Lue keskustelun säännöt.
Kasvatatko lasta antamaan periksi vai pitämään puolensa?
24.07.2008 |
Huomaan, että toistan omaa kasvatustani siinä, miten ohjaan lasta toimimaan ristiriitatilanteissa. Minulle on aina opetettu, että sopu sijaa antaa, fiksumpi antaa periksi ja että itsekkyys ja omiminen ovat huonoa käytöstä. Lähes huomaamattani ohjailen omaa lastani samalla tavalla, jos tulee toisten lasten kanssa riitaa joistain tavaroista tai kiikkuvuoroista vaikka.
Eilen vaan aloin miettimään, että onkohan tämäkään ihan viisasta opetusta. Leikkikentällä oli yksi hiekkistuttu lapsineen ja lapsilla tuli riitaa kaivinkoneesta. Menin sitten siihen sovittelemaan ja ehdotin jotain vuorotellen kaivamista yms. Tuttava sen sijaan seisoi vieressä ja tokaisi, että niin, hänen lapsensa haluaisi nyt jo leikkiä kaivinkoneella. Ei mitään ehdotuksia vuoroista tai jakamisesta, tuo äiti vain tuki omaa lastaan siinä, että lapsi halusi kaivinkoneelle, jolla minun lapseni oli leikkimässä.
Vein oman muksuni kiikkumaan, mutta olen kyllä miettinyt eilisestä lähtien, että onko mun tapa ollenkaan oikea. Opetanko lasta aina luovuttamaan ja antamaan periksi. Se ei ole hyvä juttu, kun on muita, jotka eivät pelaakaan samoilla säännöillä vaan ottavat varmasti kaiken sen mitä annetaan, mutta eivät puolestaan anna itse mitään. Teenkö karhunpalveluksen, kun kuvittelen, että jakaminen ja sovittelu on niitä eväitä, joilla pärjää ihmisten kanssa? Olisiko minunkin pitänyt vaan antaa oman lapseni pitää kaivuria ihan niin kauan kuin sitä huvitti, sehän siinä ensin oli?
Mikä linja teillä on?
Kommentit (24)
aika kummallinen suhtautuminen toisella äidillä. Mielestäni lapsellasi olisi ollut oikeus jatkaa leikkiä.
Itse olen ollut lapsena luovuttajatyyppi. Päiväkodissakin olivat kuulemma olleet huolissaan kun en osannut pitää puoliani. (olin perheeni ainoa lapsi)
Omalla lapsellani menee yleensä hermot heti, jos joku ottaa lelun häneltä kesken leikin. Mutta hän ei osaa puolustautua vaan alkaa vaan huutamaan/itkemään kovalla äänellä. Pihamme nuoremmat lapset "nauttivat" kun saavat lapseni huutamaan ja ottavat leluja häneltä pois kiusaamismielessä. Näissä tilanteissa olen sanonut lapselleni, että ottaa lelun takaisin. Mielestäni lapseni on "pakko" oppia puolustamaan itseään sen verran, muuten joutuu kiusatuksi vanhempana(kin).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omalla lapsellani menee yleensä hermot heti, jos joku ottaa lelun häneltä kesken leikin. Mutta hän ei osaa puolustautua vaan alkaa vaan huutamaan/itkemään kovalla äänellä. Pihamme nuoremmat lapset "nauttivat" kun saavat lapseni huutamaan ja ottavat leluja häneltä pois kiusaamismielessä. Näissä tilanteissa olen sanonut lapselleni, että ottaa lelun takaisin. Mielestäni lapseni on "pakko" oppia puolustamaan itseään sen verran, muuten joutuu kiusatuksi vanhempana(kin).
[/quote]
tossa tilanteessa on mun mielestä ihan oikein, että lelu otetaan takaisin aikuisen toimesta.
Meillä saman ikäiset lapset, poikia tosin kumpikin. Huomaan varsin usein pyytäväni esikoiselta, että antaisi periksi, ettei pienempi alkaisi huutamaan, varsinkin jos ollaan just lähdössä jonnekin. Meillä on kyllä vauva vielä tähän päälle, joten niissä lähtemisissä on kyllä muutenkin tekemistä.
Mutta mä en usko että tämä on nyt mikään ikuisuuden kestävä juttu. 3- vuotias on vielä pieni, ja toisaalta kasvaa koko ajan, ja koko ajan häneltä voi edellyttää enemmän ja enemmän reilua ja "ison" käytöstä.
Ja toki kun ollaan ihan rauhassa kotona, ja sen pienemmän raivareille on tilaa ja aikaa, niin silloin saa opetellakin sitä, että isommallakin on oikeutensa.
Meillä on joustava, toiset huomioon ottava 5-vuotias poika sekä 3-vuotias tyttö, varsinainen kersantti... Huomaan, että helposti arjen helpottamiseksi tulen pyytäneeksi pojalta, että joustaisi, kun tyttö tahtoo milloin mitäkin.
Esimerkiksi ulkona tyttö haluaa aina kulkea edellä, puistossa valitsee keinuista aina sen, mihin veli olisi juuri menossa. Poika oma-aloitteisestikin antaa useimmiten periksi, väistyy, antaa siskolle mieluisammen lelun...
Jos ei, niin tyttö saa suunnattoman raivarin. Jos on kiire ja pitää saada asioita hoidettua niin usein pyydän pojalta, että voiko antaa siskon mennä ensin tms. Mutta toisaalta ärsyttää, että joustavamman pitäisi aina tyytyä "huonompaan" vaihtoehtoon. Siksi raivareista huolimatta tilanteen salliessa annan myös pojan pitää päänsä, ja yritän selittää tytölle, ettei aina voi mennä ekana, että nyt oli veljen vuoro, jne.
Miten muut toimitte sisarusten välisissä konflikteissa kun toinen on selvästi toista joustavampi?
varsinkaan positiivisia. Ja aina opetettiin odottamaan, jäämään ilman ja asettamaan muut etusijalle. Arvatkaa tuntuuko tänäkin päivänä, että mun vanhemmat ei pidä musta. Komennettiin siis ja moitteettomasti vaadittiin käyttäytymään, mutta ei koskaan kehuttu ja aina piti antaa niille muille tosiaan periksi. Ja silti meistä on huolehdittu hyvin ja ilmeisesti välitetty kovasti.