Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olen pienten lasten äiti ja pelkään mielenterveyteni puolesta
14.08.2019 |
Niin. Voiko tästä p*skasta parantua. Joskus jopa tuntuu, että itsemurha on parempi ratkaisu kun tämä jatkuva pelko. En kyllä oikeasti halua kuolla, tappaa itseäni.
Toisen lapsen syntymän jälkeen olin väsynyt ja selkää särki joka paikasta, jumiin menin ylhäältä alas. Tietenkin löysin rasvapatin, josta säikähdin. Ravasin lääkäreillä, pelkäsin. Aloin saada paniikkikohtauksia. Soitin akuuttiin psykiatrian polille ja kerroin ongelmastani. Pelkään syöpiä yli kaiken. Hassua, elämässä on muitakin mahdollisia sairauksia, mutta pelkään vain syöpää. Joka se sana saa mut voimaan pahoin.
Hölmönä googlettelin oireitani, ja tieto lisää tuskaa. Nyt oon lopettanut sen, ei googlea enää. Joka särystä, patista, normaalista imusolmukkeesta huolestun. Jos hillopurkki tiukassa, pelkään ettei mulla ole puristusvoimaa, vaikka salilla ja muualla lihasvoima pelaa. Jos minua joskus väsyttää, pelkään että olen sairas koska se kuuluu syöpään. Jos toinen silmä tuntuu isommalta, mulla on kasvain päässä tietenkin.
Lääkkeet sain, ne vain pahensi asiaa. Sain pakko oireita ja ahdistus kasvoi 4kk mitä lääkettä söin aivan kauheasti. Nyt kärsin pienistä lopettamisoireista, pelkään tietenkin niitäkin onko kyse muusta. Päätä pistää ja tuntuu paine, pelottaa. Kun ahdistaa, tuntuu pala kurkussa. Jos oikeen stressaa, hikoilen ja olen varma imusolmuke syövästä.
Media ja kaikki paikat oikeen pursuaa näitä julkkiksia, tai tapauksia "syöpää hoidettiin selkäkipuna", "lääkärit eivät ottaneet todesta potilaan oireita", minä en kestä. Olen blokannut puhelimestani iltalehdet, poistanut soemsta julkkisket ja kaikki ketkä sairastaa. En voi lukea keskusteluja missä joku sairastaa, ahdistun kun kuulen naapurin penan sairastavan parantumatonta syöpää.
Elämäni on pilalla. Olen katkera ja yksin usein itken miksi minä olen sairastunut tämmöiseen. Tuntuisi helpommalta olla masentunut joka tahtoo kuolla, ei tarvitse pelätä.
Mulla on kirsikkaluomen näköinen pieni luomi, toki nyt on melanooma. Mun mies ei ymmärrä. On turhaunut mun pelkoihin ja suuttuu. Nyt onneksi pystyn elämään normaalisti tämän kanssa, en ole saanut enää paniikkikohtuaksia. Yksin ollessa olo on pahin, ajatukset yrittää ottaa vallan. Mun pitää kokoajan touhuta jotain tai käydä lasten kanssa kylässä, etten vaan sorru ajattelemaan mitään. Olen myös alkanut vihata kotiamme, koska jotenkin täältä se ahdistus alkoi. :(
Ensi kuussa pääsen vihdoin ja viimein juttelemaan psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, aletaan käymään läpi asioitani. Mutta mitä jos sekään ei auta? Pelkään, että mun lapset traumatisoituu tästä, huomaan jo nyt että esikoinen saattaa kysyå onko normaalia jos hän hikoilee. Näinä hetkinö tietenkin olen rauhallinen, selitän lapselle että se on normaalia älä huoli. Päässäni soimaan itseäni ja ajattelin vaistoaako lapsi minun pelkoni, tarttuuko tämä häneenkin. Kamalaa, hirveää jos pilaan rakkaiden lasteni lapsuuden, itku ihan tulee.
Meillä tätini on samanlainen, ollut vuosia ja pahemmassa mittakaavassa, pelkää siis kaikkea kivellä kävelevästä punkista mahdolliseen meteoriitin tippumiseen yms. Senpä takia ymmärsin hakea nopeasti apua, en halua että tilanteeni menee noin pahaksi.
Jatkuu...
Kommentit (12)
Olisko synnytys provosoinu sussa tollasen?
Kärsitkö univajeesta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinulla on yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Kognitiivinen terapia auttaa. Älä vaan syö Lyricaa, sitä usein annetaan mutta kauhea myrkky.
Nro 2 jatkaa: elät kuormittavaa vaihetta elämässä. Voisitko jotenki parantaa jaksamista arjessa: kauppakassipalvelu, lastenhoitaja jne? Jospa noi pakkoajatukset vähenis kun saat levätä kunnolla. Voimia!
Vierailija kirjoitti:
Olisko synnytys provosoinu sussa tollasen?
Kärsitkö univajeesta?
En osaa sanoa. Meillä oli vuosia sitten paha ongelma parisuhteessa, joka vaikutti mielenterveyteeni. Olin monta vuotta ahdistunut niistä asioista. Raskausajan pelkäsin, että lapselle käy jotain. Synnytys meni hyvin. Koska täysimetin minä heräsin vauvan kanssa kaikki yöt ensimmäiset 8kk,mies heräsi sitten isomman kanssa aikaisin että sain nukkua. Tosin omaa aikaa en ottanut paljoa ollenkaan... Ja miehellä oli paljon töitä ja menoja, aika paljon hoidin yksin kunnes puhkesi tämä kamala asia. Ap
Hakeudu terapiaan. Monesti hoitamattomat psyykkiset oireet voivat kasvaa tavallista suuremmaksikin, ihan vain kun niitä pelkää eikä niihin voi suhtautua normaalisti. Itselläni ainakin pelkkä terapiassa jutteleminen poistaa suurimman osan ahdistuksista, kun tietää että siellä niistä voi jutella.
Kuulostat hypokondrikolta. Perheessäni on yksi tällainenkin. Oireet pahenevat aina stressin alla, ja hänellä stressi oireilee nimenomaan hypokondriana. Rauhallisina ajanjaksoina hän saattaa ahdistua siitä kun asiat "ovat liian hyvin" ja oireilla sen takia. Niin hänelle kuin sinullekin suosisttelisin jonkinasteista psykoterapiaa joka varmasti auttaisi ahdistusten käsittelyssä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hakeudu terapiaan. Monesti hoitamattomat psyykkiset oireet voivat kasvaa tavallista suuremmaksikin, ihan vain kun niitä pelkää eikä niihin voi suhtautua normaalisti. Itselläni ainakin pelkkä terapiassa jutteleminen poistaa suurimman osan ahdistuksista, kun tietää että siellä niistä voi jutella.
Kuulostat hypokondrikolta. Perheessäni on yksi tällainenkin. Oireet pahenevat aina stressin alla, ja hänellä stressi oireilee nimenomaan hypokondriana. Rauhallisina ajanjaksoina hän saattaa ahdistua siitä kun asiat "ovat liian hyvin" ja oireilla sen takia. Niin hänelle kuin sinullekin suosisttelisin jonkinasteista psykoterapiaa joka varmasti auttaisi ahdistusten käsittelyssä.
Niin, ensi kuussa pääsen juttelemaan asioistani. Entiedä onko se sitten terapiaa vai mitä. Alkuun kävin akuutissa työryhmässä juttelemassa, mutta siellä haluttiin vaan jutella lääkkeistä eikä oikein itse asioista kun pintapuolisesti. Elikkäs kesästä asti oon jonossa ollut. :) minulla diagnosoitiin ahdistushäiriö. Tosin en stressaa muusta kun terveydestäni. Ap
Terapia. Hei, parantuminen voi viedä aikaa mutta jo se että kirjoitit tänne ja olet huolissasi osoittaa että olet oikealla reitillä. Nyt vaan ottaa selvää hoitomahdollisuuksista.
Minulle tärkein oppi on, että ajatukset eivät ole totuuksia. Ja itse voi kehittää uusia ajatusmalleja joihin alkaa uskomaan ja korvaamaan vanhoja keloja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Terapia. Hei, parantuminen voi viedä aikaa mutta jo se että kirjoitit tänne ja olet huolissasi osoittaa että olet oikealla reitillä. Nyt vaan ottaa selvää hoitomahdollisuuksista.
Minulle tärkein oppi on, että ajatukset eivät ole totuuksia. Ja itse voi kehittää uusia ajatusmalleja joihin alkaa uskomaan ja korvaamaan vanhoja keloja.
Totta tämäkin! Tässä kesän aikana olen koittanut opetella, et kun ahdistus tulee hengitän rauhassa, mietin mikä minua pelottaa ja miten todennäköistä se on. Meillä ei edes ole suvussa syöpää, kukaan lähisukulainen ei ole kuollut tai sairastanut syöpää. Tokihan se ei sulje ettei minulle voisi tulla, kuitenkin tämän varjolla yritän miettiä se on nyt aika epätodennäköistä. Sekä aloitin kuntosalin, keksin kotiin kivan harrastuksen mitä voin tehdä kun mies esim töissä ja lasten kanssa ollaan kotona. :) ap
Olen kyllä kovasti miettinyt, voisiko tässä olla taustalla noi parisuhteessa vaikuttavat asiat, oman ajan puute, oireiden syynä pitkä imetys, vauva oli ekat 6kk itkuinen häntä kannoin jatkuvasti, nukuin huonossa asennossa kun vauva nukkui minussa kiinni. Tai yli päätän se, että minulla on suuri vastuu. Tai muuten kaikki on niin hyvin, että tapahtuu jotain pahaa koska viime vuosina kurjia asioita ollut paljon.. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yritä ottaa elämä vähemmän vakavasti. Kaikkeen ei voi itse vaikuttaa ja joskus asioita vain tapahtuu, sellaista se on. Yleensä ihmiset aina ajattelee kaikesta pahinta mahdollista, vaikka todellisuus osoittaa kerta toisensa jälkeen pelot turhiksi. Itse en osaa enää ahdistua oikein mistään (ainakaan alkujärkytyksen jälkeen), sillä jos jotain tapahtuu, niin sitten tapahtuu.
Kuulostaa kamalan tutulta, koen itse kausittain samaa. Aiemmin on ollut muita sairauspelkoja, viime vuonna ne muuttuivat syöpäpeloiksi.
Minulla oireet pahenee ainakin masennuskausina. Aiemmin tänä vuonna meni huonosti monella elämän osa-alueella, ja yhden sairauspeloista lauenneen paniikkikohtauksen jälkeen nuo pelot taas jäi päälle. En niinkään pelkää omaa sairastumista ja kuolemaa (vaikka sekin ahdistaa), vaan sitä miten lapseni pärjäisi minun kuolemani jälkeen. Miten hän pääsisi siitä yli ja toipuisi, olisiko hänellä ketään tukena elämässä. Syyttäisikö hän minua siitä, että hylkäsin hänet. Ajattelen, että tämä tunne, että olen yksin hänestä vastuussa aiheuttaa ison osan pelosta.
Minulla oloa helpotti ainakin se, että yritin hyväksyä asian. Ajattelin, että en voi välttämättä muuta, kuin yrittää nyt elää mahdollisimman terveellisesti ja olla lapseni tukena kun se on mahdollista. Yritin myös mahdollisimman paljon keskittyä siihen, että juuri nyt olen terve ja elossa; pelko sairaudesta ei ole yhtä kuin sairaus. Pikkuhiljaa se kamala kalvava olo alkoi hellittää. Tiedän melko varmasti, että se palaa vielä, tiedän myös, että voin pärjätä sen kanssa.
Alue: Aihe vapaa
Ongelman pitkälti on se, että jos mulla on pistäviä särkyjä eri puolilla kehoa, lonkka kipua yms niin en osaa ajatella järjellä. Pelkään vain pahinta, vaikka minua tutkittu ja todettu lihasten olevan ihan jumissa ja puren öisin hampaitani. Jos pelkään jotain tautia sen oireet saan sitten äkkiä pelkäämällä. Hirveää on myös se, etten uskalla katsoa itseäni peilistä. Pelkään et näen kaulassa patteja. En uskalla koskea niskaani enää tai kokeilla itseäni kunnolla mistään. Kauheaa!
Tiedän, että näihin asioihin ei voi vaikuttaa, vain voi huolehtia omasta terveydestä ja elää, muuta en tahdo kun elää. Nähdä kun lapset kasvaa. Monesti ajattelen, että ois helpompi kun ei olisi noita lapsia, voisin kuolla pois ilman huolta heistä.
Ei pliis ilkeitä kommentteja, tai sitä "älä murehdi et voi vaikuttaa asiaan" tai "minulla oli sairaus oikeasti" juttuja. Tömiten tästä pääsen eroon? Ikää vasta 26v, en tahdo elää elämääni näin... Ap