Jos sinua kuritettiin, koitko että se tehosi mitenkään?

Lisäsi uhmaa ja aloin vihaamaan äitiäni. Pahoinpitely loppui vasta kun teininä nousin vastarintaan ja oikein yllytin äitiä lyömään. Käsi meni nopeasti alas ja äiti poistui paikalta.

Ei tehonnut ainakaan toivotulla tavalla. Se teki minusta katkeran, turhautuneen, auktoriteettivastaisen ja sulkeutuneen lapsen, joka on paennut kaikkia ja kaikkea koko elämänsä keski-ikäiseksi asti luottamatta kehenkään ja osaamatta pyytää apua keneltäkään.

Ei vanhemmat tuntu osaavan lukea riittävän hyvin lapsiaan. Ei varsinkaan herkkä lapsi kestä pientäkään väkivaltaa ilman että se jättää jäljen loppuelämäksi.

Ehkä se vanhempi on itse kestänyt korvatillikat hyvin ja oppinut niistä jotain, lopettanut vaikka jonkun käytöksen.

Mutta en ottaisi riskiä oman lapsen kanssa. Ehkä oppii jotain, minkä olisi oppinut muutenkin iän kanssa tai keskutelemalla. Tai sit hän saa ikuiset henkiset arvet.. tai jotain siltä väliltä.

Ei, minusta tuli vain uhmakas ja vihainen kun ihan mitättömistä pikkujutuista tultiin lyömään hiusharjalla päähän tai  mattopiiskalla selkään, teininä maksoin sitten potut pottuina isälle ja sain pahaa jälkeä aikaan koska olin pitkä ja roteva ja isä lyhyt ja luikku. 

En voi ymmärtää miksi ihmiset kurittavat lapsiaan. Useimmat lapset saavat siitä vakavia aikuisikään asti ulottuvia traumoja ja vanhemman ja lapsen välinen luottamussuhde vaurioituu. Eikä rankaiseminen edes auta mitään, enemmänkin vain herättää lisää uhmaa.

Tutustukaan siihen mitä tiede sanoo lastenkasvatuksesta, ja opetelkaa sitten mm. tunnekasvatus. Se auttaa oikeasti.

Vierailija kirjoitti:

No en kyllä. Ainoa mikä siitä seurasi oli sairaalloinen ujous koulussa. Jos ekalla luokalle ei samalle luokalle olisi tullut paria pihalta tuttua kaveria, en varmaan koko ala-asteen aikana olisi puhunut sanaakaan. 

Sama juttu, mutta oli minun kohdallani sentään jotain tehoa: sisu kasvoi! Joka remmiapellin jälkeen päätin, että " kyllä minä sitten kun ... " eli päätin lähteä kotoa heti kun kynnelle kykenin.

Vierailija kirjoitti:

Piiskaaminen herätti lähinnä uhmaa semminkin, kun hyvin ymmärsi, että varsinaista aihetta kuritukseen ei ollut. Tyyppejä vain ketutti. Olen ala-asteikäisenä huutanut , että stnan p@ski@iset, jakkas olette vanhoja niin minä pieksän teidät. Tämä on kerrottu esimerkkinä siitä, kuinka veemäinen ja hankala kakara olin.

 

Mulla sama, sain tuon tuostakin jotain tukistuksia, korvasta ja niskavilloista äiti talutti nurkkaan häpeämään, koivuniemen herra oli itse haettava ja hyppynarulla sain kintuille joskus. Kukaan muu ei kurittanut fyysisesti kuin äiti ja voitte vaan kuvitella mikä uhmä siitä nousi. Opin vain inhoamaan, häpeämään ja vihaamaan häntä, josta seurasi se että olin aina kun mahdollista jossain muualla kuin siellä missä hän on, esim mummolassa viikonloppuja, kavereilla yötä tai kesäleireillä ja tätieni luona. 

Tuo kurirus kasvatti itsessäni (ehkä) jonkinlaista uhmakkuutta, olin hyvin kärkäs esim teininä puolustautumaan nyrkein jos joku uhkasi minua, enkä olisi kaihtanut lyömistä jos/kun poikaystäväni loukkasi minua. Pieksin kerran yhden itseni kokoisen pojan oikein huolella kun se kaatoi minut ensin lumihankeen ja hieroi lunta naamaani. Ei varmaan jätkä arvannut että nyt suututti väärän tytön. Sillä oli viikon silmäkulma mustana.  Eli olin oppinut vain lyömisen kulttuurin. Mutta toisaalta myös pitämään puoleni, sanoin aina että olen ihminen jolle ei vittuilla. Ja hyvin harva sitä on kokeillutkaan.

Sisu, periksiantamattomuus, rohkeus, päättäväisyys, kyky sanoa EI, itsenäisyys, itsekunnioitus ja omanarvontunto ovat kyllä kehittyneet lapsuuden kotioloissa. 

Mutta arvaatte varmasti että välit äitiini ovat yhä kylmän asialliset ilman lämpimiä tunteita, en siedä häneltä yhtään mitään poikittaista, kiukku nousee heti pintaan.

Opin varomaan äitiä ja ehkä en tehnyt niitä samoja asioita mistä selkääni sain, toki en aina tiennyt ihan faktisesti mikä yksittäinen asia oli kun mutsi piiskasi tai retuuttu käsipuolesta raivon vallassa komeroon häpeämään. Aina oli se "mene häpeämään tai siellä häpeät nyt ja mietit". No en miettiny, itkin vaan sitä nöyryytetyks tulemista, sitä että se olin aina minä jolle huudettiin, siskoni oli kiltti nyssykkä lukutoukka oikein äitin mieleinen esikoinen, ja että miks mulla on noin paska yh äiti eikä oikeeta kunnon perhettä kuten muilla. Opin vaan suoradtaan inhoamaam äitiäni. En oikein edes kutsu häntä äidiksi, vaan lempinimellä kuten muutkin. 

Ja yllätys yllätys, en ole koskaan halunnut omia lapsia, tiesin sen jo hyvin varhain. 

Lähinnä siten, että siitä jäi viha molempia vanhempia kohtaan, sitä kurittajaa ja toista joka ei puuttunut. Nyt aikuisena en ole vanhempien kanssa hyvissä tai läheisissä väleissä.

Ei tehonnut lainkaan. Olin tosi uhmakas ja pistin paljon vastaan hakkaajalleni. Minua lyötiin vielä yläasteella.

Yllättäen, en itsekään ole missään tekemisissä vanhempieni kanssa. Siihen tehosi todella hyvin.

Jokaisen, joka puolustaa ruumiillista kuritusta kannattaa lukea ajatuksella tämä ketju.

Pahemmin minä kyllä muistelen sitä henkistä väkivaltaa kuin fyysistä kurittamista. Esim. kun oma faija haukkuu oikein kunnolla että mikä kuvittelet olevas tommonen helvetin typerä kakara, niin tämä vieläkin kummittelee päässä. Ja sattumalta minusta kasvoi aika heikkoitsetuntoinen joka ei kuvittele osaavansa mitään.

Ei tietenkään tehonnut. Herätti katkeruutta.

oppi meni perille 1vk perse kipeänä  isä opetti kerralla aloin kunnioittamaan ja uskomaan isää 

Vierailija kirjoitti:

Pahemmin minä kyllä muistelen sitä henkistä väkivaltaa kuin fyysistä kurittamista. Esim. kun oma faija haukkuu oikein kunnolla että mikä kuvittelet olevas tommonen helvetin typerä kakara, niin tämä vieläkin kummittelee päässä. Ja sattumalta minusta kasvoi aika heikkoitsetuntoinen joka ei kuvittele osaavansa mitään.

Niinpä pelkkä luunappi tai korvapuustihan oli vaan rangaistus tihutöistä ja niistä oppi olemaan tihustelematta, eikä niitä mitenkään pahalla muistele. Mutta tuo kun henkisesti murretaan ihan täysin haukkumalla ja väheksymällä yms. yms. niin sehän vaikuttaa aivan valtavasti millainen ihminen lapsesta kasvaa henkisesti. Itsestä tuli perfektionisti suorittaja joka ei koskaan mielestään tee mitään tarpeeksi hyvin eikä ole ansainnut mitään. Kiitos isä.