Voiko epävakaan persoonallisuuden omaava nainen olla hyvä äiti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm.. Mut määrittelee ainaki kaikki muu ennen jotain diagnoosia. Ois aika leimaavaa ja onnetonta, jos ihminen ajattelis että on ensisijsesti joku diagnoosi. Aamen,

Epävakaaseen persoonallisuushäiriöön kuuluu se, että minäkuva on mitä se minäkin hetkenä sattuu olemaan. Välillä on maailman p*skin äiti ja toisella tunnilla maailman paras - piste ja aamen, kuten täällä sanotaan. Tässä aloituksessa ap:lla ei tällä hetkellä ole hajuakaan, kumpi hän on vai ehkäpä jotain siltä väliltä (epävakaat yleensä ovat erittäin joko tai, piste aamen ja tämän tunnin viimeinen totuus). Tämä on se hänen sairautensa, hän ei tiedä onko lintu vai kala.

Mäkin olen välillä maailman kuningatar ja sitten taas tyyppi, joka hätäseen käy kaupassa toivoen, ettei kukaan nähnyt.

Vierailija kirjoitti:

Lol. Entä jos epävakaat onki koomikoita??

Ja viiden minuutin päästä siitä onkin taas draaman vuoro. Itse asiassa draamaa ja tragediaa heidän elämässään riittää. Ulkopuolisen silmään se kaaos voi näyttää myös tyylilajiltaan farssilta.

Epävakaa persoonallisuushäiriö - diagnoosi on hevonpaskaa, ja keksitty tekele joten se ei estä hyvää vanhemmuutta. Ei ole persoonallisuudeltaan häiriöityneitä ihmisiä. On ihmisiä joilla voi olla huonoja toistuvia reagointimalleja ja usein kyse ns epävakaudessa on traumaan reagoimisesta mikä virheellisesti diagnosoidaan epävakaaksi.

Miten ensimmäiset kolme vuotta menivät? Tuolloin lapsen "minuus" kehittyy ja on muutenkin lapsuuden tärkein vaihe, mitä tulee myöhempiin ongelmiin jne. Toki lapsi on edelleen joustava ja mukautuva, ja jos jotain on mennyt vaikeammin, niin kyllä sinulla on vielä mahdollisuuksia auttaa lasta.

Ihan "tervekin" vanhempi lataa lapselle usein odotuksia ja toiveita hyvin monin keinoin, ihan tiedostomattaan. Esimerkiksi, jos omat tunteet ja tarpeet ovat jääneet vaillinaiseksi lapsuudessa, niin omalle lapselle voi toistaa tätä samaa mallia tai sitten ei-tietoisesti hakea omalta lapselta sitä rakkautta, kiintymystä ja ihailua mitä ei itse lapsena saanut. Tällöin lapsi voi kokea olevansa rakastettu vain tietynlaisena, kilttinä "pikkuaikuisena" esimerkiksi. Uskon rehellisesti sanottuna että tällainen toimintamalli on yleisempää persoonallisuushäiriöisillä, ei välttämättä sinulla, mutta yleensä ottaen.

Sanoisin kuitenkin, että se itse persoonallisuushäiriö ei ole se pahin mahdollinen, vaan enemmänkin se että jos lapsuudessasi on paljon sellaisia asioita mitä et ole pystynyt tietoisesti käsittelemään ja suremaan. Millaista hoitoa olet itse saanut?

Kuulostat kuitenkin todella tiedostavalta ja itsereflektiokykyiseltä, joten uskon että olet ollut ihan riittävän hyvä äiti - niin kuin kuuluukin olla. Paljon huolestuttavampaa olisi, jos väittäisit että olisit tehnyt aina kaiken täydellisesti ja antanut lapsillesi kaiken sen mitä itse et saanut. Vanhemmuuden ytimessä nimittäin on, että pitää olla sellainen vanhempi mitä oma lapsi tarvitsee, ei sellainen mitä olisi itse tarvinnut.

Kiinnostava ketju. Ex-vaimoni ja lastemme äiti täyttää rajatilapersoonallisuushäiriön kriteerit mielestäni, vaikka diagnoosia ei ole (eikä tule, koska ei suostu hakemaan apua mihinkään ongelmiinsa, koska hyvä äiti on vain uupunut kaikesta vastuustaan ja siksi on oikeus huutaa ja räyhätä, ja paskalta äidiltä viedään lapset pois ja leimataan häpeällisesti). Tässä on paljon tullut hyvin tutunoloisia kommentteja jo. Hyvinä hetkinä hän tosiaankin on erittäin vastuullinen ja aikaansaava vanhempi kaikenlaisessa huolehtimisessa, huoltamisessa, hoitamisessa jne. Asiapainotteisesti. Emotionaalisesti hän on kyllä aina etäinen suhteessa lapsiin, sekä lasten tunteiden hyväksymisessä ja ymmärtämisessä pääasiassa surkea. Hyvinä hetkinä osaa lohduttaa, mutta suurimman osan ajasta repii omat peliverkkarinsa jos lasta kiukuttaa, väsyttää, sattuu tai muuta. Lapset ovat aikansa ihmetelleet äidin vihaisuutta, mutta ovat tottuneet siihen. Hieman surullista, mutta näin nyt vaan kävi. Fyysisesti ei satuta. Torjunta ja emootioiden kieltäminen voi olla aiheuttanut henkisiä vaurioita, samoin kuin sanallinen väheksyvä, halventava ja mitätöivä räpätys lapsia kohtaan. Kasvattajana epäjohdonmukaisuus ja impulsiivisuus on huono piirre.

Luotan kuitenkin siihen, että itse pystyn jossain määrin kompensoimaan näitä pulmia tarjoamalla toisenlaisen aikuisen mallin ja vuorovaikutuksen jossa tarjoan rakkautta ja hyväksyntää huonoinakin hetkinä ja jossa kasvatuksellinen puoli on selkeää ja johdonmukaista; kielletty on aina kiellettyä ja sallittu aina sallittua, tyhjiä uhkauksia ei anneta ja jos jossain kohtaa on pakko uhata rangaistuksella, se myös pannaan toteen sitten, eli on ennalta harkittava uhkauksen ja rangaistuksen kohtuullisuus, teho ja toimeenpantavuus. Empatialla ja epäitsekkyydellä sekä lasten kannustavalla tukemisella äidin sekoilun vauriot tuskin pahaksi jäävät. Parhaassa tapauksessa lapset oppivat että ihmisiä on erilaisia ja osaavat paremmin hahmottaa eri tapoja ajatella ja toimia, sekä oppivat myös sen, miltä tietynlainen käytös muista tuntuu ja oppivat empatiaa. 

Vierailija kirjoitti:

Ei voi. Se huomaamattaan istuttaa omat kompleksinsa lapseen. Naiselta puuttuu oikeat "suodattimet" tunnistaa lapsen tarpeet ja panostaa lapsen tasapainoiseen kehitykseen.

Mielestäni kyllä voi, jos hakee apua ja varsinkin jos lapsen elämässä on joku tai joitakin muita ihmisiä jotka apuna paikkaavat äidin "puutteita".

Ja eikös tuo vaiva yleensä itsekseenkin vähän korjaannu iän myötä.

Toivottavasti.

Minä olen epävakaa, mutta mielestäni hyvä äiti. En koskaan näytä sisäistä kuohumistani lapsille. Hoidan aina kaikki rutiinit ja velvollisuudet, vaikka olisin kuinka väsynyt. En ikinä jätä lapsiani pulaan, osoitan heille hellyyttä ja rakkautta ja kaikkea mistä jäin itse paitsi lapsuudessa. Kaltoinkohtelun takia itse sairastuinkin.

Lapseni pärjäävät hyvin koulussa, ovat hyväkäytöksisiä, empaattisia, fiksuja ja heillä on paljon kavereita. Tämä sairaus kun ei parane koskaan niin enkö olisi saanut hankkia lapsia laisinkaan vaikka kipeästi halusin äidiksi?

Väsyn kyllä normaalia helpommin enkä aina kestäisi lasten tappelua, mutta silloin kerron miehelleni ja menen hetkeksi lepäämään enkä ala räyhäämään lapsilleni. Hän on täysin tasavertainen vanhempi ja ymmärtäväinen tilannettani kohtaan. Hän on myöskin täysin terve.

En ole täydellinen vanhempi, mutta mielestäni aika hyvä. Annan lapsilleni paljon aikaa ja huomiota.

Tässä nähdään diagnoosien satuttavuus ja haitallisuus. Ihmiset keskustelevat kyseisten diagnoosien edustajista "tulisiko heistä hyviä vanhempia" kuin jostain vieraasta lajista. Itselläni oli joskus kyseinen diagnoosi kunnes se vaihtui toiseen. Sen teki psykiatri joka ei ollut koskaan edes tavannut minua ennen esittäen syväluotaavan analyysin minusta. Tuo diagnoosi kummitteli merkinnöissäni ja sai jopa jotkut tapaamani lääkärit tekemään aivan asiattomia johtopäätöksiä minusta. Se sai jopa yhden psykiatrin epäilemään että parisuhdeongelmani johtui siitä mikä oli ihan asiaton heitto, niinkuin parisuhteessa olisi yksi osapuoli. Kyseinen diagnoosi itsessään satutti minua enemmän kuin moni asia, juuri niiden ennakko-oletusten takia mitä kyseisen diagnoosin takia saa päälleen itsestään, näemmä kyvyistään vanhemmuuteen.

Saatika tunteen että on syvästi häiriöitynyt mikä vaikuttaa omaan itsekäsitykseen.

Vierailija kirjoitti:

Epävakaan äidin lapsena nojaan omaan ja sisarusten kokemuksiin, eli ei

Sama

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epävakaan äidin lapsena nojaan omaan ja sisarusten kokemuksiin, eli ei

Sama

Ei kaikki epävakaat ole samanlaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lol. Entä jos epävakaat onki koomikoita??

Ja viiden minuutin päästä siitä onkin taas draaman vuoro. Itse asiassa draamaa ja tragediaa heidän elämässään riittää. Ulkopuolisen silmään se kaaos voi näyttää myös tyylilajiltaan farssilta.

Vai niin sinä meinaat. En kyllä itse koe elämääni miksikään draamaksi enkä koe olevani erityisen dramaattinenkaan. T. Epävakaa?

En jostain syystä saa aloittajan tekstiä lainattua, mutta pisti silmään se, että hän itsekin tiedostaa käyttäytyvänsä epäjohdonmukaisesti kasvatuksessa ja lapsen kanssa mutta sitten kuitenkin korostetaan sitä että kun "yritän olla hyvä äiti, pussaan ja kerron että välitän".

Epävakailla tuntuu olevan laajemminkin tämä harhakäsitys että sen epäjohdonmukaisen, ailahtelevan käytöksen voisi jotenkin korvata sillä että sitten seuraavassa hetkessä oikein korostetusti tuo ilmi sitä kuinka rakastaa lasta ym. Tämähän nimittäin on juuri se asia, mikä epävakaasta vanhemmasta tekee lapselle niin haitallisen. Epävakaan pitäisi keskittää voimavaransa siihen, että niitä ääripään tunnereaktioita hiotaan heikommiksi eikä todellakaan yrittää "hyvitellä" lapselle aiempaa huonoa hetkeä.

Eli ap.llekin vinkiksi; keskitä huomiotasi niihin huonoihin hetkiin ja käytökseesi silloin, älä käytä voimavarojaan siihen että yrität korvata huonoa käytöstäsi jälkeenpäin jollain ekstrahuomiolla lapselle tms. Nyt kirjoituksestasi tuli vähän tällainen kuva. Rautalangasta väännettyä älä siis yritä hyvinä hetkinä olla joku supermamma sillä sillä vaan väsytät itsesi ja altistat itsesi sille että väsyt = käyttäydyt "huonosti". Ihan tavallinen arki lapsen kanssa riittää ja sillä tavallisella arjella ilman mitään supermammailuja sinulla riittää energiaa ja voimavaroja siihen ettet päästä huonoja hetkiäsi niin huonoiksi että ne olisivat lapselle oikeasti haitallisia.

Itse epävakaana sanoisin että voi olla ihan ok ja pääsääntöisesti hyväkin vanhempi kunhan ottaa sairaudestaan vastuun etsimällä tietoa aiheesta ja työskentelemällä itsensä kanssa opettelemalla uusia käytösmalleja ym. Sitten taas jos vaan verhoutuu sen taakse piiloon että kyllä mä rakastan lapsiani kovasti ja näytän sen niille ja kyllä muutkin vanhemmat mokaa!!1! - tällainen epävakaa ei yleensä ole se "hyvä" vanhempi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on toisentyyppinen persoonallisuushäiriö, ns. estynyt persoonallisuus. Toisin sanoen kärsin jatkuvista riittämättömyyden, jännityksen ja epävarmuuden tunteista. Minulla on kolme lasta ja diagnoosin sain vasta lasten ollessa teini-ikäisiä. Äitiyden suhteen minulla ei ole ollut sen kummempia ongelmia kuin jonkin verran ylisuojelevuutta. Lapset ovat nykyisin jo aikuisia yliopisto-opiskelijoita kaikki ja ihan täyspäisiä ja mukavia ihmisiä jokainen.

Sun persoonallisuushäiriö on kuitenkin ihan täysin toisenlainen kuin ap:llä. Sinunkin ph on tietysti vaikuttanut perheeseen. Estyneet ovat kuitenkin yleensä hyvinkin turvallisuushakuisia ja voisin kuvitella, että lastesi kasvuympäristö on ollut hyvinkin turvallinen ja tasainen (ehkä jopa tylsyyteen asti). Lasten kasvuympäristönä teidän kotinne on täysin toisenlainen kuin jos perheessä olisi epävakaa.

Totta kyllä. Olemme mieheni kanssa varmaan tylsin pariskunta mitä kuvitella saattaa. Lähinnä kai tarkoitukseni oli valottaa sitä, että pelkkä sana persoonallisuushäiriö, ei vielä tarkoita oikein mitään. Riippuu täysin siitä mikä on kenenkin häiriön luonne, mitä se tarkoittaa esim. perhe-elämän kannalta.

Kaunis ajatus sinulla. 🌺 Sun ”sairautesi” on kuitenkin aivan toinen juttu kuin se mistä tässä keskustellaan. Epävakaata persoonallisuushäiriötä kutsuttiin ennen ”rajatilaksi” kuvaamaan sitä, että henkilö ei ole kuin osin ja/tai hetkittäin psykoottinen, ja siihen liittyy mm. manipuloivuus ja usein myös itsemurhauhkailut ja -yritykset. Voit varmasti kuvitella, että tällaisessa kodissa harvemmin kasvaa onnellisia ja tasapainoisia lapsia.

Kaikkea hyvää sinulle! 🌺

Epävakaaseen persoonallisuushäiriöön EI kuulu manipuloiminen. Kyetäkseen manipuloimaan, ihmisen pitää kyetä ennakoimaan. Epävakaudessa taas on usein kyse ennakoimattomuudesta.

Myöskään psykoottisuus ei kuulu epävakaan ph:n oireisiin.

Miksi kirjoittaa asiasta, josta ei ilmeisesti tiedä mitään? Mikä on tällaisen ihmisen motiivi?

-psyk sh

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei voi. Se huomaamattaan istuttaa omat kompleksinsa lapseen. Naiselta puuttuu oikeat "suodattimet" tunnistaa lapsen tarpeet ja panostaa lapsen tasapainoiseen kehitykseen.

Mielestäni kyllä voi, jos hakee apua ja varsinkin jos lapsen elämässä on joku tai joitakin muita ihmisiä jotka apuna paikkaavat äidin "puutteita".

Ja eikös tuo vaiva yleensä itsekseenkin vähän korjaannu iän myötä.

Ei voi, eikä se kykene itse tunnistamaan avun tarvetta.

Teoriassa kyllä, käytännössä ei. Liian repivää.

Ei voi!

En oikein usko että kovin usein voi