Lue keskustelun säännöt.
Onko teidän mielestä normaalia, että ystävä ei ole viimeisen vuoden aikana kysynyt KERTAAKAAN mitä minulle kuuluu?
05.08.2019 |
Minä kysyn häneltä joka kerta kun viestitellään tai nähdään, että mitä kuuluu. Hän muutti yhteen miehensä kanssa ja tiedustelin siitäkin aina ohimennen, että miten on yhteenmuutto sujunut yms. Minulla on vaikea masennus, itsetuhoisuutta ja itsemurhayrityksiä joista tämä "ystäväni" kyllä tietää. Mikähän nyt oikein on?
Pahinta tässä on se, että hän itse kiukuttelee minulle jos en ymmärrä heti kysyä häneltä miten esim. työhaastattelussa meni. Minulla on itsellänikin pätkätöitä ja lisäksi kiireinen lapsiperhearki. Olen lopenuupunut tähän touhuun, olemme kuitenkin yli 30-vuotiaita. Luulin, että hän on ystäväni.
Ja ennen kuin joku tulee sanomaan että olen kuormittanut ystävääni liikaa asioillani niin ei, en ole kertonut hänelle ahdistuksestani tai masennuksestani sen enempää, ne ovat tulleet ilmi vain ohimennen kun olen joutunut esim. perumaan näkemisen tai kun olen humalassa jostain asiasta avautunut. Ja tietysti mieheni on joskus joutunut jotain hänelle kertomaan.
Mielestäni ystävyys on joka tapauksessa kahden kauppa ja vaatii vastavuoroisuutta. Nyt tuntuu, että minä olen tässä se kuuntelija ja tukipilari, johon ystäväni ei tarvitse kiinnittää mitään huomiota. En kuitenkaan haluaisi katkaista kokonaan ystävyyttämme.
Kommentit (23)
No ei hän siltä ystävältä tarvitse just näillä sanoilla " Mitä kuuluu?" , niitä kuulumisia kysellä, vaan voihan sitä esittää kysymyksiä jostain ystävän asiasta, ehkä hän jatkaa sitten enemmänkin. Pääasiasia on, että osoittaa edes jollain tavalla olevan kiinnostunut sen toisen asioista tai elämästä, eikä vaan puhua kaikki aika niistä omista asioista. Ei se ystävyyssuhteessa pitäisi mitään utelua olla. Jos toinen ei millään tavalla osoita olevansa kiinnostunut toisen asioista, niin kyllä siinä monelle varmaan tulee sellainen olo, ettei sitä toista asia edes kiinnosta.
Jotkut täällä lauko, ettei kiinnosta toisten asiat. No ystävyyssuhteessa se on aika oletettavaa, että toista kiinnostaa, mitä toiselle kuuluu, miksi muuten edes ollaan ystäviä. Eri asia tietysti on, jos jotkut haluavat jouruilla muitten asioista. Toki ystävän kanssa voi puhua monenlaisista asioista, mutta kyllä ystävyyssuhteeseen kuuluu molemmin puoleinen kiinnostus, mitä toiselle kuuluu. Hyöty/häväksikäyttösuhteet on sitten asia on erikseen, toiset ilmeisesti harrastavat niitä, mutta eivät välttämättä tajua, että se toisista todella loukkaavaa.
Sit näissä keskusteluissa on aina niitä, jotka ilmaisevat, etteivät tarvi ystäviä, kun on perhe. Ihan kivat heille, mutta entä ihmiset joilla ei ole. Onko joku kirjoittamaton sääntö, että perheettömät pitää kaveerata vain perheettömien kanssa? Ilmeisesti joo, kun perheellisissä tuntuu olevan se, että koskaan ei ole aikaa. Ymmärrettävää, että on kiire, mutta jos sitä ei vuosiin ole, niin onko sitä ystävyyttä enää edes. Jotkut kyllä jaksaa mainostaa sitä, että tosi ystävyys säilyy vaikka ei pidettäisi yhteyttä vuosiin. No enpä tiedä, mitä iloa sellaisista ystävistä on. Niitä ystäviäkin kun perheetön kaipaa välistä ihan normi arjessa, edes kerran kuussa vaikka, eikä vaikka kerran kahdessa vuodessa vain silloin kun sille toiselle sopii.
Suomessa ylipäätänsä on vaikea tutustua ihmisiin sen syvemmin. Ihmiset ei vaan halua sitä, osa ilmoittaa ihan suoraan, että heillä on tarpeeksi ystäviä. Kivat niille. Mutta voiko ystäviä olla koskaan liikaa? Toisessa ketjussa vatvotaan sitä, että yksinäiset takertuu yhteen ystävään. Mutta entä jos ei ole muita? Kaikille varmaan olisi hyväksi useampikin ystävä, niin eri ihmisten kanssa voi tehdä tai jutella erilaisia asioita ja eri aikoina, niin yksi ei rasitu. Jotenkin tuntuu vaan, että Suomessa on niin vaikeaa saada kontaktia ihmisiin sen syvemmin, osa on vetäytynyt niin syvälle iseensä ja toinen ääripää on ylen sosiaalisia, joilla on reservit täynnä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, minä taas olen sitä mieltä, että hyvä ystävä edes joskus kysyy tai kertoo kuulumisia. Itse kyselinkin aiemmin aktiivisesti, mutta lopetin, kun se oli yksipuolista.
Eikä tarvitse kysellä, jos toinen kertoo. Mutta jos ei kuulu mitään, eikä kysellä edes että koska nähtäisiin, onko se oikeasti Hyvää Ystävyyttä? Minä lakkasin olemasta tekemisissä "ystäväni" kanssa, jonka vierellä valvoin vaikean sairauden ja avioeron vuodet. Kun parani, ja uusi elämä alkoi, ei minun seura ja elämä enää kiinnostanut.
Ei olisi liikaa jos olisi joskus osoittanut kiinnostusta minua tai elämääni kohtaan.
On normaalia. Ystävä kertoo kuulumisia jos haluaa ja minä kerron omista kuulumisista sen mitä haluan. En jaksaisi ystävää joka tenttaa siitä miten muutto on sujunut jos itse en välitä hänen kanssaan muutosta jutella.