Isäni kuoli. Isästäni 1987 eronnut äitini ei ottanut mitenkään osaa suruuni

Se oli ilon päivä hänelle. Vaikea surra asiaa joka toiselle ilon aihe.

Vierailija kirjoitti:

Se oli ilon päivä hänelle. Vaikea surra asiaa joka toiselle ilon aihe.

Ei ollut, se lukee aloituksessakin. Pointti ei niinkään ole se, että nyt tarvitsisin häneltä myötätuntoa, en mä ole sitä häneltä koskaan saanut, kuten tästä voi päätellä. Vaan pointti on se, että joskus olisin todellakin tarvinnut, niin enpä ole saanut. Äitini loukkaantuu suuresti, jos häntä syyttää asiasta. Ja jos joku sanoo, ettei saa syyttääkään, niin saapas; hän on syyttänyt minua tonneittain vastaavia asioita ja arvostellut. Nyt on hänen vuoronsa tulla vedetyksi lokaan. Koska on sen arvoinen.

Ap

Ai se isukki nyt sitten kuoli. Sitähän sä oletkin odottanut, perintöä. Vaan meneekö kaikki kuitenkin iskän uudelle vaimolle? Jäämme jännityksellä odottamaan! Äitihullun jorinat, osa 48884205!

minä, minä, minä

Minun vanhempani hoitivat vanhemmuutensa kai parhaan kykynsä mukaan. Ei se häävisti ollut, mutta eipä kukaan ole täydellinen. Minä olen nyt aikuinen ja vastuussa omasta elämästäni. Siksi minun on turha kaivella sitä, missä olisin odottanut vanhemmiltani sitä tai tätä, ja uhriutua näistä kaivelemisista. Se oli mitä oli ja elämä jatkuu.

Muutama päivä sitten joku kyseli, miten narsisti käyttäytyy omaisen kuollessa. Nyt voimme seurata asiaa ihan reaaliajassa tässä ketjussa.

Suru on hyvin itsekäs tunne, jolloin jokainen meistä käpertyy itseensä ja kukin tavallaan. Se on keino, millä ihminen selviää.

Kuolinuutinen nostattaa surun lisäksi muitakin tunteita. Olemme perusasioiden äärellä ja etenkin itsemme. Mieleen nousevat vanhatkin tunteet ja kuten sinullakin suoraan lapsuudesta suhteessasi äitiin.

En tiedä käsitätkö yhtään, mitä kirjoitan, mutta joudut nyt vain hyväksymään sen, että äitisi hylkää sinut jälleen kerran. Voit päättää keskitytkö purkamaan pahaa oloasi ja suruasi äitiisi vai koetatko selvitä nyt pahimman yli tukeutumalla ihmisiin, jotka sinua vilpittömästi haluavat auttaa sekä ottaa osaa. Kannattaa valita.

Äitisi ei siitä muutu mihinkään. Et vaikka kuinka raivoat täällä ja muualla. 

Otan osaa isäsi poismenoon, Tiedän, miltä tuntuu menettää rakkaita ihmisiä ja myös sen miten julmia tututkin sukulaiset osaavat olla minua kohtaan. Jos kertoisin tarinani saattaisi se kauhistuttaa sinuakin, miten huonosti ihmiset osaaavat käyttäytyä toisiaan kohtaan surussakin.

Vierailija kirjoitti:

Minun vanhempani hoitivat vanhemmuutensa kai parhaan kykynsä mukaan. Ei se häävisti ollut, mutta eipä kukaan ole täydellinen. Minä olen nyt aikuinen ja vastuussa omasta elämästäni. Siksi minun on turha kaivella sitä, missä olisin odottanut vanhemmiltani sitä tai tätä, ja uhriutua näistä kaivelemisista. Se oli mitä oli ja elämä jatkuu.

Mun äitini ei hoitanut äitiyttään ainakaan hyvin, tai mun parhaani mukaan. Se oikeuttaa arvostelemaan häntä, että hän arvosteli ja satutti minua. Se onkin eri asia, jos ei olisi arvostellut ja satuttanut minua. Mutta koska satutti, eikä hyväksynyt minua, ei minun tarvitse hyväksyä häntäkään, ja jos arvosteluni sattuu häneen, koska hän on v*ttupäinen mulkqu, niin en voisi vähempää välittää.

Ap

Vanhempien kuolema jakaa meidät kyllä ihan ääripäihin. Toisilla menee elämä pitkäksiaikaa ihan sekaisin, ihan aikuisenakin. Itselläni, vaikka oli ihan ok välit vanhempiin, ei hetkauttanut mitenkään esim. isän kuolema. En ole käynyt haudalla koskaan hautajaisten jäljeen, eipä siellä ketään olekkaan. Tämä normaalia kiertokulkua. 

Vierailija kirjoitti:

Vanhempien kuolema jakaa meidät kyllä ihan ääripäihin. Toisilla menee elämä pitkäksiaikaa ihan sekaisin, ihan aikuisenakin. Itselläni, vaikka oli ihan ok välit vanhempiin, ei hetkauttanut mitenkään esim. isän kuolema. En ole käynyt haudalla koskaan hautajaisten jäljeen, eipä siellä ketään olekkaan. Tämä normaalia kiertokulkua. 

Mun isäni ei ollut äitini vanhempi, joten äidillä on nolla syytä reagoida asiaan noin itsekeskeisesti, kuin teki. Ja siis ei minulle isän KUOLEMA ole pahin ero hänestä, vaan se on tapahtunut jo aikaisemmin isän eläessä. Siksi tämä on nyt piece of cake. Ihan normaalia, että vanhempi kuolee, ei siinä mitään.

Ap

Vaikeita ihmisiä nämä jotka ovat vaatimassa tukea, kehuja ja onnitteluja. Onneksi lähipiirini ei tälläisiä narsisteja kuulu.

Ainoa mihin mä voin elämässäni tukeutua,on isäni perintö. Se tekee minusta ntistä riippumattomamman kusipäiden seurasta ja määkimisestä ympärilläni, miten he eivät koskaan tajua minua, eivätkä ole osoittaneet aitoa välittämistä tunteistani koskaan. Heitä ei saisi arvostella, vaikka ovat vikoja täynnä, joilla pahoittavat mielni. En minäkään katso oikeudekseni vioillani pahoittaa heidän mieltään!

Ap

Kyllä minä olen osanottoja saanut, kaikilta serkuiltani, tädiltäni, esimieheltä (olen lomalla), ja jopa leskeltä, mutta eivät he minua tule surussani tai missään menetyksissä auttamaan. Ihan v*tun typerää kuvitella niin. Eivät he osaa mitään tajuta siitä, millä lailla äitini on minua loukannut, kuten ette tekään kakkapäät täällä. Heivät silti täällä esiintyvien kakkapäiden tavoin halua kiusata minua. Mutta on tarpeeksi ikävää silti tuntea olevansa aivan yksin kaiken kanssa, mitä äitini minulle teki.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minä olen osanottoja saanut, kaikilta serkuiltani, tädiltäni, esimieheltä (olen lomalla), ja jopa leskeltä, mutta eivät he minua tule surussani tai missään menetyksissä auttamaan. Ihan v*tun typerää kuvitella niin. Eivät he osaa mitään tajuta siitä, millä lailla äitini on minua loukannut, kuten ette tekään kakkapäät täällä. Heivät silti täällä esiintyvien kakkapäiden tavoin halua kiusata minua. Mutta on tarpeeksi ikävää silti tuntea olevansa aivan yksin kaiken kanssa, mitä äitini minulle teki.

Ap

Ja tämä on se pointi! Mitä mua kiinnostaa kun joku ääliö täällä selittää, ettei ole yksin omien vanhempiensa tuhon jäljiltä? Koska sen vanhemmat eivät TUHONNEET mitään. Niin älä kuvittele esimerkkeinesi olevasi kokenut samaa pahaa, mitä minä.

Ap

Kaiken tämän sekamelskaisen kirjoittelun keskellä...

Syvä osanottoni suruusi isäsi kuoleman johdosta. T: Mies

Tikulla silmään joka vanhoja muistelee.

Ja sitten vielä KEHDATAA tulla selittämään, miten ITSE OLLAAN NIIN ERINOMAISIA, kun ei ole samoja ongelmia kuin mulla! No eipä ole koskaan ollutkaan, v*tun ääliö, siksi näin.

Ap

Minullakin on vaikea ero takanani, joten en varmasti sure exäni kuolemaa enkä edes teeskentele surua. Tuo päivä olisi minulle ilon päivä, mutta tuskin pääsen sitä kokemaan koska naiset ovat pitkäikäisempiä kuin miehet.

Miksi sitten olet enää äitisi kanssa tekemisissä? Katkaise välit ja mene terapiaan äitusuhteestasi.

Vierailija kirjoitti:

Kaiken tämän sekamelskaisen kirjoittelun keskellä...

Syvä osanottoni suruusi isäsi kuoleman johdosta. T: Mies

Kiitos. Isä oli minulle tärkeä, silti en saanut viettää hänen kanssaan hänen vaimonsa takia aikaa siten, kuin olisin toivonut, ja jouduin tekemään surutyön ”erostamme” jo useampi vuosi sitten. Ikinä se ei tarkoittanut, että hylkäsin isän, ennemminkin joku vain änkesi väliimme, eikä isä saanut sitä tilannetta suoristettua vaan alistui sille.

Ap