Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Pitääkö kaltoin kohdelleelle vanhemmalle antaa anteeksi kun tämä on kuolemassa?
17.08.2019 |
Loppu lähenee enkä koe pystyväni. Lapsena fyysistä ja henkistä laiminlyöntiä ja pahoinpitelyä ja viileät välit koko elämän mutta nyt saattohoidossa sanoo kaipaavansa minua. Tekisittekö itse sovinnon?
Kommentit (55)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tuohon voi käskeä, tuskin edes neuvoa. Mutta ethän sinä siinä mitään menettäisi.
Itsekunnioituksen menettää, jos sanoo antavansa anteeksi vain siksi että toinen tekee kuolemaa. Ja jos sanoo antavansa anteeksi, on tavallaan velvollinen siitä hetkestä eteenpäin tukahduttamaan vihan ja katkeruuden. Sen sijaan että purkaisi niitä tunteita.
Kuolemassa oleva ihminen ei ole sen parempi kuin eläessään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onneksi olen niin onnellisessa tilanteessa, että ei ole tällaista. Mutta oma elämänkatsomus sanoo, että anteeksi pitää antaa, mikäli toinen oikeasti sydämestä sitä pyytää. Vilpittömästi. Anteeksi antaminen on mielestäni yksiä parhaimpia tunteita elämässä. Itseään on turha kuormittaa henkisesti. Ja mitä sitten, vaikka kohde osoittautuisi myöhemmin sellaiseksi, ettei se arvostanutkaan anteeksiantoa? Asia on käsitelty.
Olen antanut anteeksi isoja asioita, ja ollut tyytyväinen etten kuormita itseäni enempää.
Kun ihminen on kuolemassa, tee sovinto hänen kanssaan, sinulle jää parempi ja puhtaampi mieli.
Kuolema on pysyvä, loputon asia. Sen väliin ei kannata jättää riitaa, pahaa mieltä,loukkauksia eikä muutakaan pahaa ja rumaa.
Kuolema tavallaan "sovittaa" kaiken.
Eri asia sitten tietenkin on, millaiset muistot sinulle kuolleesta jää,
Ne ovat aina hlökohtaisia.
Voihan sitä tavata ja olla sopuisasti, vaikka ei koskaan antaisikaan anteeksi. Kun on sentään omasta äidistä tai isästä kyse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pyysikö anteeksi? Katuuko tekojaan?
Siinä vaiheessa voisin myöntyä.
omalla kohdalla sanoisin että en vois. se olis vain valehtelua,koska tiedän että toinen osapuoli ei ikipäivänä näe mitään virheitä omassa toiminnassaan.
Mutta kävisin tapaamassa kuitenkin,enkä puhuis nuista asioista vaan ettisin jonkun hyvän muiston josta puhuisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tuohon voi käskeä, tuskin edes neuvoa. Mutta ethän sinä siinä mitään menettäisi.
Itsekunnioituksen menettää, jos sanoo antavansa anteeksi vain siksi että toinen tekee kuolemaa. Ja jos sanoo antavansa anteeksi, on tavallaan velvollinen siitä hetkestä eteenpäin tukahduttamaan vihan ja katkeruuden. Sen sijaan että purkaisi niitä tunteita.
Kuolemassa oleva ihminen ei ole sen parempi kuin eläessään.
Ei niin mutta se voi olla viimeinen mahdollisuus keventää sydäntään.
Ainakin nykyään sitä pidetään psyykkisesti haitallisena "antaa anteeksi", jos sinua kohtaan on tehty väärin, siitä on useita tutkimuksiakin.
Sitä ei enää suositella, eikä terapeutit aja enää sitä.
Hieman faktatietoa tähän asiaan liittyen, kun kaikenlaiset kristityt sun muut vastaavat on vallanneet ketjun jankkaamalla tuosta "anteeksianto, anteeksianto" jutusta, tajuamatta mistään mitään oikeasti. Tuo on kristinuskon vääristymä, joka elää edelleen myyttinä näköjään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onneksi olen niin onnellisessa tilanteessa, että ei ole tällaista. Mutta oma elämänkatsomus sanoo, että anteeksi pitää antaa, mikäli toinen oikeasti sydämestä sitä pyytää. Vilpittömästi. Anteeksi antaminen on mielestäni yksiä parhaimpia tunteita elämässä. Itseään on turha kuormittaa henkisesti. Ja mitä sitten, vaikka kohde osoittautuisi myöhemmin sellaiseksi, ettei se arvostanutkaan anteeksiantoa? Asia on käsitelty.
Olen antanut anteeksi isoja asioita, ja ollut tyytyväinen etten kuormita itseäni enempää.
Kuolinvuoteella tehty anteeksipyyntö näyttää minusta jokseenkin vilpilliseltä. Ei sitten yhtään aiemmin tullut mieleen. Itseäni ainakin raivostuttaa ajatus, että joku perseilee koko elämänsä ajan ja sitten pikainen katumus heikkona hetkenä ennen loppua. Vääryyttä kärsineen pitää alistua vielä sen viimeisenkin kerran tukahduttamaan omat tunteensa että tälle kiusaajalle tulisi helppo lähtö.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanotaan että se on myöhäinen itkeä kun on jo paskat housussa. Niin makaat kuin petaat.
Laitoin itse välit poikki alkoholistiksi vanhoilla päivillään alkaneeseen isääni. Minä olen nyt kuulemma syypää kaikkeen hänen paskaansa. Ei kiinnosta, saa kuolla pois, minulle on jo kuollut.
Niinhn sitä luulisi. Kun hän kuolee, joudut nämä asuat kuitenkin käsittelemään. Löytämään itsesi ja elämäsi. Näin käy aina vanhemman kuoltua. Kokemusta on isän kuoleman jälkeen. Äitiini muodolliset välit vaikka häntä autan joka viikko. Tiedän, että hänen kuolemansa tuo minulle suuria tunteita, joita en ole elämän aikana käsitellyt. Meidän suhde on enemmänkin päälaellaan. Minä ole se huoltaja nykyään. Ei mitään äotiajatuksia, kun häntä hoidan. Ne tulevat, kun hän kuolee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse en pystynyt, vaikka vanhempani ei mua suoranaisesti pahoinpidellyt tai mitään sellaista. Olipa vain alkoholisti, joka oli täysin välinpitämätön perhettään kohtaan ja käytti henkistä väkivaltaa.
Jos koet pystyväsi anteeksiantoon, niin suosittelen. Kuoleman jälkeen et voi enää tehdä mitään asian hyväksi. En tiedä, onko tarpeen antaa anteeksi, mutta sinuna tapaisin vanhempaasi. Sitä et ehkä tule katumaan, mutta jos et mene, niin katumus voi tulla.
Tässä vastauksessa tulee esiin itsellekin tuttu ja mielestäni vääristynyt ajatus: fyysinen väkivalta on jotenkin pyhässä asemassa, ja henkinen väkivalta on sitten vähän niinkuin kärsijän omassa päässä. Ei se todellakaan ole niin! Muinaisista ajoista saakka yhteisön tai perheen piiristä pois sulkeminen on ollut erittäin vakava rangaistus. Lapsi yksinkertaisesti tarvitsee ja ansaitsee hyvät vanhemmat: sellaiset jotka näkevät ja kuulevat lapsen ja hänen tunteensa ja tuntonsa.
Kun oma perhe ei oikeastaan halua olla tekemisissä kanssasi, on kyseessä erittäin haavoittava käytös. Psykopaatti on psykopaatti jo lapsena, sosiopaatti on sosiopaatti jo lapsena. Oma kiusaajani tuli luokallemme vähin äänin ja kyseli minulta mm. että kuka on luokan kovis, kuka on vahvin, kuka on heikoin... En tuolloin ymmärtänyt alkuunkaan missä mennään joten vastailin auliisti. Ja kas, kohta olinkin tämän 12-vuotiaan sadistisen ja manipuloivan sekopään uhrina.
Kun minua kiusattiin koulussa neljän vuoden ajan, se oli pääasiassa psykologista. Oltuani n. puoli vuotta pois koulusta ja kun asiaa alettiin setviä, mainitsin harvinaisen yksittäistapauksen jossa rinnakkaisluokan poika oli lyönyt minua jalkaan kyynärsauvallaan. Tähän reaktio oli että "no oisit heti sanonu että sua on lyöty!". Jepjep.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onneksi olen niin onnellisessa tilanteessa, että ei ole tällaista. Mutta oma elämänkatsomus sanoo, että anteeksi pitää antaa, mikäli toinen oikeasti sydämestä sitä pyytää. Vilpittömästi. Anteeksi antaminen on mielestäni yksiä parhaimpia tunteita elämässä. Itseään on turha kuormittaa henkisesti. Ja mitä sitten, vaikka kohde osoittautuisi myöhemmin sellaiseksi, ettei se arvostanutkaan anteeksiantoa? Asia on käsitelty.
Olen antanut anteeksi isoja asioita, ja ollut tyytyväinen etten kuormita itseäni enempää.
Kuolinvuoteella tehty anteeksipyyntö näyttää minusta jokseenkin vilpilliseltä. Ei sitten yhtään aiemmin tullut mieleen. Itseäni ainakin raivostuttaa ajatus, että joku perseilee koko elämänsä ajan ja sitten pikainen katumus heikkona hetkenä ennen loppua. Vääryyttä kärsineen pitää alistua vielä sen viimeisenkin kerran tukahduttamaan omat tunteensa että tälle kiusaajalle tulisi helppo lähtö.
Näinhän se on.
Jos on syntipukiksi koulutettu jo lapsena, niin oletus on, että olet viimeiseen asti se uhri ja asetut makaamaan yliajettavaksi, kunhan muilla on helpompaa, sinun tunteilla, elämällä, hyvinvoinnilla ei ole koskaan mitään väliä.
Olin alkoholisti-isälleni katkera ja vihainen todella pitkään, enkä halunnut olla tekemisissä. Vasta kypsällä aikuisiällä ymmärsin isän lapsuuden ja kasvuhistorian kautta, miksi hän lopulta oli sellainen kuin oli. En silti edelleenkään hyväksy hänen kasvatusmetodejaan ja käytöstään perheen isänä. Isäni kuoli äkillisesti muutama vuosi sitten. Olen iloinen, ettei välillämme jäänyt riitoja eikä katkeruutta.
Olen samaa mieltä kuin moni muu vastaaja, että anteeksianto on ap:n oma asia, ja muiden on asiassa lähes mahdotonta neuvoja antaa.
Mä en käynyt saattohoidossa olevaa miestä kattomassa. Sanoivat, että isälläni on vähän aikaa enää. Nyt olisi aika sopia ja hyvästellä.
Hän oli elämässäni kolme ekaa vuotta ja sen jälkeen 35 vuotta no-show.
Miksi mä täysin tuntematonta ihmistä kävisin morjestaa tämän kuolinvuoteella? Sen takia, että se mies saa rauhan ja hyvän mielen?
Eipä tuo ollut koskaan kiinnostunut meistä. Veli kävi, kun luuli saavansa siitä jonkun oven suljettua.
Sai kämpän avaimet käteensä ja pyynnön, että tyhjentää sen. Lisäksi haukkumisia, kun ei koskaan käyty kylässä. Tietty haukku mutki, kun en tullut tuollakaan käymään.
Veli tyhjensi sen kämpän. Sai tyhjistä tölkeistä pari kymppiä. Muut kamat roudas kaatikselle. Kaikki oli keltaisen nikotiinimähmän peitossa.
Semmonen isä.
Vierailija kirjoitti:
Onneksi olen niin onnellisessa tilanteessa, että ei ole tällaista. Mutta oma elämänkatsomus sanoo, että anteeksi pitää antaa, mikäli toinen oikeasti sydämestä sitä pyytää. Vilpittömästi. Anteeksi antaminen on mielestäni yksiä parhaimpia tunteita elämässä. Itseään on turha kuormittaa henkisesti. Ja mitä sitten, vaikka kohde osoittautuisi myöhemmin sellaiseksi, ettei se arvostanutkaan anteeksiantoa? Asia on käsitelty.
Olen antanut anteeksi isoja asioita, ja ollut tyytyväinen etten kuormita itseäni enempää.
Mutta miksi itsekkäät p a skahousut pyytää anteeksi oman kuolemansa edellä? Miksi ei aiemmin? En usko, että nuo ihmiset aidosti ajattelevat sen toisen osapuolen kärsimystä. Tuossa on kyse heidän omasta olostaan. Jos he ajattelisivat sen toisen kannalta, he voisivat ilmaista katumuksensa, mutta todeta, ettei heidän tekojaan voi ehkä anteeksiantaa, vaikka he sitä toivovatkin. Anteeksiantamisen vaatimus on väärin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onneksi olen niin onnellisessa tilanteessa, että ei ole tällaista. Mutta oma elämänkatsomus sanoo, että anteeksi pitää antaa, mikäli toinen oikeasti sydämestä sitä pyytää. Vilpittömästi. Anteeksi antaminen on mielestäni yksiä parhaimpia tunteita elämässä. Itseään on turha kuormittaa henkisesti. Ja mitä sitten, vaikka kohde osoittautuisi myöhemmin sellaiseksi, ettei se arvostanutkaan anteeksiantoa? Asia on käsitelty.
Olen antanut anteeksi isoja asioita, ja ollut tyytyväinen etten kuormita itseäni enempää.
Mutta miksi itsekkäät p a skahousut pyytää anteeksi oman kuolemansa edellä? Miksi ei aiemmin? En usko, että nuo ihmiset aidosti ajattelevat sen toisen osapuolen kärsimystä. Tuossa on kyse heidän omasta olostaan. Jos he ajattelisivat sen toisen kannalta, he voisivat ilmaista katumuksensa, mutta todeta, ettei heidän tekojaan voi ehkä anteeksiantaa, vaikka he sitä toivovatkin. Anteeksiantamisen vaatimus on väärin.
Yleensä se on pelkoa, ne uskoo jollakin tasolla rankaisuun, helvettiin jne. ja ne pelkää.
Eli ne tietää tehneensä väärin, mutta pyytää anteeksiantoa vain taas oma etu mielessä.
Vierailija kirjoitti:
Mä en käynyt saattohoidossa olevaa miestä kattomassa. Sanoivat, että isälläni on vähän aikaa enää. Nyt olisi aika sopia ja hyvästellä.
Hän oli elämässäni kolme ekaa vuotta ja sen jälkeen 35 vuotta no-show.
Miksi mä täysin tuntematonta ihmistä kävisin morjestaa tämän kuolinvuoteella? Sen takia, että se mies saa rauhan ja hyvän mielen?
Eipä tuo ollut koskaan kiinnostunut meistä. Veli kävi, kun luuli saavansa siitä jonkun oven suljettua.
Sai kämpän avaimet käteensä ja pyynnön, että tyhjentää sen. Lisäksi haukkumisia, kun ei koskaan käyty kylässä. Tietty haukku mutki, kun en tullut tuollakaan käymään.
Veli tyhjensi sen kämpän. Sai tyhjistä tölkeistä pari kymppiä. Muut kamat roudas kaatikselle. Kaikki oli keltaisen nikotiinimähmän peitossa.
Semmonen isä.
Kuin mieheni ja hänen isänsä. Appiukko pyyteli poikaansa ns. kuolinvuoteelle, ei mennyt, ei kokenut olevansa sitä velkaa ukolle, josta ei isäksikään ollut. Eipä tuo tunnontuskissa kieri.
Itse en antanut anteeksi äidilleni - hän ei sitä toki pyytänytkään, hänessähän ei ollut koskaan vikaa, vaan minussa ja sisaruksissani. Turhia semmoiset anteeksiantelut.
Ehkä teidän olisi ainakin hyvä käydä keskustelu, jos vaan pystyt siihen. Annat toisen kertoa mitä hänellä on sydämellään ja sinä voit sitten vastata siihen haluamallasi tavalla.