Miksi vertaistuki ahdistaa?

Kellään ajatuksia tästä?

Mä ehkä tajuan jotenkin, mitä tarkoitat. Mulla oli joitain vuosia sitten aika paha masennus päällä ja etsin netistä erilaisia vertaisryhmiä ja -foorumeita, kun silloin omalla paikkakunnalla ei ollut liveryhmiä. Mulle kävi niin, että kun pahin masis alkoi hellittää ja pystyin jo vähän tekemään suunnitelmia tulevaisuudelle, niin se jatkuva omissa ja muiden pahoissa fiiliksissä vellominen alkoi tuntua tosi ankealta. Ihan kuin kellään ei olis ollut elämässään mitään muuta kuin mt-ongelmia ja itseä pidettiin pelkkänä mt-ongelmaisena. Yhdellä foorulla oli kanssa se inhottava puoli, että kun joku rupesi voimaan paremmin, niin sitä yritettiin vetää niin kuin väkisin takaisin siihen samaan suohon missä muut oli. Nää vertaistukiryhmät toimii ehkä parhaiten silloin, kun on just se kriisi päällä ja tarvii samanhenkistä juttuseuraa. Vähän kun rupeaa tervehtymään, niin monesti niissä ei osata oikein suhtautua siihen.

Mikäli vertaistuki ahdistaa ja pahentaa oloa, et ole sen tarpeessa. 

Se on juuri tuo sairaudessa tai pahassa olossa vellominen. Joskus sitä vaan ei jaksa. Fb-ryhmät on joskus myös aika riitaisia. Kuulun itsekin yhteen ryhmään. Silti usein koen hyötyväni eniten normaalista arjesta ja ystävien seurasta. Mukavan tekemisen äärellä sairaus unohtuu.

⛄

Kun minulla oli vatsasyöpä, kenenkään sairastuneen omat sairaskertomukset eivät auttaneet pätkääkään eikä tuntemukset. Lähinnä oli kiusallista kuunnella auttajan turinaa.

Vierailija kirjoitti:

Mä ehkä tajuan jotenkin, mitä tarkoitat. Mulla oli joitain vuosia sitten aika paha masennus päällä ja etsin netistä erilaisia vertaisryhmiä ja -foorumeita, kun silloin omalla paikkakunnalla ei ollut liveryhmiä. Mulle kävi niin, että kun pahin masis alkoi hellittää ja pystyin jo vähän tekemään suunnitelmia tulevaisuudelle, niin se jatkuva omissa ja muiden pahoissa fiiliksissä vellominen alkoi tuntua tosi ankealta. Ihan kuin kellään ei olis ollut elämässään mitään muuta kuin mt-ongelmia ja itseä pidettiin pelkkänä mt-ongelmaisena. Yhdellä foorulla oli kanssa se inhottava puoli, että kun joku rupesi voimaan paremmin, niin sitä yritettiin vetää niin kuin väkisin takaisin siihen samaan suohon missä muut oli. Nää vertaistukiryhmät toimii ehkä parhaiten silloin, kun on just se kriisi päällä ja tarvii samanhenkistä juttuseuraa. Vähän kun rupeaa tervehtymään, niin monesti niissä ei osata oikein suhtautua siihen.

Myös itseäni nämä verkon vertaisryhmät ahdistaa. Etenkin, kun kirjoittamisen tarve on usein silloin, kun tunne on päällä, ja kun saat sen tunteen purettua, se jää sinne nettiin. Ja jälkeenpäin tulee kiusaantunut olo, että miten nyt tällaista kirjoitin. Mulla ei ole kokemusta live-vertaisryhmistä, mutta voisivat olla nettiryhmiä parempia, kun niihin omiin tunteenpurkauksiin ei pääse enää palaamaan. Ne on päästetty pihalle ja elämä jatkuu. Toisin kuin netissä, ne muistuttaavat siitä omasta kurjasta hetkestä. Ahkerastihan viestejään voisi poistella, mutta onhan sekin vähän turhauttavaa.

Hyvin sanottu. Useimmat saavat vertaistukea juttelemassa satunnaisesti jonkun kanssa mistä tahansa.

Jos juttelet vertaistuki-ihmisen kanssa, joka on kokenut samaa. Hän useimmiten peilaa kertomaasi omaan elämäänsä.

Kyse on siitä, onko vertaistuki-ihminen sinut omien ongelmiensa kanssa, jotta pystyy auttamaan.

En vaan saa mitään lohtua siitä että joku toinenkin on yhtä ankeassa tilanteessa kuin minä. Olin lapsen vauva-aikana eräässä ryhmässä, jossa oli muutama masennusvaarassa oleva vauvan äiti. Jotenkin tuli siellä sellainen olo, että vauva-ajan kuuluukin olla väsyttävää ja masentavaa paskaa, ja onnelliset äidit tuntuivat elävän täysin eri maailmassa tai teeskentelevän.

Onneksi ryhmästä jäi elämääni yksi hyvä ystävä, ja samanikäiset lapsemmekin ovat ystäviä, ja nyt menee kolmevuotiaiden kanssa oikein iloisesti.

Otit esille merkittävän aiheen. Tuen ei kuuluisi ahdistaa. Joskus kuitenkin joku käyttää esim. vertaisryhmiä oman agendansa julistamiseen, arvostelee muita, esittää ohjeita ja neuvoo toisia helpoin ratkaisuin tietämättä perusteellisesti tilanteen monimutkaisuutta. Tällöin tietenkin ryhmän ohjaajan pitäisi puuttua päsmäröivään käytökseen. Mutta useimmiten se ei ole noin selkeää vaan hienovaraisempaa: jotenkin ryhmäläisille vaan tulee sellainen olo, että joku on 'parempi' ja itse 'epäonnistuneempi'. 

Tärkeintä kuitenkin on, että vertaistukiryhmässä puhuu vain omasta kokemuksestaan eikä ryhdy kuitenkaan, vertaistuki- sanasta huolimatta vertaamaan muiden selviytymistä omaansa. Jokaisella on oma elämänpolku ja siinä, missä esim. toinen saa tukea läheisiltään, toinen joutuu kamppailemaan yksin. Myös monet muut syyt vaikuttavat siihen, miksi suora vertailu on mahdotonta ja useimmiten aiheuttaa vain hallaa.

Onkin syytä kiinnittää huomiota enemmän sanaan tuki: Aidossa vertaistuessa kokoonnutaan yhteen siksi, että halutaan tsempata ja tukea toisia saman kokenutta / samassa haasteellisessa elämäntilanteessa eläviä (sururyhmät leskille, eroryhmät, eri potilasryhmät, kasvatukseen liittyvät ryhmät jne).  Kun on vaikeaa, jokainen tarvitsee tunteen siitä, että muut ymmärtävät ja antavat voimaa vaikeuksissa. Eivätkä asetu yläpuolelle tietämään paremmin. Aito välittäminen näkyy ja tuntuu. Toivottavasti saat etsimääsi tukea tavalla tai toisella.

KirkkoSisko kirjoitti:

Onkin syytä kiinnittää huomiota enemmän sanaan tuki: Aidossa vertaistuessa kokoonnutaan yhteen siksi, että halutaan tsempata ja tukea toisia saman kokenutta / samassa haasteellisessa elämäntilanteessa eläviä (sururyhmät leskille, eroryhmät, eri potilasryhmät, kasvatukseen liittyvät ryhmät jne).  Kun on vaikeaa, jokainen tarvitsee tunteen siitä, että muut ymmärtävät ja antavat voimaa vaikeuksissa. Eivätkä asetu yläpuolelle tietämään paremmin. Aito välittäminen näkyy ja tuntuu. Toivottavasti saat etsimääsi tukea tavalla tai toisella.

Tämä oli todella hyvä nosto. Nettiryhmissä tämä tunne ei muodostu niin helposti kuin liveryhmissä. Netissä kun vastausta saa odottaa paineen tunne päässä pitkänkin tovin (foorumeilla erityisesti). Ja sitten vielä se tarkkailu, tykkääkö muut omasta julkaisusta? Jos eivät, ahdistaa sekin, että kirjoitinko nyt jotakin noloa (tunteella yleensä kirjoittaa hieman eri tavalla kuin järjen kanssa). Omalla kohdallani verkkoryhmät vain ruokkivat omaa ahdistusta ja spekulointia. Tästä syystä onkin tosi haastavaa olla kipeiden asioiden kanssa someryhmissä.

Leskeyden myötä olen ollut mukana vertaistuessa livenä ja verkkofoorumilla. Myös yhdessä leskien keskenään järjestämässä tapaamisessa. Ja niin samaa mieltä ap:n kanssa, ettei sitä vellomista jaksa pitkään. Kyllä se menee niin kilpalaulannaksi kenellä on vielä vaikeampaa tai sitten muuten vain pidetään pitkät monologit omasta tilanteesta. Itsekeskeistä ja tylsää. Samat tarinat ja tunnelmat toistuvat.

Kuten jo yksi vastaajista sanoi toimiva vertaistuki vaatii ohjaajaan, joka säätelee vastaajien puheaikaa ja koettaa nätisti saada porukan huomioimaan toisensa, Juttu on vain ikävä kyllä niin, ettei se ohjaajan nätti puhe mene perille. 

Paras vertaistuki oli viiden päivän "leirillä", jossa vetäjä oli äänessä ja kävi läpi surua, leskeyttä. Meillä osallistujilla oli hyvin vähän puheaikaa ja vetäjä piti jokaisen  puheet itse asiassa. Hän oli silti myötätuntoinen ja kuunteli sitten myöhemmin, jos oli tarve puhua omasta tilanteestaan.

Vierailija kirjoitti:

Mä ehkä tajuan jotenkin, mitä tarkoitat. Mulla oli joitain vuosia sitten aika paha masennus päällä ja etsin netistä erilaisia vertaisryhmiä ja -foorumeita, kun silloin omalla paikkakunnalla ei ollut liveryhmiä. Mulle kävi niin, että kun pahin masis alkoi hellittää ja pystyin jo vähän tekemään suunnitelmia tulevaisuudelle, niin se jatkuva omissa ja muiden pahoissa fiiliksissä vellominen alkoi tuntua tosi ankealta. Ihan kuin kellään ei olis ollut elämässään mitään muuta kuin mt-ongelmia ja itseä pidettiin pelkkänä mt-ongelmaisena. Yhdellä foorulla oli kanssa se inhottava puoli, että kun joku rupesi voimaan paremmin, niin sitä yritettiin vetää niin kuin väkisin takaisin siihen samaan suohon missä muut oli. Nää vertaistukiryhmät toimii ehkä parhaiten silloin, kun on just se kriisi päällä ja tarvii samanhenkistä juttuseuraa. Vähän kun rupeaa tervehtymään, niin monesti niissä ei osata oikein suhtautua siihen.

Tää kiteyttää aika hyvin. Ois hyvä jos ois omat alueensa syvässä suossa oleville ja niille, joilla alkaa ehkä pikkuhiljaa aurinkokin pilkahtamaan sinne risukasaan...

up