhe ja ystäviä? Sinun luonteesi on sellainen, että sinun pääsi pysyy kylmänä tai et ole vielä tavannut ihmistä, joka saisi sinut triggeröitymään. Entäpä, jos sinulle annettaisiin jonkun toisen luonne? 

Ei luonteita noin vain "anneta". Omaa luonnetta voi ja kannattaa kehittää. Jos joku ihminen aiheuttaa triggeröitymisen, niin kannattaako siihen lähteä mukaan? Näitä asioita voi aikuinen myös valita. Tässä tapauksessa olisi voinut päättää olla tapahtumatta vahvasti lähes vieraan ihmisen käytökseen ja ottaa selvää, mistä on kyse. Näin moni aikuinen toimiikin ja siksi Heidin käytös ei saa ymmärrystä.

Sitä tässä ihmettelen että mikähän idea näillä parien valitsijoilla on siinä että valitaan mahdollisimman toistensa vastakohtaiset parit? Ikään kuin luullen että "vastakohdat täydentävät toisiaan" Mikä pari se juurikin oli edellisessä (?) ensi treffeissä jossa oli se nipo, kaavoihinsa kangistunut himopyöräilijä ukko joka nakitettiin rennommalle, vähemmän himourheilija naiselle sillä välämällä että hänkin siitä innostuisi liikkumaan?! Eihän siitä tullut muistin mukaan pskaakaan. Nainen taisi inhota koko miestä. Kyllä parien pitää olla luonteiltaan saman tyyliset tai temperamenttien täytyy natsaa. Lika barn, leka bäst sanoo jo ruottalainenkin.

Kun täällä nyt ihan selvästi on ja on ollut ihan alusta saakka Heidin kavereita, niin onko hän aina noin levoton?

Oskari toivoi, ettei koko ajan olisi järjestettyä ohjelmaa, mutta Heidille se ei sopinut. Jopa Heidin mummo sanoi, että tämä ehtii viipyä vain viisitoista minuuttia, kun taas on jo kiire jonnekin.

Minusta myös tuollainen jatkuva insta-maailmassa eläminen viestii, ettei tavallinen oleminen ja arki riitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oskari ja Oskarin lähipiiri täällä peukuttaa puhumattomuuden puolesta.

Oskarin ja Oskarin lähipiirin voisi olla hyvä katsoa 1. jakso uudelleen.

Tein itse juurikin niin ja taas muistui mieleen hervottoman hauskat kirjoitukset täältä foorumilta, kun näin Oskarin tuttavapiirin ohjelmassa uudelleen. Tämä joukkio, mikä tässä ympärillä häärää, on aivan kuin sekoitus kummeli, mafiaveljet ja kauhea kankkunen elokuvista. Oskaria viedään kuin Martti Innasen gunnar-pässiä narussa. Gunnar-pässillä ei ollut viihteen tekemisen jälkeen virkaa ja se syötiin.

Seurassa on jos jonkinnäköistä velmua ja luihua ja polttarit päättyvät "alamaailman kuninkaan" luokse.

Säälien ja väkisin tulee mieleen tästä Oskarin taluttamisesta neljänsuoran laulun osuus 'pidä huivista kii nyt mennään'

Toinen asia, mikä pitäisi ehdottomasti Oskarin ja Oskarin insidereiden muistaa on se, että Oskari sanoo sanasta sanaan 1. Jaksossa näin:

Tärkeintä on se, että tietää mitä toinen ajattelee ja, että on keskusteluyhteys.

Nythän on nähty, että tässäkin asiassa Oskari puhui täyttä potaskaa ja valehteli katsojille, tuotannolle ja itselleen päin naamaa!

Hän itse katkaisi kerta toisensa jälkeen keskusteluyhteyden ja siitä yhteydestä hän vähät välitti.

Tyytyi vaan mumisemaan, että tästä on turha puhua enempää tai tähän vastaan myöhemmin.

Heidi sanoo 1. jaksossa sanasta sanaan näin:

Ihan kuin luottaisin sinuun jo nyt ja itsekin tahdon olla luottamuksen arvoinen.

Tässä huomataan, että kyse ei ollut missään nimessä napakympistä, vaan tämä valehteleva sika petti sen ainoan asian, mitä Heidi halusi liitolta - LUOTTAMUKSEN.

Oli se sitten iso tai pieni asia, niin herkän Heidin pyhin asia on murskattu valheen verkkoon, jota tämä yksi myrkkylukki punoo pitkin ohjelmaa.

Täydet sympatiat Heidille!

Ps. En tunne Heidiä enkä valehtelijaa.

Kiitos tästä kommentista. En ole pitkään aikaan nauranut näin makeasti.

Kirjoitat: "herkän Heidin pyhin asia on murskattu valheen verkkoon, jota tämä yksi myrkkylukki punoo pitkin ohjelmaa."

Olet ihan yhtä kaheli kuin ihailemasi Heidi-herkkänahkainen 😂

No eipä nämä Oskari-fanitkaan hääppösiltä vaikuta näin ohiksena lukevana. Pikku-Oskaria kun niin pelottaa puhua, kun hennolla lähes lässyttävällä äänellä puhuva Heidi kertoo liian suoraan Oskarille mistä kenkä puristaa. Oskari menee aivan lukkoon eikä uskalla pihasta sanaakaan, ettei Heidi vaan hyökkää suuren raivon vallassa ja tuhoa pientä pelokasta Oskaria. 😂

Noin ohiksena lukevaksi kirjoitat yllättävän paljon kommentteja, joissa jankutat samaa asiaa 😂

Vierailija kirjoitti:

Sitä tässä ihmettelen että mikähän idea näillä parien valitsijoilla on siinä että valitaan mahdollisimman toistensa vastakohtaiset parit? Ikään kuin luullen että "vastakohdat täydentävät toisiaan" Mikä pari se juurikin oli edellisessä (?) ensi treffeissä jossa oli se nipo, kaavoihinsa kangistunut himopyöräilijä ukko joka nakitettiin rennommalle, vähemmän himourheilija naiselle sillä välämällä että hänkin siitä innostuisi liikkumaan?! Eihän siitä tullut muistin mukaan pskaakaan. Nainen taisi inhota koko miestä. Kyllä parien pitää olla luonteiltaan saman tyyliset tai temperamenttien täytyy natsaa. Lika barn, leka bäst sanoo jo ruottalainenkin.

Näin kyllä yleensä. Ehkä joissakin pareissa on ajateltu, että tasapainottaisivat toisiaan, puhelias huokuttelee hiljaisemman avautumaan (Heidi-Oskari), sosiaalisesti taitava mies sulkeutuneemman avautumaan (Olli-Katja). Mutta ei tosiaan onnistunut. Ehkä erityisesti tuossa Heidi-Oskari parissa mentiin liian ääripäihin. Mutta eipä Heidillä olisi tainnut onnistua itsensäkaltaisen miehen kanssakaan: epävarma, voimakkaasti tunteva ja epävarmuutensa kumppaniin purkava mies Heidin kanssa? Olis tainnut jäädä jo häämatkakin kesken tuollaisella parilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan tämä tavallaan rakkaussuhde. Esimerkiksi niissä kirjeissä joita kirjoitetaan ennen häitä puhutaan hyvin kauniisti, kaikki lähtevät mukaan sillä ajatuksella, että tuleva puoliso on rakas ja hänen kanssaan tullaan elämään avioliitonomaisessa suhteessa.

Hyvin moni kirjoittaa: rakas vaimoni/mieheni/puolisoni.

Ajatuksena ja toiveena on, että on rakkautta, siksi sitä pitäisi vaalia tai pitää yllä kaikin mahdollisimman tavoin.

Eikä niin, että eihän tässä nyt pitäisikään käyttäytyä kuin rakkaussuhteessa kun ollaan toisilleen outoja.

Eihän mistään näistä parista sitten tulisikaan mitään vaan koko ohjelma olisi turha?

Ihmiset menevät, tai ideana on, että menevät, tosissaan ja silloin pitäisi myös käyttäytyä, tai yrittää käyttäytyä, että ollaan tosissaan.

Argh... kyllä tietysti ajatuksen tasolla toivotaan rakkautta ja siihen toiveeseen on sitouduttu, mutta oikeasti tunteet eivät sellaiseksi vielä ole voineet muotoutua. Ihmistä voisi nimenomaan kohdella kunnioittavasti, vaikka sitä rakkautta ei syttyisikään, mutta on täysin tyhjästä temmattu ajatus, että toista voisi kohdella rakastettunaan, jos sitä rakkautta ei vielä ole. Pitääkö tällaisesta oikeasti vängätä täällä....

Aarghh itsellesi. Miksi nyt tyrmäät ajatukseni noin jyrkästi.

No, unohdetaan sitten se rakkaus, jos se tässä tökkii ja on väärä kulma. Otetaan näkökulmaksi nyt sitten ihan ihmisyys, inhimillisyys ja toisesta välittäminen.

Jos minun elämänpiirissäni joku ihminen, oli se sitten ystävä, tuttava, äiti, isä, sisko, kuka tahansa on tolaltaan, surullinen, itkee, on vihainen tms. Niin enhän kylmästi jätä häntä siihen tilanteeseen.

Ensin kysyn mikä on hätänä ja kuuntelen, jos hän ei vastaa, tai vaikka sanookin jotain menen joka tapauksessa hänen luokseen, lähelle, haluan, otan olkapäästä tai mitä tahansa, olen kuitenkin läsnä hänelle.

Jos en osaa sanoa mitään olen hiljaa, mutta hän saa tunteen, että olen lähellä ja, nyt erittäin tärkeää juuri parisuhteessa, osoitan, että olen samalla puolella hänen kansaan. Riippumatta mikä tai kuka on "syyllinen" hänen, ehkä voimakkaaseenkin, tunnetilaansa. Yleensä ihan pienet sanatkin auttavat.

Sitten kun saan hänet rauhoittumaan voimme jutella asiasta. Ja tässä on myös se hyvä puoli, että nyt kun ihminen on rauhoittunut voi sen juttelun joskus siirtää myös myöhäisempään ja rahallisempaan ajankohtaan jos hän niin sanoo.

Mutta aina on ensisijaisen tärkeätä, että tilanne ja ihminen/ihmiset rauhoittuu ja saadaan keskinäinen luottamus aikaan.

Ja se luottamus takaisin, jos se on ollut hukassa.

Vaikka tässä tilanteessa on ja olisi helpompi paeta, niin se johtaa siihen, että nämä tilanteet jatkuvat. Jos haluaa, että itsekin saa selville miksi joku lähipiirissä käyttäytyy näin, ja haluaisi ettei niin olisi, onhan se, ihan ilman rakkausmoodiakin, hyvä, että niitä ei niin paljon enää olisi, tai lainkaan.

Kyllä minä itse haluaisin toimia niin, että selvittäisin kuin niin, että aina vain pakenen.

Ihan kaiken kannalta.

Juuri näin. Mutta tiedätkö mitä, täällä kirjoittelevista tosi suuri osa näyttää ajattelevan, että aikuisuus ihmissuhteessa on sitä, että ei tarvitse lohtua, tukea, luottamuksen rakentamista, rauhoittamista. Vaan että molemmat pärjää aina tasan yhtä hyvin. Se on heti aivan kamalaa jos tarvitsee yrittää ymmärtää toisen käytöstä.

Sen sijaan sulkeutuvaa ja vaikenevaa ihmistä pitää ymmärtää ja jättää hänet rauhaan silloin kun hän niin haluaa. Se on aikuisuutta että napsauttaa suunsa kiinni ja jättää vastaamatta toisen rauhallisiin kysymyksiin, kun "mun mielestä siitä ei oikeastaan tarvitse puhua tämän enempää".

Täytyy sanoa että tämä keskustelu selittää mulle aika ison osan suomalaisten parisuhdemurheista.

Heidi ei esitä rauhallisia kysymyksiä. Se on aika oleellista tässä tapauksessa.

Ehkä Oskari olisi käyttäytynyt toisin, jos Heidi ei huokuisi vihaa.

On käsittämätön ajatus, että Oskarin olisi pitänyt mennä halaamaan, kun toinen on räjähtämäisillään raivosta.

Kyllä esittää,juuri niin rauhallisia kuin tuollaisessa tilanteessa voi odottaa. Hän istuu paikallaan, ei korota ääntä ja puhuu asiallisesti. Toisille tietenkin pitää kaikki kertoa hunajaisella äänellä lässyttäen, koska muuten sitä huokuu muka niin vihaa ja niin raivoa ja iskee pelko päälle. Oskari ei ole mikään 2-vuotias pikkulapsi, vaan aikuinen mies ja luulisi, että jonkun verran kestäisi tällaisia pikku konfliktitilanteita, eikä heti menisi pupu pöksyyn ja suus suppuun.

Miten niin "muka" huokuu vihaa ja raivoa.

Heidi ihan itse sanoi, että on raivosta sijoiltaan ja sen kyllä huomasi.

Raivo ja viha ovat aivan normaaleja tunteita. Mutta vasta sitten tapa millä ne tuodaan esille tekee ne joko normaaleiksi reaktioiksi tai ei. Ja se miten Heidi nämä tunteet toi ulos ja esille oli kaikin tavoin sekä normaalia, että sivistynyttä.

Joku saattaa raivostua siitä, että autonsa on naarmutettu, mutta se ei ole epänormaalia. Vasta kun hänen reaktionsa on täysin suhteetonta se menee epänormaalin puolelle. Tuossa tilanteessa Heidi koki olonsa huijatuksi ja se miten hän reagoi siihen oli tuntemalla raivoa. Hän halusi ja suostui silti puhumaan tästä asiasta täysin kaikkien käytössääntöjen sisällä.

Jostain syystä joku tässä Oskarissa häiritsee minua ja siksi olen ns. Heidin puolella asiassa. En tunne kumpaakaan, mutta mielestäni Heidi yritetään saada näyttämään ketjussa paljon pahemmalta ja huonolta kuin mitä hän oikeasti on. Toivon, ettei hän jatka Oskarin kanssa, koska minusta Oskarista tulee vain huonot vibat ja luulen, että hän tekisi Heidistä onnettoman.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan tämä tavallaan rakkaussuhde. Esimerkiksi niissä kirjeissä joita kirjoitetaan ennen häitä puhutaan hyvin kauniisti, kaikki lähtevät mukaan sillä ajatuksella, että tuleva puoliso on rakas ja hänen kanssaan tullaan elämään avioliitonomaisessa suhteessa.

Hyvin moni kirjoittaa: rakas vaimoni/mieheni/puolisoni.

Ajatuksena ja toiveena on, että on rakkautta, siksi sitä pitäisi vaalia tai pitää yllä kaikin mahdollisimman tavoin.

Eikä niin, että eihän tässä nyt pitäisikään käyttäytyä kuin rakkaussuhteessa kun ollaan toisilleen outoja.

Eihän mistään näistä parista sitten tulisikaan mitään vaan koko ohjelma olisi turha?

Ihmiset menevät, tai ideana on, että menevät, tosissaan ja silloin pitäisi myös käyttäytyä, tai yrittää käyttäytyä, että ollaan tosissaan.

Argh... kyllä tietysti ajatuksen tasolla toivotaan rakkautta ja siihen toiveeseen on sitouduttu, mutta oikeasti tunteet eivät sellaiseksi vielä ole voineet muotoutua. Ihmistä voisi nimenomaan kohdella kunnioittavasti, vaikka sitä rakkautta ei syttyisikään, mutta on täysin tyhjästä temmattu ajatus, että toista voisi kohdella rakastettunaan, jos sitä rakkautta ei vielä ole. Pitääkö tällaisesta oikeasti vängätä täällä....

Aarghh itsellesi. Miksi nyt tyrmäät ajatukseni noin jyrkästi.

No, unohdetaan sitten se rakkaus, jos se tässä tökkii ja on väärä kulma. Otetaan näkökulmaksi nyt sitten ihan ihmisyys, inhimillisyys ja toisesta välittäminen.

Jos minun elämänpiirissäni joku ihminen, oli se sitten ystävä, tuttava, äiti, isä, sisko, kuka tahansa on tolaltaan, surullinen, itkee, on vihainen tms. Niin enhän kylmästi jätä häntä siihen tilanteeseen.

Ensin kysyn mikä on hätänä ja kuuntelen, jos hän ei vastaa, tai vaikka sanookin jotain menen joka tapauksessa hänen luokseen, lähelle, haluan, otan olkapäästä tai mitä tahansa, olen kuitenkin läsnä hänelle.

Jos en osaa sanoa mitään olen hiljaa, mutta hän saa tunteen, että olen lähellä ja, nyt erittäin tärkeää juuri parisuhteessa, osoitan, että olen samalla puolella hänen kansaan. Riippumatta mikä tai kuka on "syyllinen" hänen, ehkä voimakkaaseenkin, tunnetilaansa. Yleensä ihan pienet sanatkin auttavat.

Sitten kun saan hänet rauhoittumaan voimme jutella asiasta. Ja tässä on myös se hyvä puoli, että nyt kun ihminen on rauhoittunut voi sen juttelun joskus siirtää myös myöhäisempään ja rahallisempaan ajankohtaan jos hän niin sanoo.

Mutta aina on ensisijaisen tärkeätä, että tilanne ja ihminen/ihmiset rauhoittuu ja saadaan keskinäinen luottamus aikaan.

Ja se luottamus takaisin, jos se on ollut hukassa.

Vaikka tässä tilanteessa on ja olisi helpompi paeta, niin se johtaa siihen, että nämä tilanteet jatkuvat. Jos haluaa, että itsekin saa selville miksi joku lähipiirissä käyttäytyy näin, ja haluaisi ettei niin olisi, onhan se, ihan ilman rakkausmoodiakin, hyvä, että niitä ei niin paljon enää olisi, tai lainkaan.

Kyllä minä itse haluaisin toimia niin, että selvittäisin kuin niin, että aina vain pakenen.

Ihan kaiken kannalta.

Juuri näin. Mutta tiedätkö mitä, täällä kirjoittelevista tosi suuri osa näyttää ajattelevan, että aikuisuus ihmissuhteessa on sitä, että ei tarvitse lohtua, tukea, luottamuksen rakentamista, rauhoittamista. Vaan että molemmat pärjää aina tasan yhtä hyvin. Se on heti aivan kamalaa jos tarvitsee yrittää ymmärtää toisen käytöstä.

Sen sijaan sulkeutuvaa ja vaikenevaa ihmistä pitää ymmärtää ja jättää hänet rauhaan silloin kun hän niin haluaa. Se on aikuisuutta että napsauttaa suunsa kiinni ja jättää vastaamatta toisen rauhallisiin kysymyksiin, kun "mun mielestä siitä ei oikeastaan tarvitse puhua tämän enempää".

Täytyy sanoa että tämä keskustelu selittää mulle aika ison osan suomalaisten parisuhdemurheista.

Heidi ei esitä rauhallisia kysymyksiä. Se on aika oleellista tässä tapauksessa.

Ehkä Oskari olisi käyttäytynyt toisin, jos Heidi ei huokuisi vihaa.

On käsittämätön ajatus, että Oskarin olisi pitänyt mennä halaamaan, kun toinen on räjähtämäisillään raivosta.

Kyllä esittää,juuri niin rauhallisia kuin tuollaisessa tilanteessa voi odottaa. Hän istuu paikallaan, ei korota ääntä ja puhuu asiallisesti. Toisille tietenkin pitää kaikki kertoa hunajaisella äänellä lässyttäen, koska muuten sitä huokuu muka niin vihaa ja niin raivoa ja iskee pelko päälle. Oskari ei ole mikään 2-vuotias pikkulapsi, vaan aikuinen mies ja luulisi, että jonkun verran kestäisi tällaisia pikku konfliktitilanteita, eikä heti menisi pupu pöksyyn ja suus suppuun.

Miten niin "muka" huokuu vihaa ja raivoa.

Heidi ihan itse sanoi, että on raivosta sijoiltaan ja sen kyllä huomasi.

Raivo ja viha ovat aivan normaaleja tunteita. Mutta vasta sitten tapa millä ne tuodaan esille tekee ne joko normaaleiksi reaktioiksi tai ei. Ja se miten Heidi nämä tunteet toi ulos ja esille oli kaikin tavoin sekä normaalia, että sivistynyttä.

Joku saattaa raivostua siitä, että autonsa on naarmutettu, mutta se ei ole epänormaalia. Vasta kun hänen reaktionsa on täysin suhteetonta se menee epänormaalin puolelle. Tuossa tilanteessa Heidi koki olonsa huijatuksi ja se miten hän reagoi siihen oli tuntemalla raivoa. Hän halusi ja suostui silti puhumaan tästä asiasta täysin kaikkien käytössääntöjen sisällä.

Jostain syystä joku tässä Oskarissa häiritsee minua ja siksi olen ns. Heidin puolella asiassa. En tunne kumpaakaan, mutta mielestäni Heidi yritetään saada näyttämään ketjussa paljon pahemmalta ja huonolta kuin mitä hän oikeasti on. Toivon, ettei hän jatka Oskarin kanssa, koska minusta Oskarista tulee vain huonot vibat ja luulen, että hän tekisi Heidistä onnettoman.

Jos pidät Heidin reaktioita normaaleina, niin enpä haluaisi nähdä, kun suutut...

Kyllähän Oskarista näki, että Heidin käytös kiristi välillä hermoja, mutta ei hän järjestänyt kohtauksia.

Esimerkiksi ne ig-kuvat Nuuksiossa, jonne oli tultu rauhoittumaan.

Itse olisin saattanut viskata Heidin kännykän lampeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä tässä ihmettelen että mikähän idea näillä parien valitsijoilla on siinä että valitaan mahdollisimman toistensa vastakohtaiset parit? Ikään kuin luullen että "vastakohdat täydentävät toisiaan" Mikä pari se juurikin oli edellisessä (?) ensi treffeissä jossa oli se nipo, kaavoihinsa kangistunut himopyöräilijä ukko joka nakitettiin rennommalle, vähemmän himourheilija naiselle sillä välämällä että hänkin siitä innostuisi liikkumaan?! Eihän siitä tullut muistin mukaan pskaakaan. Nainen taisi inhota koko miestä. Kyllä parien pitää olla luonteiltaan saman tyyliset tai temperamenttien täytyy natsaa. Lika barn, leka bäst sanoo jo ruottalainenkin.

Näin kyllä yleensä. Ehkä joissakin pareissa on ajateltu, että tasapainottaisivat toisiaan, puhelias huokuttelee hiljaisemman avautumaan (Heidi-Oskari), sosiaalisesti taitava mies sulkeutuneemman avautumaan (Olli-Katja). Mutta ei tosiaan onnistunut. Ehkä erityisesti tuossa Heidi-Oskari parissa mentiin liian ääripäihin. Mutta eipä Heidillä olisi tainnut onnistua itsensäkaltaisen miehen kanssakaan: epävarma, voimakkaasti tunteva ja epävarmuutensa kumppaniin purkava mies Heidin kanssa? Olis tainnut jäädä jo häämatkakin kesken tuollaisella parilla.

Siinäpä sitä olisi ollukin extra tulista lempeä! Olisi katsojatkin saaneet nauttia koko rahan edestä dramatiikasta ja räiskynnästä:D Ei tarvis valita puolia kun olisi kaks samanlaista:D Olisko jopa nähty rajua sexactiakin tyyliin pantteripöksyt lentää kattokruunuun..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä miehen tulee olla sen verran jämeri, että huolimatta siitä tai juuri sen vuoksi kun nainen itkee, on surullinen, turhautunut tai on suuttunut, niin MENEE sen naisen luokse, halaa ja lohduttaa.

"Ei mitään hätää, olen tässä, kaikki hyvin, rakastan sinua".

Miksi miehelle on niin suuri vaiva ja vaikeus mennä rakkaan ihmisen luokse jos huomaa, että toinen on poissa tolaltaan?

Jos sillä melko varmasti tilanne ratkaisi ja yhteys palaisi? Yksi halaus ja muutama lohduttavaa ja rauhoittava sana?

Moni puolustaa, että mies pelkää, no jos mies on niin pelokas ja arka niin enää ihmettele, että nainen tuntee turvattomuutta hänen kanssaan.

En minä ainakaa uskaltaisi parisuhteeseen niin kovin aran ja pelottavan miehen kanssa.

Joku viisas on jossain sanonut "rakasta minua silloin kun sitä vähiten ansaitsen".

Ei se niin voi olla, että silloin kun nainen käyttäytyy ihmisiksi ja kunnolla, niin ansaitsee sen halauksen ja hyvät sanat. Ja kun on jostain syystä tolaltaan ja itkee turhautumista, niin silloin mies ei ainakaan halaa ja lohduta. Vaan menee karkuun kun vaimo on niin kamalan vihainen hänelle.

Olisikohan viisasta silloin miettiä miksi ja mikähän mahtaa olla syy siihen vaimon vihaisuuteen?

Kyllä se mieskin voisi katsoa peiliin, sitähän on täällä Heidille tarjottu useaan kertaan.

Harva nainen on niin holtiton ja arvaamaton, että ihan vaan huvikseen suuttuu ja itkee. Syynä on usein juuri, että tuntee itsensä loukatuksi tai vastaavaa.

Se tunne on oikeutettu, ei miehen kannata alkaa järkeillä onko siihen nyt aihetta tai ei sun nyt pitäisi ollenkaa nyt...

Täällä puhuttiin auton renkaiden vaihdosta, siihen mies kyllä moni pystyy ja tekee.

Auttaisiko yhtään jos miehet ajattelisivat, että tämä halaus- ja lohdutustapahtuma kun vaimo on sen tarpeessa olisikin vähän samaa kuin se renkaiden vaihto?

Yhtä tarpeellinen, mutta saattaisi auttaa vielä enemmän?

Tietysti silti saa vaihtaa myös ne renkaat. ☺

Ilman muuta täytyy lohduttaa ja tukea - mutta molemmin päin. Ja kun tässä nyt ollaan vasta aloittamassa parisuhdetta on aika paljon vaadittu jos toisen täytyisi käyttää kaikki energiansa sen toisen pystyssäpitämiseen. Koska nuo kohtaukset taitavat olla tällä morsiamella normaali tapa elää, itsekin myönsi aiempien parisuhteidensa loppuneen ensimmäiseen riitaan, ja kiitteli kuinka olivat jo monesta selvinneet eteenpäin. Se maksu noista mitättömistä syistä syntyneistä suurista riidoista taitaa kuitenkin olla parisuhde, harvempi haluaa jäädä suhteeseen jossa ainoana tehtävänä vain pitää toinen kasassa, se vastavuoroisuus näyttää Heidin kohdalla olla aika vähäistä, terapeutti oli käskenyt Heidin antaa puheenvuoro Oskarille, Heidi nipistää suun kiinni ja sinnittelee hiljaa (kuuntelematta toista), ja C + jaksossa odottaa yhtä kärsimättömästi koska pääsee esittelemään Prvonissikuviaan ("minun vuoro, minun vuoro..."). Eipä taida Oskari haaveilla enää parisuhteesta Heidin kanssa, yrittää selvitä ilman räjähdyksiä viikot loppuun. Ja voiko häntä tuosta syyttää?

Mut kumpi on kiva eka? 

Eikö noi voisi molemmat, siis kumpikin, nyt sen 6 viikkoa yrittää? Minusta ei ole liikaa pyydetty käyttää "kaikki" energiansa toiseen tämän kuuden viikon aikana, vasta sittenhän voit sanoa yrittäneesi kaikkesi.

Sitä paitsi uskon, että ekat viisi turvallista halia saattaisi rauhoittaa Heidin jo. Sitten jos Oskari on todellakin yrittänyt kaikkensa eikä vieläkään Heidi rauhoitu voi sanoa, et yritin kyllä 110%:sesti.

Jos minä lähtisin tuohon ohjelmaa, toimisin noin: tekisin kaikkeni ja vähän ylikin!

Tuo eka lause!  Niin helposti odotetaan, että ENSIN se toinen muuttuu paremmaksi, ja vasta sitten ollaan itse valmiita vähän yrittämään muuttua. Lapsellista ja surullista.

Se on aina viisaampi, kuka ottaa ekan sovinnon askeleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä miehen tulee olla sen verran jämeri, että huolimatta siitä tai juuri sen vuoksi kun nainen itkee, on surullinen, turhautunut tai on suuttunut, niin MENEE sen naisen luokse, halaa ja lohduttaa.

"Ei mitään hätää, olen tässä, kaikki hyvin, rakastan sinua".

Miksi miehelle on niin suuri vaiva ja vaikeus mennä rakkaan ihmisen luokse jos huomaa, että toinen on poissa tolaltaan?

Jos sillä melko varmasti tilanne ratkaisi ja yhteys palaisi? Yksi halaus ja muutama lohduttavaa ja rauhoittava sana?

Moni puolustaa, että mies pelkää, no jos mies on niin pelokas ja arka niin enää ihmettele, että nainen tuntee turvattomuutta hänen kanssaan.

En minä ainakaa uskaltaisi parisuhteeseen niin kovin aran ja pelottavan miehen kanssa.

Joku viisas on jossain sanonut "rakasta minua silloin kun sitä vähiten ansaitsen".

Ei se niin voi olla, että silloin kun nainen käyttäytyy ihmisiksi ja kunnolla, niin ansaitsee sen halauksen ja hyvät sanat. Ja kun on jostain syystä tolaltaan ja itkee turhautumista, niin silloin mies ei ainakaan halaa ja lohduta. Vaan menee karkuun kun vaimo on niin kamalan vihainen hänelle.

Olisikohan viisasta silloin miettiä miksi ja mikähän mahtaa olla syy siihen vaimon vihaisuuteen?

Kyllä se mieskin voisi katsoa peiliin, sitähän on täällä Heidille tarjottu useaan kertaan.

Harva nainen on niin holtiton ja arvaamaton, että ihan vaan huvikseen suuttuu ja itkee. Syynä on usein juuri, että tuntee itsensä loukatuksi tai vastaavaa.

Se tunne on oikeutettu, ei miehen kannata alkaa järkeillä onko siihen nyt aihetta tai ei sun nyt pitäisi ollenkaa nyt...

Täällä puhuttiin auton renkaiden vaihdosta, siihen mies kyllä moni pystyy ja tekee.

Auttaisiko yhtään jos miehet ajattelisivat, että tämä halaus- ja lohdutustapahtuma kun vaimo on sen tarpeessa olisikin vähän samaa kuin se renkaiden vaihto?

Yhtä tarpeellinen, mutta saattaisi auttaa vielä enemmän?

Tietysti silti saa vaihtaa myös ne renkaat. ☺

Ilman muuta täytyy lohduttaa ja tukea - mutta molemmin päin. Ja kun tässä nyt ollaan vasta aloittamassa parisuhdetta on aika paljon vaadittu jos toisen täytyisi käyttää kaikki energiansa sen toisen pystyssäpitämiseen. Koska nuo kohtaukset taitavat olla tällä morsiamella normaali tapa elää, itsekin myönsi aiempien parisuhteidensa loppuneen ensimmäiseen riitaan, ja kiitteli kuinka olivat jo monesta selvinneet eteenpäin. Se maksu noista mitättömistä syistä syntyneistä suurista riidoista taitaa kuitenkin olla parisuhde, harvempi haluaa jäädä suhteeseen jossa ainoana tehtävänä vain pitää toinen kasassa, se vastavuoroisuus näyttää Heidin kohdalla olla aika vähäistä, terapeutti oli käskenyt Heidin antaa puheenvuoro Oskarille, Heidi nipistää suun kiinni ja sinnittelee hiljaa (kuuntelematta toista), ja C + jaksossa odottaa yhtä kärsimättömästi koska pääsee esittelemään Prvonissikuviaan ("minun vuoro, minun vuoro..."). Eipä taida Oskari haaveilla enää parisuhteesta Heidin kanssa, yrittää selvitä ilman räjähdyksiä viikot loppuun. Ja voiko häntä tuosta syyttää?

Mut kumpi on kiva eka? 

Eikö noi voisi molemmat, siis kumpikin, nyt sen 6 viikkoa yrittää? Minusta ei ole liikaa pyydetty käyttää "kaikki" energiansa toiseen tämän kuuden viikon aikana, vasta sittenhän voit sanoa yrittäneesi kaikkesi.

Sitä paitsi uskon, että ekat viisi turvallista halia saattaisi rauhoittaa Heidin jo. Sitten jos Oskari on todellakin yrittänyt kaikkensa eikä vieläkään Heidi rauhoitu voi sanoa, et yritin kyllä 110%:sesti.

Jos minä lähtisin tuohon ohjelmaa, toimisin noin: tekisin kaikkeni ja vähän ylikin!

Luulen kyllä, että Oskari on ollut kiva "eka", tai olivat molemmat ihan alussa. Mutta eikö tosiaan Heidi voisi enempää nyt yrittää, onko pakko itkeskellä ja kilahdella yhtenään, eikö hän tosiaan voi yhtään enempää yrittää? Ja ei, se hänen "keskustelu"yritelmänsä ei tässä kelpaa vastaukseksi. Keskustelu ilman kuulemista on yhtä tyhjän kanssa.

Minusta HeidinKIN pitäisi ehdottomasti yrittää enemmän! Molempien, kuten sanoin.

Muistatteko kuinka Heidi oli puhumaton ja ynseä, kun Oskari oli autolla hakemassa häntä ja vei töihin. Oskari sanoi ystävävällisesti: Mukava nähdä! Heidi ei vastannut mitään. Ei edes katsonut Oskariin päin!

Kumpi on puhumaton?