Hyvä ystäväni dumppaa minut elämästään aina, kun löytää uuden ystävän/suhteen.

Ja hauskinta tässä on, että lähes aina minä olen se, joka esittelee nämä uudet tuttavuudet hänelle. Ja hups, kohta huomaankin, etten itse enää mahdu kuvioon mukaan. Sitten kun tämä uusi ystävyys väljähtyy, kelpaa seurani taas. Siihen asti tämä ystäväni ottaa minuun yhteyttä vain, jos tarvitsee lastenhoitoapua tai kyytiä tms. Näin on siis käynyt viimeisen kuuden vuoden aikana usein. Pisin aika ettemme nähneet tämän takia taisi olla noin reilun vuoden. Muuten kai ei harmittaisi niin paljon, mutta hän on paras ystäväni tässä kaupungissa. Muut ystäväni asuvat kaukana, joten tällä hetkellä hän on ainoa, jota voin yleensä pyytää kahvitteluseuraksi tai lenkille tms. Olen taas kerran siinä tilanteessa, että saan olla yksikseni, kun ystäväni viettää kaiken aikansa miespuolisen kaverini kanssa, jonka esittelin hänelle kesän alussa. Se taitaa olla pikkuhiljaa vakavaa. Ja mikäs siinä, ihanaahan se on, että kaksi minulle tärkeää ihmistä rakastuu, kun minulle on tärkeää että he ovat onnellisia. Mutta tympii, kun saan jäädä taas kerran yksin.