Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Kysymys teille jotka olette päässeet elämässänne pahimman ahdistuneisuus- ja/tai paniikkihäiriön yli
Kauanko kesti?
26.08.2019 |
Kauanko teillä kesti toipuminen tai "melkein" toipuminen? Kokonaan kai tällaisesta ei välttämättä ihan eroon pääse?
Olen 43-vuotias työssäkäyvä nainen, minulla melko vaativa ura.
Itselläni ahdistuksen ja paniikkikohtaukset laukaisi aikoinaan stressi, helposti kaikkea jännittävä perusluonne, lähisukulaisen terveystilanne, sekä oma terveystilanne joka oli sillä hetkellä huono ja siihen tarvittiin leikkausta. Olin poissa töistä 3 kk.
Vasta nyt, vajaan 4:n vuoden jälkeen tuon alkamisesta tunnen olevani melkein normaali, ja ennallani. Pahin tuntuisi olevan takana päin.
Toki jännittelen edelleen silloin tällöin ja niistä palautuminen vie aikaa. Painajaiset ovat suurimmaksi osaksi poissa.
Sain paniikkikohtauksiin rauhoittavat ja jännitykseen Propral-beetasalpaajat. Niitä ei ole tarvinnut ottaa pitkään aikaan ja reseptitkin saattavat olla vanhentuneet.
Mitään muuta lääkitystä en voinut ottaa (ssri), koska sain siitä pahat reaktiot, lähes myrkytyksenomaiset oireet.
Joka tapauksessa, toivoa siis on vaikka kestäisikin näin kauan.
Kommentit (41)
Lääkekombona SSRI + Lyrica + Xanor, noilla ahdistuksen pahimmat oireet pysyvät aika hyvin poissa.
Lisäksi olen oppinut jossain määrin säätelemään omia tunteitani ja haitallisia ajatuskaavoja. Lääkkeet ovat olleet tässä apuna, koska kun pahin ahdistus on leikkaantunut pois, niin on ollut helpompaa opetella säätelemään tunteita ja negatiivisia ajatuskulkuja.
Haluaisin periaatteessa olla vähemmillä lääkkeillä mutta kun olen kokeillut esim. jättää Lyricaa pois, niin ei sekään ole tuntunut hyvältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Saako kysyä, esiintyikö sinun dissosiaatio depersonalisaationa ja derealisaationa?
Minulla oli tuota aika usein että tunsin itseni epätodelliseksi tai ympäristön epätodelliseksi, esimerkiksi työpaikalle saavuttaessa, tai kaupassa ollessa.
Nykyään vähemmin. Minun kohdalla todettiin tuolloin oireiden aikaan, ettei lääkityksestä tai terapiasta ole oikein hyötyä, sain siis terveen paperit arvioinnissa. Että kyse ´vain´ burnoutista.
Kyllä, etenkin depersonalisaationa, harvemmin derealisaationa. Pahimillaan en myöskään tuntenut mitään emotionaalisesti. Persoonani koin koostuvan osista, ei ihan dissosiatiivisen identiteettihäiriön tasolla, mutta pirstoutunut minuus kuitenkin.
Pari lääkäriä olivat huuli pyöreänä, kun kuvailin heille oireitani. Toinen kirjoitti reseptin SSRI-lääkkeeseen, jota en aloittanut, koska mulla oli vahva käsitys siitä, mistä oireiluni johtui ja millaista apua tarvitsin. Onneksi löysin terapeutin, jolla oli paljon kokemusta dissosiaatio-oireiden/-häiriön kanssa työskentelystä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saako kysyä, esiintyikö sinun dissosiaatio depersonalisaationa ja derealisaationa?
Minulla oli tuota aika usein että tunsin itseni epätodelliseksi tai ympäristön epätodelliseksi, esimerkiksi työpaikalle saavuttaessa, tai kaupassa ollessa.
Nykyään vähemmin. Minun kohdalla todettiin tuolloin oireiden aikaan, ettei lääkityksestä tai terapiasta ole oikein hyötyä, sain siis terveen paperit arvioinnissa. Että kyse ´vain´ burnoutista.
Kyllä, etenkin depersonalisaationa, harvemmin derealisaationa. Pahimillaan en myöskään tuntenut mitään emotionaalisesti. Persoonani koin koostuvan osista, ei ihan dissosiatiivisen identiteettihäiriön tasolla, mutta pirstoutunut minuus kuitenkin.
Pari lääkäriä olivat huuli pyöreänä, kun kuvailin heille oireitani. Toinen kirjoitti reseptin SSRI-lääkkeeseen, jota en aloittanut, koska mulla oli vahva käsitys siitä, mistä oireiluni johtui ja millaista apua tarvitsin. Onneksi löysin terapeutin, jolla oli paljon kokemusta dissosiaatio-oireiden/-häiriön kanssa työskentelystä.
Onko Suomessa dissosiaatio-oireisiin erikoistuneita terapeutteja? Pääkaupunkiseudulla?
Vierailija kirjoitti:
Lääkekombona SSRI + Lyrica + Xanor, noilla ahdistuksen pahimmat oireet pysyvät aika hyvin poissa.
Lisäksi olen oppinut jossain määrin säätelemään omia tunteitani ja haitallisia ajatuskaavoja. Lääkkeet ovat olleet tässä apuna, koska kun pahin ahdistus on leikkaantunut pois, niin on ollut helpompaa opetella säätelemään tunteita ja negatiivisia ajatuskulkuja.
Haluaisin periaatteessa olla vähemmillä lääkkeillä mutta kun olen kokeillut esim. jättää Lyricaa pois, niin ei sekään ole tuntunut hyvältä.
Eikö tuollainen lääkeyhdistelmä tee ihan zombieksi, ja vahingoita sisäelimiä vähitellen?
Minun ahdistus- ja paniikkihäiriö alkoi kun silloin 62v ikäinen isä kuoli viinaan, jonka seurauksena saman ikäinen äiti alkoi ryyppäämään rankasti ja nyt hän löytyy milloin mistäkin tajuttomana, pää veressä, raajat veressä. Hän on nyt 69v.
Pelkään aina puhelinsoittoa että on löydetty kuolleena, mutta en minä ja kahta vuotta nuorempi siskoni tuolle mitään voida, kun kyseessä aikuinen ihminen jonka pitäisi hakeutua hoitoon itse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla paniikkikohtausten taustalla oli stressi ja loppuunpalaminen. Sain aluksi lääkkeitä ja jäin pois opiskeluista sekä työelämästä muutamaksi vuodeksi. Lääkkeet auttoivat aluksi mutta terapian avulla jätin lääkkeet pois ja opin suhtautumaan kohtauksiin uudella tavalla. Pystyin ns. elämään läpi kohtaukset ja ymmärsin minkä vuoksi minulle niitä tuli. Tämän jälkeen ne loppuivat.
"Ihana" kuulla muiden vastaavia elämänkokemuksia.. Itse sain todella pahan ahdistus- ja paniikkihäiriön päälle sillä klassisella tyylillä; ylisuorittamisella. Paloin huomaamattani loppuun juuri valmistumisen kynnyksellä.
Silloin tuntui, että elämä epäreilusti pysähtyi, ja kaikki jäi pyörimään kehää paniikin ja ahdistuksen ympärille. Myös tuota epätodellisuutta oli, joka iski heti ulos lähdettyä.
Koin epäoikeudenmukaisena lääkärissä sen, että minulle tuputettiin heti puoliväkisin SSRI:t (joita onneksi en mennyt ottamaan, koska koin hyvin vahvasti että niistä ei olisi kohdallani ollut apua). Halusin vain selvitä sen paskan ahdistuksen yli, ja toivoin satunnaiseen käyttöön rauhoittavat. Beta-salpaajat oli ollut käytössä jo esiintymistilanteissa aiemmin, ja ne olivat hyvä tuki sydämentytysten pelkoon.
Onneksi yksi lääkäreistä suostui kirjoittamaan nuo miedot rauhoittavat (opamox)🙏 Niistä on ollut korvaamaton apu, jo ihan henkisellä tasolla, kun tiedän niiden olemassaolon. Niihin ei ole kehittynyt mitään riippuvuutta, ja käytän vuosienkin jälkeen hyvin satunnaisesti tarpeeseen. En voinut ymmärtää miksi SSRI olisi ollut näitä parempi vaihtoehto...
Ja sitten siihen asiaan; 1-2 vuotta oli akuuttia vaihetta, jolloin elämä oli aika rajoittunutta, ja pelko varjosti elämää 24/7.
2-4 vuoden aikana aloin kokoamaan elämän paloja takaisin yhteen, ja laajensin reviiriäni kohti normaalia. Sekä aloitin pikkuhiljaa taas harrastukset ym.
Sisulla ja sinnikkyydellä opin sietämään niitä oloja, ja ehkäisemäänkin, joten toipuminen tapahtui hiljalleen. Koskaanhan tästä ei pääse kokonaan eroon, mutta nyt 8 vuoden jälkeen voin onnekseni sanoa, että pahoja paniikkikohtauksia tulee vain harvoin.
Ehkä jotain muutosta persoonaani tuli tuon jakson myötä; olen hieman varautuneempi sosiaalisesti, ja saatan ajoittain tuntea epävarmuutta ja ulkopuolisuutta isoissa porukoissa. Olen edelleen ihan sosiaalinen ja nauravainen, mutta välillä turha jännitys niskassa.
Kyllä tän kanssa elää, kun vaan ei anna lamauttaa 💛
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samalla kun loppui kaikki muutkin mielenterveysongelmat, eli pari viikkoa psyykelääkkeiden lopettamisen jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
"Ihana" kuulla muiden vastaavia elämänkokemuksia.. Itse sain todella pahan ahdistus- ja paniikkihäiriön päälle sillä klassisella tyylillä; ylisuorittamisella. Paloin huomaamattani loppuun juuri valmistumisen kynnyksellä.
Silloin tuntui, että elämä epäreilusti pysähtyi, ja kaikki jäi pyörimään kehää paniikin ja ahdistuksen ympärille. Myös tuota epätodellisuutta oli, joka iski heti ulos lähdettyä.
Koin epäoikeudenmukaisena lääkärissä sen, että minulle tuputettiin heti puoliväkisin SSRI:t (joita onneksi en mennyt ottamaan, koska koin hyvin vahvasti että niistä ei olisi kohdallani ollut apua). Halusin vain selvitä sen paskan ahdistuksen yli, ja toivoin satunnaiseen käyttöön rauhoittavat. Beta-salpaajat oli ollut käytössä jo esiintymistilanteissa aiemmin, ja ne olivat hyvä tuki sydämentytysten pelkoon.
Onneksi yksi lääkäreistä suostui kirjoittamaan nuo miedot rauhoittavat (opamox)🙏 Niistä on ollut korvaamaton apu, jo ihan henkisellä tasolla, kun tiedän niiden olemassaolon. Niihin ei ole kehittynyt mitään riippuvuutta, ja käytän vuosienkin jälkeen hyvin satunnaisesti tarpeeseen. En voinut ymmärtää miksi SSRI olisi ollut näitä parempi vaihtoehto...
Ja sitten siihen asiaan; 1-2 vuotta oli akuuttia vaihetta, jolloin elämä oli aika rajoittunutta, ja pelko varjosti elämää 24/7.
2-4 vuoden aikana aloin kokoamaan elämän paloja takaisin yhteen, ja laajensin reviiriäni kohti normaalia. Sekä aloitin pikkuhiljaa taas harrastukset ym.
Sisulla ja sinnikkyydellä opin sietämään niitä oloja, ja ehkäisemäänkin, joten toipuminen tapahtui hiljalleen. Koskaanhan tästä ei pääse kokonaan eroon, mutta nyt 8 vuoden jälkeen voin onnekseni sanoa, että pahoja paniikkikohtauksia tulee vain harvoin.
Ehkä jotain muutosta persoonaani tuli tuon jakson myötä; olen hieman varautuneempi sosiaalisesti, ja saatan ajoittain tuntea epävarmuutta ja ulkopuolisuutta isoissa porukoissa. Olen edelleen ihan sosiaalinen ja nauravainen, mutta välillä turha jännitys niskassa.Kyllä tän kanssa elää, kun vaan ei anna lamauttaa 💛
Kiitos kun jaoit tarinaasi. Ylisuorittaja täällä myös, ja vielä it-alan projektipäällikkö joten stressiä on riittänyt. Monet yt-neuvottelutkin takana. Olin melkein puolen vuoden sairaslomalla. Burn-out iski. Olen 35+ nainen, ollut miesvaltaisella alalla ja olen joutunut tekemään enemmän työtä hyväveli-yhtiössä, osoittaakseni omaa pätevyyttäni.
Yksityislääkäri antoi Opamoxit, luojan kiitos muuten en olisi pärjännyt vaikeimpina aikoina. 2 viikon pahimpana aikana en uskaltanut mennä ulos, kun pelkäsin että pyörryn jonnekin, oksentelen yllättäen tai muuta kamalaa. Työterveyslääkärin määräämistä mielialalääkkeistä tuli minulle tuota oksentelua ja huimausta. Käytin niitä ne kaksi viikkoa, eikä olisi pitänyt!
En ole koskaan kärsinyt masennuksen kaltaisista oireista. Ainoastaan tuota paniikki-ahdistusta ollut.
Sen jälkeen kun yksityinen antoi tuon reseptin niin työterveyskin heräsi että Opamox on oikea lääke minun kohtauksiini, ja uusi reseptin.
Luin jostain englanninkielisestä julkaisusta vasta joskus pahimman kauden jälkeen, että jos paniikkikohtaus menee täysillä läpi sydämentykytyksineen ja kaikkine muine fyysisine oireineen, niin sellaisen toipumiseen elimistöllä menee kaksi tai jopa kolme kuukautta. Siksi olisi tärkeä saada se kohtaus ohi juurikin rauhoittavan lääkkeen avulla.
Välillä tuntuu että tulevaisuus pelottaa, sitten yritän rauhoitella itseäni ajattelemaan juuri sitä hetkeä missä olen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Melkein kolme vuotta sitten paha työuupumus. Sen seurauksena paniikkikohtauksia ja ahdistusta. Kahdet yt-neuvottelut oli tuolloin käyty kahden vuoden sisään. Opamoxit sain yksityiseltä käyttöön, suoraan sanottuna ne pelastivat minut hermoromahdukselta.
Pahimman yli olen päässyt tämän melk. kolmen vuoden sisään, mutta joskus aamuisin tulee epätodellinen ja ahdistava olo kun menen työpaikalle. Kun olen istunut paikallani ja jutellut kuulumisia muutaman hlön kanssa, niin tuo pahin ahdistus katoaa, ja lounaaseen mennessä yleensä ohi.
Minulla auttoi se että vaihdoin e-pillerit hormonikierukkaan.
Olen 40v.
Pillerit sotkivat koko elimistöni ja aivoni, olin ottanut niitä yli 20v.
Hormonikierukka on paikallinen hormonivalmiste, siksi ei sekoita päätä.
Te noin 40 iässä olevat naiset jotka kärsitte masennuksesta, ahdistuksesta tai paniikkikohtauksista, kannattaa siis ottaa tämä em. huomioon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lääkekombona SSRI + Lyrica + Xanor, noilla ahdistuksen pahimmat oireet pysyvät aika hyvin poissa.
Lisäksi olen oppinut jossain määrin säätelemään omia tunteitani ja haitallisia ajatuskaavoja. Lääkkeet ovat olleet tässä apuna, koska kun pahin ahdistus on leikkaantunut pois, niin on ollut helpompaa opetella säätelemään tunteita ja negatiivisia ajatuskulkuja.
Haluaisin periaatteessa olla vähemmillä lääkkeillä mutta kun olen kokeillut esim. jättää Lyricaa pois, niin ei sekään ole tuntunut hyvältä.
Eikö tuollainen lääkeyhdistelmä tee ihan zombieksi, ja vahingoita sisäelimiä vähitellen?
No koin kyllä itse olevani paljon enemmän "zombie" ahdistuneisuushäiriön vallassa ollessani. Nyt pystyn melko normaaliin sosiaaliseen kanssakäymiseen ja muutenkin koen ainakin itse oman oloni aika normaaliksi. Toki ihanne olisi lääkkeettömyys, mutta se ei tunnu realistiselta vaihtoehdolta omalla kohdallani.
Teillä lienee mikrobeja ja reilusti infektiona suolessa ja erityisesti peräsuolessa. Uusimpien tutkimusten mukaan, mikrobit voivat päästää verenkiertoon erilaisia kemikaaleja, osa niistä voi aiheuttaa jopa hallusinaatioita. Eivät siis niin harmittomia kuin lääkärit väittävät (koska eivät osaa hoitaa infektioita pois). Tähän mennessä mikrobien tuottamia metaboliitteja ei ole niin paljon havaittu, koska ne ovat pieniä pitoisuuksia, mutta kyllähän niitä metaboliitteja seulomalla voi löytää vaikka hermomyrkkyjä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sepram lääke pelasti elämäni.Vihdoinkin tunnen olevani terve ja normaali.Voin mennä uusiin paikkoihin ja soittaa puheluita ilman ahdistusta.Olen käyttänyt jo vuosia enkä todellakaan aio palata entiseen.Lääke sopinut minulle hyvin alusta asti ja on edullinen.Miksi kärsiä kun apua saatavilla.Ihana nauttia elämästä!
Vierailija kirjoitti:
Teillä lienee mikrobeja ja reilusti infektiona suolessa ja erityisesti peräsuolessa. Uusimpien tutkimusten mukaan, mikrobit voivat päästää verenkiertoon erilaisia kemikaaleja, osa niistä voi aiheuttaa jopa hallusinaatioita. Eivät siis niin harmittomia kuin lääkärit väittävät (koska eivät osaa hoitaa infektioita pois). Tähän mennessä mikrobien tuottamia metaboliitteja ei ole niin paljon havaittu, koska ne ovat pieniä pitoisuuksia, mutta kyllähän niitä metaboliitteja seulomalla voi löytää vaikka hermomyrkkyjä.
Minulle on vuosikaudet laitettu hermomyrkkyä eli botuliinia ohimoihin migreenin takia, mutta sillä ei ole mitään tekemistä paniikki- ja ahdistuneisuuskohtausten kanssa!
Vierailija kirjoitti:
Sepram lääke pelasti elämäni.Vihdoinkin tunnen olevani terve ja normaali.Voin mennä uusiin paikkoihin ja soittaa puheluita ilman ahdistusta.Olen käyttänyt jo vuosia enkä todellakaan aio palata entiseen.Lääke sopinut minulle hyvin alusta asti ja on edullinen.Miksi kärsiä kun apua saatavilla.Ihana nauttia elämästä!
Eihän tuo edes ole oikea lääke ahdistukseen, vai onko taustalla ollut masennustakin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sepram lääke pelasti elämäni.Vihdoinkin tunnen olevani terve ja normaali.Voin mennä uusiin paikkoihin ja soittaa puheluita ilman ahdistusta.Olen käyttänyt jo vuosia enkä todellakaan aio palata entiseen.Lääke sopinut minulle hyvin alusta asti ja on edullinen.Miksi kärsiä kun apua saatavilla.Ihana nauttia elämästä!
Eihän tuo edes ole oikea lääke ahdistukseen, vai onko taustalla ollut masennustakin?
Paniikkihäiriö on pakkausselosteen mukaan yksi indikaatio tälle lääkkeelle. Mielialalääkkeillä hoidetaan ihan yleisesti ahdistusta, toisille toimii kuten huomattu.
Vierailija kirjoitti:
Voiko ahdistuneisuushäiriöstä päästä eroon? Koko elämäni olen ollut ahdistunut.
Voi päästä sillä lailla et lievittyy. Itsellä kokemusta. Ettei ole tyyliin joka päiväistä. Vaan tilanne kohtaista
Ei ole tietoa. En muista koska paniikkihäiriö loppui. Siitä on jo vuosia. Olisiko jo yli 10 vuotta, ei mitään hajua.
Alue: Aihe vapaa
Mulla toisinpäin eli ei ollut mitään tietoa ahdistuneisuudesta niin kauan kuin tissuttelin viinaa. Lopetin koska oli kertoynyt ylipainoa, ja ensimmäisenä nyt kannattaa karsia täysin turhat kalorit alkoholista. Yhtäkkiä alkoikin kaikki ahdistaa. Työ ahdisti ja kammotti. koko elämä tuntui turhalta ja ahdistavalta. Paniikkihäiriöitä alkoi tulla erityisesti autoa ajaessa tai esim. kaupassa ostoksilla ollessa. Työpaikkaruokalaan en voinut enää mennä koska "kahvikuppineuroosin" takia en pystynyt nielemään ruokaa kun oli muita paikalla. Puoli vuotta yritin raittiutta, sitten luovutin, totesin että mun aivokemiani näköjään tarvii alkoholia turruttajaksi että kestän elämää.