"aika auttaa" ja "osanotot" sanonnat läheisensä menettäneelle, miksi?

Vierailija kirjoitti:

Miksi ap käyttää lähiaikoina-sanaa menneistä tapahtumista?

öööh, mitä pitäisi käyttää? Tämä oli vähän outo kommentti, mutta kyllä kun  en muista tarkkaan (tai halua sanoa) sanon, että kävin vaikka tässä lähiaikoina naapurin Petraa moikkaamassa. Tämäkö oli se oleellinen asia? :)

-ap-

otanosaa

Isän kuollessa osanotot tuntuivat lohduttavilta. Ei sen väliä miten sen ilmaisee, on mukavaa kun tietää olevansa ystävien ajatuksissa vaikealla hetkellä. Vanhempi väki tuli oikein käymään ja toi kukkia, sekin oli mielestäni aivan ihana ele heiltä ja auttoi kyllä surussa.

Yksi kaveri ei oikein osannut, kerroin isän saattohoidosta ja viimeisistä vaikeista hetkistä, niin hän alkoi kertomaan kuinka hänenkin koiransa kuoli syöpään ja alkoi itkeä siinä koiraansa... Mutta ei varmaan hänkään pahalla :)

Vierailija kirjoitti:

elikkä, palasin taas linjoille. Eli minusta nuo "osanotto sanat" tuntui kaikista pahimmilta. Jotenkin se sai väistämättä aikaan itkureaktion. Juuri oli edes vähän saanut kasattua itseään niin joku tulee taas tuon ilmoille. Voimien toivottaminen (vaikka tuntuikin että niitä ei ole) oli paljon neutraalimpi sana ja siitä sai edes vähän lisä puustia. Kuunteluapua niiin ammattilaiselta, uin ystävältäkin/kaveriltakin olen kaivannut ja saanut. Aina kun joku uusi kasvo tulee vastaan, ensimmäisetajatukset on, että elä vaan sano niitä sanoja. En tiedä miten saan itteni pysymään kasassa julkisella paikalla. Viesteissä ja keskusteluissa nuo sanat sai mielettömän itkutulvan aikaan.

Mikä se on se se aika sitten joka auttaa. Miten se auttaa? 

-ap-

Totta kai se voi olla pelottavaa, ahdistavaa ja inhottavakin ajatus, että purskahtaa itkuun vaikka keskellä ihmisiä, kun joku sanoo "ne väärät sanat". Mutta usko pois, ne ihmiset siinä lähellä ymmärtävät ja tuntevat myötätuntoa, ketään ei haittaa (edelleen, ymmärrän että sinua voi haitata). Itkeminen, vaikka sitä ei haluaisi ihmisten edessä eikä aina yksinkään tehdä, on silti puhdistava asia ja yksi vahva merkki surutyön etenemisestä. Itse kun mietin menettämisen hetkinä sitä pusertavaa tunnetta juuri ennen kuin purskahdan itkuun, se on se pahin, kuristavin tunne ja hetki. Sitten tulee se itku, jolloin saan sitä pahaa oloa jälleen murusen ulos. Sitten se mustin aalto menee hetkeksi ohi, pystyy ehkä hetken taas toimimaan. Kunnes tulee seuraava aalto. Ja seuraava... Tässä se aika auttaa. Ne mustat aallot tulevat väistämättä harvemmin ja miedompina, hetket niiden välissä alkavat olla pidempiä ja selvempiä. Eikä se tarkoita, että menetetty ihminen on poistumassa muistoistasi tai ettet sure niin paljon kuin hän ansaitsisi tulla surruksi, vaan ne ovat välttämättömiä surutyössä, ne hetket, kun on helpompi hengittää.

Surutyö on fyysistä, rankkaa työtä. Sinulla on oikeus myös olla vihainen "vääristä sanoista", sanoista jotka eivät tuo sinulle lohtua eivätkä viekään sitä kipua ja kaipausta pois. Kaikki tunteet ovat oikein, myös ne hetket, kun kesken surun voi vaikka joku juttu naurattaakin. Toivon, ettet silti niille osanottajille töksäytä pahasti, se on vaikea hetki heillekin, kun tietää, ettei millään voi fyysisesti ottaa sitä surua harteiltasi, mutta silti haluaa jotenkin sanoin huomioida. Hyvää siinä tarkoitetaan, joskus näet sen.

Voimia surutyöhön.

Jotkut ihmiset ovat vaan sellaisia, ettei niille osaa sanoa mitään oikein. Tarkoitusperät on hyvät ja vilpittömät mutta metsään menee.

Minusta ei ole pakko sanoa mitään, läsnäolo riittää. Paras lohdutus minulle oli kun tuttava laittoi käden olkapäälle, sanomatta mitään. Se lohdutti.

Kunhan on tavoitettavissa ja jaksaa kuunnella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ap käyttää lähiaikoina-sanaa menneistä tapahtumista?

öööh, mitä pitäisi käyttää? Tämä oli vähän outo kommentti, mutta kyllä kun  en muista tarkkaan (tai halua sanoa) sanon, että kävin vaikka tässä lähiaikoina naapurin Petraa moikkaamassa. Tämäkö oli se oleellinen asia? :)

-ap-

Asiahan ei nyt ole oleellinen, mutta "lähiaikoina" viittaa aina tulevaisuuteen, ei menneeseen. Joidenkin mielestä kieliopilla päteminen on hauskaa, sillä voi aika lyödä ihmistä, joka ei ole "täydellinen".

Jaksamista sinulle.

Vierailija kirjoitti:

elikkä, palasin taas linjoille. Eli minusta nuo "osanotto sanat" tuntui kaikista pahimmilta. Jotenkin se sai väistämättä aikaan itkureaktion. Juuri oli edes vähän saanut kasattua itseään niin joku tulee taas tuon ilmoille. Voimien toivottaminen (vaikka tuntuikin että niitä ei ole) oli paljon neutraalimpi sana ja siitä sai edes vähän lisä puustia. Kuunteluapua niiin ammattilaiselta, uin ystävältäkin/kaveriltakin olen kaivannut ja saanut. Aina kun joku uusi kasvo tulee vastaan, ensimmäisetajatukset on, että elä vaan sano niitä sanoja. En tiedä miten saan itteni pysymään kasassa julkisella paikalla. Viesteissä ja keskusteluissa nuo sanat sai mielettömän itkutulvan aikaan.

Mikä se on se se aika sitten joka auttaa. Miten se auttaa? 

-ap-

Miten aika auttaa? Aika auttaa niin, että pystyt muistelemaan läheistäsi ilman itkua. Tuttu pullan tuoksu ei saa sinua itkemään, vaan hymyilemään haikeasti "voi tuolta mummin pulla tuoksui".  Toisaalta huomaat, että elämässä on muutakin kuin surua ja muistoja. Kevään ensimmäinen tulppaani saa sydämen läikähtämään lämpimästi, kummitytön rutistus tuntuu kivalta, pikkuhiljaa alkaa tehdä mieli kokeilla taas asioita, jotka tuotti iloa ja nautintoa ennen (esim. harrastukset) tai kokeilla jotain ihan uutta.

Aika auttaa sen takia, että mikään muu EI auta. Kun tarpeeksi kuluu aikaa, niin surukin tasoittuu.

Minullekin tuo osanotto on jotenkin tosi vaikea. Tuntuu jäykältä ja muodolliselta, tyhjä fraasi joka sanotaan kun ei muuta osata.

Oletteko miettineet ikinä, miltä joku "aika auttaa" kuulostaa ihmisestä, joka surun keskellä voi menettää mielenterveytensä ja lopulta jopa päätyä siihen epätoivoisimpaan tekoon? Lisäätte vain jollekin tuskaa jakamalla "tietouttanne" siitä että "normaali ihminen kyllä selviytyy tuostakin". 

Kaikille se aika ei todellakaan auta! 

Vierailija kirjoitti:

Oletteko miettineet ikinä, miltä joku "aika auttaa" kuulostaa ihmisestä, joka surun keskellä voi menettää mielenterveytensä ja lopulta jopa päätyä siihen epätoivoisimpaan tekoon? Lisäätte vain jollekin tuskaa jakamalla "tietouttanne" siitä että "normaali ihminen kyllä selviytyy tuostakin". 

Kaikille se aika ei todellakaan auta! 

Niin, normaalisti ihmiset varmaan ottavat osaa kuin normaalille ihmiselle ottaisivat. Jos olo on niin paha, niin siinä pitäisi jotenkin ymmärtää itse hakeutua avun piiriin, tai sanoittaa tunteensa ääneen, ei siitäkään oikein voi ulkopuolisi syyllistää.

Mun mielestä on loukkaavaa se, ettei sano mitään. Ihan kuin asia olisi ohitettu ja sitä ei ole olemassakaan. Hyvä kommentti on "otan osaa" mielestäni.

otan osaa tai osanottoni oli minusta lohduttavaa, vaikka tiedän että se on vain sanonta, tuntui kuitenkin hyvältä, että toinen huomioi jollain tavalla isän kuoleman, ja vasta sitten siirryttiin muihin asioihin. Aika auttaa kuulostaa sellaiselta, että sitä ei kannata sanoa kenellekään, eikä kukaan varmasti sanoisi sitä kuin vähän läheisemmälle ihmiselle, jota tahtoo lohduttaa. Sellaisena olisi hyvä ottaa, vaikka ymmärrän, jos jostakin tuntuu, että toinen sillä tavalla jotenkin väheksyy tai ohitaa surun, jota sillä hetkellä tuntee. Siksi en itse käyttäisi sitä koskaan, vaikka se totta onkin - aika auttaa, vaikkei surua poistakaan, mutta suru pienenee surtaessa eikä vuosien päästä tunnu enää niin pahalta. 

Kyllä aika auttaa. Vähän ajan kuluttua kyyneleet eivät tule silmiin heti aamulla herätessä. Hiukan kun kuluu lisää aikaa, saattaa mennä jo monta tuntia itkemättä, ja aikanaan huomaat jonain iltana, ettet koko päivän aikana ollut itkenyt yhtään. Jossain siinä viikkojen ja kuukausien kuluttua pystyt jopa ajattelemaan menettämääsi läheistä ilman kyyneliä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko miettineet ikinä, miltä joku "aika auttaa" kuulostaa ihmisestä, joka surun keskellä voi menettää mielenterveytensä ja lopulta jopa päätyä siihen epätoivoisimpaan tekoon? Lisäätte vain jollekin tuskaa jakamalla "tietouttanne" siitä että "normaali ihminen kyllä selviytyy tuostakin". 

Kaikille se aika ei todellakaan auta! 

Niin, normaalisti ihmiset varmaan ottavat osaa kuin normaalille ihmiselle ottaisivat. Jos olo on niin paha, niin siinä pitäisi jotenkin ymmärtää itse hakeutua avun piiriin, tai sanoittaa tunteensa ääneen, ei siitäkään oikein voi ulkopuolisi syyllistää.

On aivan eri asia sanoa "otan osaa" kuin kertoa että "aika autaa". Kuten täällä on jo sanottu, jälkimmäinen kuulostaa helposti sen hetkisen surun vähättelyltä.

Riippuu vähän siitä, kenelle mitäkin sanon tai en sano. Kyllä se "Otan osaa" on varsin yleispätevä. Todella läheiselle toivotan ehkä "Voimia" ja halaan lämpimästi. Joskus riittää pelkkä hipaisu ohimennen. Mutta se, mitä en koskaan sano, on: "Tiedän, miltä sinusta tuntuu". En tiedä, sillä suru on hyvinen yksilöllinen asia. On ikävä edesmennyttä, mutta silti kuolema on monesti ollut helpotus, armahdus. Näin minä ajattelin keväällä, kun iäkäs läheinen kuoli. Eivät ne viime kuukaudet olleet enää elämisen arvoisia siellä vuodeosaston sängyn pohjalla. Pää pelasi joten kuten, mutta keho oli jo rappeutunut. En myöskään ala kertoilla laajasti, miltä minusta tuntui, kun menetin jonkun läheisen ja miten kauan takerruin vainajaan. Eräs vanha viisas nainen opetti minulle jo monia vuosia sitten, että surra saa ja pitääkin, mutta vainajasta on osattava päästää irti, jotta hän pääsee lepoon. Tätä neuvoa olen pyrkinyt noudattamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko miettineet ikinä, miltä joku "aika auttaa" kuulostaa ihmisestä, joka surun keskellä voi menettää mielenterveytensä ja lopulta jopa päätyä siihen epätoivoisimpaan tekoon? Lisäätte vain jollekin tuskaa jakamalla "tietouttanne" siitä että "normaali ihminen kyllä selviytyy tuostakin". 

Kaikille se aika ei todellakaan auta! 

Niin, normaalisti ihmiset varmaan ottavat osaa kuin normaalille ihmiselle ottaisivat. Jos olo on niin paha, niin siinä pitäisi jotenkin ymmärtää itse hakeutua avun piiriin, tai sanoittaa tunteensa ääneen, ei siitäkään oikein voi ulkopuolisi syyllistää.

On aivan eri asia sanoa "otan osaa" kuin kertoa että "aika autaa". Kuten täällä on jo sanottu, jälkimmäinen kuulostaa helposti sen hetkisen surun vähättelyltä.

Totta kai, mutta tuossa puhuttiin jo potentiaalisesta itsemurhan tekemisestä, sitä ei voi kyllä sälyttää ulkopuolisen syyksi, kun meni lohduttamaan väärin sanoin. Normaalisti ihminen käsittelee surunsa muilla keinoin, ja jos keinot ei riitä, niin on osattava hakea apua.

Minusta "otan osaa" on kaunis sanonta, kun ajatuksena on, että sanoja oikeasti haluaisi, että vainajan läheisellä olisi helpompi olo. Se myös ilmaisee, että sanojakin suree. Sanonta tarkoittaa minulle, että suru haluttaisiin jakaa (vaikkei sitä käytännössä voisikaan) ja ettei sen tarvitse olla yksityinen asia ja tabu.

"Aika auttaa" on kyllä todella tökerö sanonta ihmiselle joka on syvän surun keskellä. Etenkin jos käsiteellee ensimmäistä menestystään tai todella tärkeän ihmisen menetystä. Aika kyllä yleensä auttaa ja jokainen uusi menetys on 'helpompi" käsitellä kuin edellinen. Tietysti oman lapsen menetys tai läheisen äkillinen traaginen menetys ovat asioita erikseen. Ystäväni teini-ikäinen lapsi teki itsemurhan 6 vuotta sitten eikä tämä ystäväni ole asiaa pystynyt vieläkään käsittelemään, on ollut työkyvytön siitä asti. Tapahtuma tuli täytenä yllätyksenä ja ystäväni vielä itse löysi lapsensa kuolleena. Hän näkee edelleen toistuvia painajaisia ja syyttää vain itseään että miksi ei huomannut mitään. Minkäänlaista helpotusta hänen tuskassaan ja surussaan en ole nähnyt. Hän on kuin jämähtänyt siihen päivään kun tämä tapahtui.

Mä en ole koskaan kuullut tuota ”aika auttaa” surunvalittelun sijasta, enkä toivottavasti koskaan kuulekaan. Kyllähän se usein auttaa, mutta miksi sitä surun keskelle tyrkyttämään?

Kaikissa ns. normaaleissa surunvalittelutilanteissa sanon ”otan osaa” ja sitten katsotaan, miten keskustelu jatkuu vai jatkuuko. Minusta se on hyvä fraasi, jolla voi kertoa huomioivansa asian.

Yhden työasian olen hoitanut ihmisen äkillisen poismenon jälkeen hänen leskensä kanssa, ja silloin oli ilmiselvää, ettei osanottokeskustelua avata, kun leski halusi pysyä koossa ja saada asian tehtyä poismenneen tahtoa kunnioittaen. Halasimme lämpimästi tavatessa ja erotessa, juttelimme myöhemmin.