Miten voi olla, että lasten isän kanssa parisuhteessa elävät äidit eivät pääse harrastuksiin ym. ikinä ja joutuvat jättämään kaiken tauolle muutamaksi vuodeksi?

Syynä on ehkä väsymys. Se sitten saatetaan verhota siihen, ettei pääse koska ei kehtaa myöntää ettei jaksa. Ruuhkavuosina tunnit kuuluu erittäin nopeasti ja elämä on aikataulutettua niin iltaisin haluaa usein vain rauhottua.

Toki on niitä ihmisiä, jotka voimaantuu harrastuksista, mutta he ovat kyllä järjestäneet sille ajan.

Niinpä!

No sitä se on kun lapsi tulee perheeseen, se on vain realismia. Meillä miehen vuorotyö ja ylityöt sekä lasten menot estävät tehokkaasti minun harrastamisen. Mies nyt käy joskus kalalla tai pelaamassa lentistä.

Lapsia käytän toki harrastuksissa, koska olen joka tapayuksessa kotona ja eivät vielä tykkää itsekseen kulkea. Kaksi nuorinta käyvät soittotunneilla ja voimistelemassa, ja vauva nyt on vauva.

Päivä alkaa klo 7 koko porukan aamupalalla, vauvan syötöllä, pukemisella, pesuilla ja pisuilla. Sitten viedään kouluun ja eskariin, vauva kulkee vaunuissa. Ellei mennä autolla silloin kun mies ei sitä tarvitse. Siitä kotiin ja vauvan hoitoa, siivousta, ruoanlaittoa ja kohta onkin iltapäivä. Sitten läksyissä jeesaamista, läsnäoloa ja harrastuskuskaamista. Joskus jäädään vauvan kanssa katsomaan esikoisen treenejä voikkasalille.

Mies tekee kolmivuoroa ja hän tarvitsee unensa, koneita ei kannata käyttää väsyneenä, joten en näe reiluna toimintana herättää häntä esim. ennen yövuoroa ja sysätä hänelle lapsilaumaa, kun mamma lähtee nyt vähän harrastelemaan.

Toki aamuvuoroviikoilla ja vapaapäivinä hän pystyy osallistumaan enemmän. Mutta mielelläni annan hänen silloin lähteä vaikka kalallekin, kun siitä niin pitää ja tiedän että se antaa hänelle voimia. Itse taas olen tyytyväinen ilman menojakin, olen tottunut.

Itse olen hyväksynyt tilanteen, että nyt on näin ja joskus sitten voi olla toisin.

Koska isä on luuseri kyvytön p*ska. Siksi.

Voisi ollakin jotain omia menoja, jos mies olisi ne illat kotona. Mutta hän on aina töissä, aamut, illat ja viikonloput. Yöt käy kotona nukkumassa. Ei siinä hirveästi mihinkään yksin lähdetä. Ellei palkkaa hoitajaa, mutta ei mulla ole varaa kovinkaan usein ulkopuolista hoitajaa ottaa. Mutta niin kuin joku täällä jo sanoikin, kyllä tähänkin tottuu, enkä mä sitä juuri märehdi ja kyllä sekin päivä koittaa, että saan sen oman ajan takaisin.

No ei meillä ainakaan ole noin.

Nykyään tilanne varmaan jo toisin, mutta kun omat lapset syntyivät reilu 20v sitten, ei mies juurikaan lasten hoitoon osallisunut.  Jos minulla oli joku pakollinen työ (vaikka tiskaaminen, silloin ei vielä ollut konetta) ja vauvaa olisi pitänyt sylittää, niin kun annoin vauvan miehelle, hän piti sitä tasan tarkkaan niin kauan, että sain tiskattua. Jo kun kuivasin käsiä, mies jo kiikutti vauvaa takaisin syliini.

Tai jos menin kauppaan, mies yrittä saada minut ottamaan lapset mukaan, ettei olisi tarvinnut jäädä niiden kanssa kotiin. Miestä varmaan pelotti vastuu ja ei osannut olla lasten kanssa. Ovella jo tuli vastaan, kun tulin kotiin ja väitti lasten vain itkenee koko ajan. Ja lähti samalla oven avauksella omille teilleen. Kai tuulettamaan päätään.

 Myöhemmin on selvinnyt, ettei ne lapset itkeneet, halusi vain ilmeisesti saada minut katumaan , että olin lähtenyt yksin kauppaan. Syyllisti siis.

Nyt myöhemmin olen tajunnut miten typerää miehen käytös oli.  Välillä mietin, millaisen mallin mies on kotoaan saanut vanhempien roolista. 

Nyt lapset jo aikuisia ja miehen käytös kostautuu siinä, että lapset selvästi vierastavat isäänsä. Mies kyllä vilpittömästi jälkikasvuaan rakastaa ja lapset isäänsä, mutta pakostakin kanssakäyminen on vähempää, kun eivät ole tottuneet isänsä kanssa olemaan. Kaikki asiat hoidetaan minun kautta.

Isien pitäisi hoitaa ja olla lastensa kanssa myös silloin, kun lapset ovat pieniä. Näin luotaisiin hyvä ihmissuhde lapsen ja aikuisen välillä.

Harrastan vähemmän kuin mies koska me puuhataan lasten kanssa niin paljon ja vapaasti päivät pitkät, uidaan, ulkoillaan, tavataan ystäviä, käydään voimisteluissa ja teattereissa jne. Mies tekee samaa duunia pitkät päivät. Mä harrastan joskus kun siltä tuntuu, eikä sitä kukaan ole estämässä, mutta päivät ovat sen verran aktiivisia ja sosiaalisia, että iltaisin on kiva olla rauhassa. Lapsia neljä. Tässä siis yksi näkökulma, johon ei liity osaltani mitään katkeroitumista tai uhrautumista.

Meillä töihinpaluuni jälkeen "äidin oma aika" hoitui mahtavasti! Kun työaika on 4.30-12.30 ja pphlla on toivottu ettei lapsia haeta klo 12-14 välillä, niin hyvin ehdin käydä salilla ja suihkussa (3krt/vk) tai ottaa tunnin päikkärit kotona. Juuri nyt en koe tarvitsevani enempää aikaa harrastuksilleni, saattaahan tilanne muuttua myöhemmin.

Mies käy juoksulenkillä parina iltana viikossa, molemmilla sopivassa suhteessa sitä kuuluisaa omaa aikaa.

Olin innoissani siitä, että saan jäädä vauvan kanssa kotiin. Pystyin sanomaan, etten pääse lähtemään, kun minua tarvitaan kotona. Olen aina ollut kotihiiri ja ilman harrastuksia, joten kotona olo sopi minulle. Pääsin halutessani kahville kavereiden kanssa ym. kunhan aikataulut sovitettiin. Aloitin jopa liikuntaharrastuksen, kun olin tarpeeksi kököttänyt kotona. Väsymys oli ihan erilaista vauva-aikana ja silloin nimenomaan odotti, että sai hetken omaa aikaa illalla tai päikkäreillä. Eikä tuolloin jaksanut lähteä mihinkään. Lähinnä tuntui vaivalloiselta lähteä ulos ja siihen piti itseään tsempata. Ulkoilut vauvan kanssa olivat mukavia ja riittivät ns. liikunnaksi ja seurusteluksi. Tämä antoi kuvan joillekin, etten muka koskaan käy missään ym. Mutta omiin tarpeisiini kävin ja harrastin tarpeeksi. En siis kokenut muuttuvani mitenkään naisena tai ihmisenä. Eri asia sitten niillä, jotka kokevat tilanteensa rajoittavana, eivätkä pysty järjestämään omaa aikaa, vaikka haluaisivat.