Lue keskustelun säännöt.
Kasvatatko lasta antamaan periksi vai pitämään puolensa?
24.07.2008 |
Huomaan, että toistan omaa kasvatustani siinä, miten ohjaan lasta toimimaan ristiriitatilanteissa. Minulle on aina opetettu, että sopu sijaa antaa, fiksumpi antaa periksi ja että itsekkyys ja omiminen ovat huonoa käytöstä. Lähes huomaamattani ohjailen omaa lastani samalla tavalla, jos tulee toisten lasten kanssa riitaa joistain tavaroista tai kiikkuvuoroista vaikka.
Eilen vaan aloin miettimään, että onkohan tämäkään ihan viisasta opetusta. Leikkikentällä oli yksi hiekkistuttu lapsineen ja lapsilla tuli riitaa kaivinkoneesta. Menin sitten siihen sovittelemaan ja ehdotin jotain vuorotellen kaivamista yms. Tuttava sen sijaan seisoi vieressä ja tokaisi, että niin, hänen lapsensa haluaisi nyt jo leikkiä kaivinkoneella. Ei mitään ehdotuksia vuoroista tai jakamisesta, tuo äiti vain tuki omaa lastaan siinä, että lapsi halusi kaivinkoneelle, jolla minun lapseni oli leikkimässä.
Vein oman muksuni kiikkumaan, mutta olen kyllä miettinyt eilisestä lähtien, että onko mun tapa ollenkaan oikea. Opetanko lasta aina luovuttamaan ja antamaan periksi. Se ei ole hyvä juttu, kun on muita, jotka eivät pelaakaan samoilla säännöillä vaan ottavat varmasti kaiken sen mitä annetaan, mutta eivät puolestaan anna itse mitään. Teenkö karhunpalveluksen, kun kuvittelen, että jakaminen ja sovittelu on niitä eväitä, joilla pärjää ihmisten kanssa? Olisiko minunkin pitänyt vaan antaa oman lapseni pitää kaivuria ihan niin kauan kuin sitä huvitti, sehän siinä ensin oli?
Mikä linja teillä on?
Kommentit (24)
se toinen äiti oli oikeassa, jos kerran omasi oli jo leikkinyt sillä.
Meillä on kaksi lasta, joten se tapojen opettelu tulee luonnostaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla kanssa ollut tilanteita, että lapsi on just ottanut jonkun lelun, sitten puistoon paukahtaa mutsi lapsensa kanssa ja vaatii, että joko ois hänen skidinsä vuoro leikkiä tolla. Tietämättä, että mun lapsi on just vasta ottanut sen.
Itse olen luovinut niin, etten ole sanonut mitään, vaan olen hivuttautunut lapsen kanssa kauemmaksi leikkimään ja jättänyt tämän mutsin puhisemaan itsekseen, ympärillään miljoona vapaana olevaa lelua... Mutta kun pitää saada toiselta pois, sehän se on perimmäinen ajatus joillain vanhemmillakin.
pamauttaako lapsi nyrkillä naamaan lelun varastanutta lasta jos ei saa leluaan takaisin, vai sanooko että tuo ei ole reilua, leikit tyhmästi, en halua leikkiä sellaisten kanssa jotka eivät leiki reilusti.
Jälkimmäinenkin on puolensa pitämistä, mutta paremmalla tavalla kuin em.
siinä tilanteessa kun toinen äiti kehottaa lastasi antamaan lelunsa omalleen, mitä tapahtuisi jos sinä alkaisit samalla tavalla puolustaa omaasi. Sanoisit jämäkästi että "Älä anna lelua pois", siitähän tulisi mielenkiintoinen konflikti, jossa vanhemmat käyttäytyisivät todella niin kuin 3-vuotiaat!
Kyllä minun mielestäni edelleenkin fiksumpi joustaa.
... Elämässä luultavasti pärjää paremmin joustavalla ja toiset huomioonottavalla asenteella, kuin "kaikki-minulle-nyt-heti".
Mut olipa minusta outoa, että toinen lapsi tulee ÄIDIN KANSSA toisen kädestä lelua ottamaan! Siinä kyllä mielestäni opetetaan lapselle huonoja tapoja!
Minun mielestä toisen kädessä olevaalelua Ei mennä ottamaan, (toisen omaa täytyy kunnioittaa). Jos kyseinen lelu on kuitenkin hirmuisen mielenkiintoinen ja lapsi juuri sil haluisi leikiä, sit neuvotellaan, vuorotellaan...
Useinhan ainakin meillä vain ne toisen lapsen kädessä olevat lelut kiinnostaa, viis siitä lelusta, mikä se on... Jos siihen ei puuttuisi tai jopa vain vahvistaisi sitä, niin mitäköhän siitäkin tulisi...?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ainakin pidän oman lapseni puolta jos oma lapsi on lelun juuri ottanut ja sillä leikkii ja sitten taas kiellän, jos yrittää ottaa toisen lelua. Eli tasapuolinen kohtelu kumpaankin suuntaan.
..ettehän itsekään mene lkirjastossa ehtienlukusaliin ja sano tädille, joka just lukee lehteä että nyt on muuten mun vuoro..??? Vaihdetaan taas 2 min kuluttua...
Tartteeko lapsenkaan siis aina antaa toiselle, jos leluja on paljon muitakin...? Eri asia tietysti keinut ja muut isommat jutut...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on joustava, toiset huomioon ottava 5-vuotias poika sekä 3-vuotias tyttö, varsinainen kersantti... Huomaan, että helposti arjen helpottamiseksi tulen pyytäneeksi pojalta, että joustaisi, kun tyttö tahtoo milloin mitäkin.
Esimerkiksi ulkona tyttö haluaa aina kulkea edellä, puistossa valitsee keinuista aina sen, mihin veli olisi juuri menossa. Poika oma-aloitteisestikin antaa useimmiten periksi, väistyy, antaa siskolle mieluisammen lelun...
Jos ei, niin tyttö saa suunnattoman raivarin. Jos on kiire ja pitää saada asioita hoidettua niin usein pyydän pojalta, että voiko antaa siskon mennä ensin tms. Mutta toisaalta ärsyttää, että joustavamman pitäisi aina tyytyä "huonompaan" vaihtoehtoon. Siksi raivareista huolimatta tilanteen salliessa annan myös pojan pitää päänsä, ja yritän selittää tytölle, ettei aina voi mennä ekana, että nyt oli veljen vuoro, jne.
Miten muut toimitte sisarusten välisissä konflikteissa kun toinen on selvästi toista joustavampi?
lapseni osaavat sanoa. "häivy!" kiusaajille ja juosta karkuun
Sisältö jatkuu mainoksen alla
se on tietysti tilannekohtaista arviointia, missä määrin kannattaa puolustaa mielihalujaan ja etujaan. Niin se on meillä aikuisillakin, ei pelkästään lapsilla.
Joten yritän lapsilleni opettaa, että kaikilla pitää olla samanlaiset oikeudet olla ja elää. Heillä aivan kuten muillakin.
Mutta minustakin on fiksumpaa ja viisaampaa yleensä vetäytyä kuin hakea konfliktia.
Mietin sitä hiekkistuttua kuitenkin. Hän opettaa lapselleen kyllä aika huonoa käyttäytymistä. Ja sellainen on TYHMÄÄ jo ihan sen lapsenkin takia! Kukaan ei pitkään viihdy sellaisen lapsen seurassa, joka "minä itte"-periaatteella omii kaiken mukavan itselleen ja etuilee.
Eli jakaminen ja muille vuoron antaminen on sosiaalinen TAITO, jonka opettaminen on pelkästään viisasta ja lisää lapsen suosiota pidemmällä tähtäimellä.
Mikä sekin on silti eri asia kuin kynnysmatoksi alistuminen. Jos joku äitee yrittäisi omaa lastani häätää leikkipaikalta kuten sinun lastasi leikkikentällä, tokaisisin todennäköisesti sille äidille, että "meidän XXX oli tässä ensin ja sinun XXX.si pitää nyt vain osata odottaa hetki, niin vaihdetaan sitten vuoroa."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsekkyys on sisäsyntyistä, jakaminen ja sosiaaliset taidot on opittava. Meillä on kaksi lasta pienellä ikäerolla, ja ristiriitatilanteissa toimitaan tilanteen mukaan. Joskus meidän vanhempien pitää valvoa, että tietyllä lelulla leikitään vuorotellen. Joskus ohjaamme lapsia vuoron odottamiseen ja toisinaan oman puolen pitämiseen (jos esim. toinen lapsi otti lelun kädestä).
Se pätee moneen asiaan. Koska meillä on kolme pientä lasta, kaikki ovat pienestä pitäen oppineet vuorottelemaan. Asia ei kuitenkaan ole niin yksiselitteinen...yleensä tilanteet vaativat aina neuvotteluja :). Periaate on se, että toiselta ei saa viedä leluja tms. mutta jos toinen on kiinnostunut samasta asiasta, voidaan sopia vuoroista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidän lapsi on vauvasta pitäen luovuttanut tuosta vaan lelut käsistään. Koskaan ei ole ottanut muiden käsistä mitään. Koskenut vain etusormella varovasti muita lapsia. Ei osaa luonnostaan pitää puoliaan yhtään, ei yhtään.
Olen joutunut aivan konkreettisesti opettamaan miten lelusta pidetään kiinni, jos toinen lapsi yrittää ottaa kädestä.
Tavallaan olet oikeassa: jokainen on syntyjäänkin yksilö ja osa on pääkömpiä kuin toiset.
Mutta veikkaan, että teillä tuo on kasvuympäristön lapselle opettamaa. Ainoa, kotihoidettu lapsi on aina vähän toistaitoisempi puolensa pitämisessä.
Meidän lapsi on vauvasta pitäen luovuttanut tuosta vaan lelut käsistään. Koskaan ei ole ottanut muiden käsistä mitään. Koskenut vain etusormella varovasti muita lapsia. Ei osaa luonnostaan pitää puoliaan yhtään, ei yhtään.
Olen joutunut aivan konkreettisesti opettamaan miten lelusta pidetään kiinni, jos toinen lapsi yrittää ottaa kädestä.
tarpeentullen joustamaan.
asiaan hieman liittyen.. meillä ongelmana on tuttavaperheen lapsi, jonka äiti ei koskaan näe, mitä heidän lapsensa tekee. vanhempi lapsista ottaa sumeilematta pienemmiltä tavaroita.. saa kamalia raivokohtauksia, lyö kovasti ja puolustaa itseään, mutta myös aloittaa riitoja. Joka kerta itkun jälkeen äiti toteaa: ai, hyvä kun puolustit itseäsi.. se toinenko sinua ensin löi!
siis aina automaattisesti olettaa, että toinen lapsi aloittaa ja heti kuulematta lapsia toteaa, että hyvä, kun puolustit itseäsi.
Muille aikuisille hokee jatkuvasti, kuinka kiltti heidän lapsi on.. pärjääköhän edes koulussa, kun ei osaa puolustautua jne.
Olen miettynyt, mikä taktiikka tämmöinen on..en millään usko, että hän ei oikeasti koskaan näe, kun oma lapsi kiusaa toista. aina osaa näppärästi kääntää selkänsä.
tekee kuitenkin kamalan numeron, jos joku kiusaa omia lapsiaan.. suureen ääneen hokee, kuinka kamalaa on, kun sinua kiusataan.
puoli vuotta ja on edelleen aivan samanlainen.
Itse taas olen nuorin lapsi neljästä ja aivan samanluontoinen. Toisaalta minä en ollut sisaruskatraan lellitty kuopus vaan ennemminkin nujerrettu kuopus.
Meidän lasta ei takuulla ole nujerrettu, joten arkuuskin voi selvästi kulkea ihan geeneissä.
Tällä hetkellä meillä näyttää siltä, että lapset osaavat syntymälahjanaan kiitettävästi pitää puolensa (ja vähän liikaakin) joten kasvatuksen painopiste on periksiantamisessa ja neuvottelussa.
se on ennemminkin alkuaste yhdessä leikkimiselle. Ja siis sosiaaliselle olemiselle.
Minusta ei ole olemassa vain nuo kaksi ääripäätä vaan viisas keskitie siinä välissä.