Mitä pahoinpidellyistä lapsista tulee aikuisena?

Depressiivinen psykopaatti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Arka, itsetunnoton, luovuttaja, ahdistunut, masentunut, pakko-oireista kärsivä, paniikkihäiriöistä kärsivä, ei luota kehenkään. Mahdotonta solmia toimivia ihmissuhteita ja asettaa rajoja ihmissuhteisiin.

Kirjoitit ilmeisesti toisesta henkilöstä? Millä tavoin ko. henkilö on luovuttaja? Ainakin pahempaan masennukseen kuuluu tuo luovuttaminen kaiken suhteen mutta ei se tarkoita että se olisi henkilön pysyvä piirre.

Itsestäni kirjoitin. Olen lapsesta asti ollut alisuoriutuja ja luovuttaja, koska minulle on äitini tehnyt selväksi alusta asti että olen outo, vääränlainen ja minä en saa tuntea miten tunnen, enkä olla sitä mitä olen. Sisarukseni oli paljon enemmän äidin mieleen, joka sitten näkyi arjessa ja teki elämästäni vielä vaikeampaa kun tajusin että kaikki väkivalta johtuukin vain minusta.

Meilläkin kohdeltiin osaa lapsista paremmin ja osaa huonommin. Se on ollut minullekin kova paikka. Kultalapsi sai paremmat eväät elämään ja se näkyy aikuisena selvästi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkäkestoinen, toistuva traumatisoituminen jättää aina vaikeat traumat. Etenkin lapsuudenaikainen, toistuva traumatisoituminen, sairastuttaa helposti dissosiaatiohäiriöön, jopa pahimpaan, dissosiatiiviseen identiteettihäiriöön. Tällöin ihminen on kyllä vakavasti sairas aikuisenakin. Tuota pahinta muotoa ei käsittääkseni voi parantaa. Puhumattakaan masennuksesta, ahdistuksesta yms. Vähimmilläänkin korjattu trauma jättää arven. Joku silti aina selviää.

Dissosiaatihiriö ei estä normaalielämää. Mulla on se, muttei mitään muta, siis masennusta tai ahdistiusta. Normaalisti käyn töissä ja pyöritän perhettä.

Mitä haittaa dissosiaatiohäiriö sinulle aiheuttaa? Mitä kautta olet päätynyt hankkimaan diagnoosin?

No olen ”erakko” eli en osaa olla ystävä tai oikein edes ehkä halua ystäviä (perhe on eri asia). En ole läsnä ihmisten kanssa vaan tarkkaileln tilannetta ulkopuolelta, koko elämä on kuin katsoisin elokuvaa ulkopuolella enkä siis ktse elä sitä. Vaikea selittää mutta minua ei ole olemassa ihmisenä vaan ulkopulolisena tarkkailujana. Diagnoosi ei ole virallisen paykiatrin tekemä vaan yksityisen paykoterapeutin jolla olen ajoittaln käynyt itse maksaen. En halua julkiseen hoitoon koska en tahdo potilastietoja talteen tästä asiasta (tämä taas liittyy työhöni julkisella sektorilla).

Mitään vakavaa dissosiaatiota ei ole (ajan ja paikan taju katoaa tms) joten näillä mennään :)

Voisitko mitenkään selkiyttää tuota, mitä tarkoittaa ettei sinua olemassa ihmisenä? Kuvaus ja etenkin tuo kohta pätee IMO toiseen vanhempaani jossakin määrin ja haluaisin ymmärtää. Vanhemmallani ollut kai traumaattinen lapsuus ja joskus tuntuu että häntä on ihmisenä mahdotonta oppia tuntemaan. Tätä on tosi vaikea selittää mutta joskus tuntuu että hän on vähän kuin varjo, joskus hän ottaa ulkopuolisen tarkkailijan rooliin. Sellaisia juttuja kuten vaikka lempi tv sarja tai musiikki tuskin on.

Joo, no tuon ”en ole olemassa ihmisenä” lauseen voi käsittää väärin. Olen siis tietenkin elossa, tiedän identiteettini, mutta jotenkin se todellinen minäni, persoonani, on kehoni ulkopuolella ja kaikissa vuorovaikitustilantelssa analysoi sekä tilannetta, tunnelmia ja toisen ihmisen käytöstä/sanatonta viestintää. Kun juttelen vaikka työpaikan Ritun kanssa auheesta mitä teit lomalla, niin se Ritu kertoo tapahtuneista innoissaan ja eläytyen, minä taas katson tilannetta ikäänkuin kärpäsenä katosta ja mieti kaikkea toisarvoista, tyyliin nyt Ritun otsa rypistyi, nyt Ritu talso valehdella, kylläpä Ritu on selvästi uupunut ylisuorittamisesta jne.

En tee tätä ilkeyttäni. En vaan osaa heittäytyä keskusteluun siten että keskustelin vaan. Kun on pakko analysoida.

Tämä juontanee juuret siihen kun lapsena sai koko ajan pelätä väkivaltaa jota sai ilman syytä, silsi kun isää veetutti. Koko ajan, siis ihsn koko ajan piti tarkkailla isän ääntä, eleitä, ilmeitä, tunnelmaa, tilanteen kiristymistä jne. Oppi kadottamaan itsensä ja olemaan ulkopuolinen tarkkailija.

Mutta! Tästä on ollut myös paljon hyötyä, olen nimittäin työssä missä koulutan ja arvioin ihmisiä ja osaan ”luonnonlahjakkuutena” analysoida ihmisten motiivit ja persoonan todella hyvin :)

En saa nyt terapiaa enkä koskaan ole ollut lääkityksellä. Pärjään oikein hyvin kun tiedostan disso-oireet ja suhtaudun niihin hyväksyen ja lempeästi. Ne ovat osa minua, traumahistoriaani, lapsuuttani. En niistä mitenkään vimmalla yritä hankkiutua eroon.

Koulussa ja työelämässä menestynyt, harvoja mutta sitäkin läheisempiä ystävyyssuhteita, hyvä avioliitto ja kauniit onnellisen oloiset lapset. Tätä minusta tuli. Joitakin hyvin lieviä aspergerin ja/tai epävakaan persoonallisuuden piirteitä, mutta eivät haittaa normaalia elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkäkestoinen, toistuva traumatisoituminen jättää aina vaikeat traumat. Etenkin lapsuudenaikainen, toistuva traumatisoituminen, sairastuttaa helposti dissosiaatiohäiriöön, jopa pahimpaan, dissosiatiiviseen identiteettihäiriöön. Tällöin ihminen on kyllä vakavasti sairas aikuisenakin. Tuota pahinta muotoa ei käsittääkseni voi parantaa. Puhumattakaan masennuksesta, ahdistuksesta yms. Vähimmilläänkin korjattu trauma jättää arven. Joku silti aina selviää.

Dissosiaatihiriö ei estä normaalielämää. Mulla on se, muttei mitään muta, siis masennusta tai ahdistiusta. Normaalisti käyn töissä ja pyöritän perhettä.

Mitä haittaa dissosiaatiohäiriö sinulle aiheuttaa? Mitä kautta olet päätynyt hankkimaan diagnoosin?

No olen ”erakko” eli en osaa olla ystävä tai oikein edes ehkä halua ystäviä (perhe on eri asia). En ole läsnä ihmisten kanssa vaan tarkkaileln tilannetta ulkopuolelta, koko elämä on kuin katsoisin elokuvaa ulkopuolella enkä siis ktse elä sitä. Vaikea selittää mutta minua ei ole olemassa ihmisenä vaan ulkopulolisena tarkkailujana. Diagnoosi ei ole virallisen paykiatrin tekemä vaan yksityisen paykoterapeutin jolla olen ajoittaln käynyt itse maksaen. En halua julkiseen hoitoon koska en tahdo potilastietoja talteen tästä asiasta (tämä taas liittyy työhöni julkisella sektorilla).

Mitään vakavaa dissosiaatiota ei ole (ajan ja paikan taju katoaa tms) joten näillä mennään :)

Voisitko mitenkään selkiyttää tuota, mitä tarkoittaa ettei sinua olemassa ihmisenä? Kuvaus ja etenkin tuo kohta pätee IMO toiseen vanhempaani jossakin määrin ja haluaisin ymmärtää. Vanhemmallani ollut kai traumaattinen lapsuus ja joskus tuntuu että häntä on ihmisenä mahdotonta oppia tuntemaan. Tätä on tosi vaikea selittää mutta joskus tuntuu että hän on vähän kuin varjo, joskus hän ottaa ulkopuolisen tarkkailijan rooliin. Sellaisia juttuja kuten vaikka lempi tv sarja tai musiikki tuskin on.

Joo, no tuon ”en ole olemassa ihmisenä” lauseen voi käsittää väärin. Olen siis tietenkin elossa, tiedän identiteettini, mutta jotenkin se todellinen minäni, persoonani, on kehoni ulkopuolella ja kaikissa vuorovaikitustilantelssa analysoi sekä tilannetta, tunnelmia ja toisen ihmisen käytöstä/sanatonta viestintää. Kun juttelen vaikka työpaikan Ritun kanssa auheesta mitä teit lomalla, niin se Ritu kertoo tapahtuneista innoissaan ja eläytyen, minä taas katson tilannetta ikäänkuin kärpäsenä katosta ja mieti kaikkea toisarvoista, tyyliin nyt Ritun otsa rypistyi, nyt Ritu talso valehdella, kylläpä Ritu on selvästi uupunut ylisuorittamisesta jne.

En tee tätä ilkeyttäni. En vaan osaa heittäytyä keskusteluun siten että keskustelin vaan. Kun on pakko analysoida.

Tämä juontanee juuret siihen kun lapsena sai koko ajan pelätä väkivaltaa jota sai ilman syytä, silsi kun isää veetutti. Koko ajan, siis ihsn koko ajan piti tarkkailla isän ääntä, eleitä, ilmeitä, tunnelmaa, tilanteen kiristymistä jne. Oppi kadottamaan itsensä ja olemaan ulkopuolinen tarkkailija.

Mutta! Tästä on ollut myös paljon hyötyä, olen nimittäin työssä missä koulutan ja arvioin ihmisiä ja osaan ”luonnonlahjakkuutena” analysoida ihmisten motiivit ja persoonan todella hyvin :)

En saa nyt terapiaa enkä koskaan ole ollut lääkityksellä. Pärjään oikein hyvin kun tiedostan disso-oireet ja suhtaudun niihin hyväksyen ja lempeästi. Ne ovat osa minua, traumahistoriaani, lapsuuttani. En niistä mitenkään vimmalla yritä hankkiutua eroon.[/quot

Kiitos vastauksesta! Varmaan vähän eri tavalla ilmenee tosiaan sinulla kuin vanhemmallani mutta jotain samaakin on, tai kuvittelen olevan.

Up

Mitä tapoja olette löytäneet vihan purkamiseen?

Vierailija kirjoitti:

Mitä tapoja olette löytäneet vihan purkamiseen?

En mitään toimivaa. Ikävä kyllä.

Yksi sukulaiseni on kärsinyt erittäin väkivaltaisesta ja turvattomasta lapsuudesta johon kuului myös esim seksuaalista väkivaltaa. Ulkopuolisille hänen elämänsä näyttää varmaan tasapainoiselta ja hyvältä, on oma yritys, harrastuksia, ystäviä, lemmikkejä, laittaa faceen kuvia mm. vaelluksilta ja mitä kivaa on tehnyt lastensa kanssa. Totuus on että vieläkin yli 30-vuotiaana kyseinen ihminen on täysin teini. Ei osaa olla lapsille turvallinen aikuinen vaan lähinnä hyvä kaveri, antaa pelata niin paljon kuin haluaa, valvoa miten haluaa, ei huolehdi että lapset söisi kunnon ruokaa vaan on ihan ok syödä esim täytekakkua sekä aamupalaksi että lounaaksi ja miksei vaikka iltapalaksikin. Jatkuvaa työpaikan vaihtelua ja ympäri Suomen muuttamista omien vaihtuvien haaveiden perässä kun mihinkään ei kykene sitoutumaan, lapset joutuvat jatkuvasti vaihtamaan koulua juuri kun ovat yhteen paikkaan päässeet asettumaan. Tätä aina perustelee sillä kun pitää seurata omia unelmiaan ja elää niinkuin haluaa välittämättä muista. Ei keskustele päätöksistä lasten toisen vanhemman kanssa (ovat eronneet) vaan tekee päätöksiä yksinään ja jos joku uskaltaa väittää hänelle vastaan niin suuttuu kuin teini, pitää mykkäkoulua, kirjoittelee faceen avautumisia ja tekee vielä varmemmin juuri niinkuin häneltä on kielletty. Ei ole lapsia kohtaan väkivaltainen mutta pinna on erittäin lyhyt, saa järkyttäviä raivokohtauksia pienistäkin asioista monta kertaa päivässä, ei kestä pettymyksiä ollenkaan. Lasten ollessa pieniä kärsi syömishäiriöstä, puheli lasten kuullen jatkuvasti miten on taas ollut koko päivän syömättä ja miten on niin laiha. Lupailee lapsille kaikenlaista, varsinkin suostutellaakseen heitä taas muuttamaan uuteen paikkaan että juu sitten saat sen uuden kissan tai mopon tai mennään huvipuistoon jne ja mitään lupauksia ei pidä, ensin sanotaan toista ja sitten tehdään aivan toisin. Hän saattaa ostaa oman hevosen ja jo parin viikon tai kuukauden päästä myydä sen jonkun syyn varjolla pois ja ottaa jotain muuta tilalle, sitten taas ottaa vaikkapa koiria mutta kun ei ole mielenkiintoa kouluttaa niitä niin antaa pois kun ne olikin ihan luonnevikaisia ja hankalia.

Hänestä siis kasvoi ainakin ihminen joka ei tunne kuuluvansa mihinkään, asioihin ei pysty sitoutumaan, tunteitaan ei pysty hallitsemaan, univaikeuksia, vihaa, katkeruutta, syömishäiriö oireilua, kykenemättömyyttä ottaa vastuuta omista lapsistaan tai ajatella asioita muiden näkökulmasta.

Vierailija kirjoitti:

Yksi sukulaiseni on kärsinyt erittäin väkivaltaisesta ja turvattomasta lapsuudesta johon kuului myös esim seksuaalista väkivaltaa. Ulkopuolisille hänen elämänsä näyttää varmaan tasapainoiselta ja hyvältä, on oma yritys, harrastuksia, ystäviä, lemmikkejä, laittaa faceen kuvia mm. vaelluksilta ja mitä kivaa on tehnyt lastensa kanssa. Totuus on että vieläkin yli 30-vuotiaana kyseinen ihminen on täysin teini. Ei osaa olla lapsille turvallinen aikuinen vaan lähinnä hyvä kaveri, antaa pelata niin paljon kuin haluaa, valvoa miten haluaa, ei huolehdi että lapset söisi kunnon ruokaa vaan on ihan ok syödä esim täytekakkua sekä aamupalaksi että lounaaksi ja miksei vaikka iltapalaksikin. Jatkuvaa työpaikan vaihtelua ja ympäri Suomen muuttamista omien vaihtuvien haaveiden perässä kun mihinkään ei kykene sitoutumaan, lapset joutuvat jatkuvasti vaihtamaan koulua juuri kun ovat yhteen paikkaan päässeet asettumaan. Tätä aina perustelee sillä kun pitää seurata omia unelmiaan ja elää niinkuin haluaa välittämättä muista. Ei keskustele päätöksistä lasten toisen vanhemman kanssa (ovat eronneet) vaan tekee päätöksiä yksinään ja jos joku uskaltaa väittää hänelle vastaan niin suuttuu kuin teini, pitää mykkäkoulua, kirjoittelee faceen avautumisia ja tekee vielä varmemmin juuri niinkuin häneltä on kielletty. Ei ole lapsia kohtaan väkivaltainen mutta pinna on erittäin lyhyt, saa järkyttäviä raivokohtauksia pienistäkin asioista monta kertaa päivässä, ei kestä pettymyksiä ollenkaan. Lasten ollessa pieniä kärsi syömishäiriöstä, puheli lasten kuullen jatkuvasti miten on taas ollut koko päivän syömättä ja miten on niin laiha. Lupailee lapsille kaikenlaista, varsinkin suostutellaakseen heitä taas muuttamaan uuteen paikkaan että juu sitten saat sen uuden kissan tai mopon tai mennään huvipuistoon jne ja mitään lupauksia ei pidä, ensin sanotaan toista ja sitten tehdään aivan toisin. Hän saattaa ostaa oman hevosen ja jo parin viikon tai kuukauden päästä myydä sen jonkun syyn varjolla pois ja ottaa jotain muuta tilalle, sitten taas ottaa vaikkapa koiria mutta kun ei ole mielenkiintoa kouluttaa niitä niin antaa pois kun ne olikin ihan luonnevikaisia ja hankalia.

Hänestä siis kasvoi ainakin ihminen joka ei tunne kuuluvansa mihinkään, asioihin ei pysty sitoutumaan, tunteitaan ei pysty hallitsemaan, univaikeuksia, vihaa, katkeruutta, syömishäiriö oireilua, kykenemättömyyttä ottaa vastuuta omista lapsistaan tai ajatella asioita muiden näkökulmasta.

Olen itse päinvastainen tapaus (vastuuntuntoinen, hyvä vanhempi jne) mutta yksi asia kolahti ja se on tuo juurettomuus ja se ettei ole ”kotoisin mistään” eikä kuulu mihinkään. Paskaan lapsuuskotiini ja vanhempiini ei ole mitään siteitä ja todellakin on juureton oli kun puuttuu suku, lapsuudenperhe ja suvun turva. On sellainen ulkopuolinen irrallisuuden tunne.

Jännää että muillakin on tämä sama! Kadehdin aina niitä joilla ihana lapsuudenperhe koska heillä pn juuret, koti, tunne siitä että kuuluu johonkin, ja usein vahvat siteet kotiinsa.

Uppis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi sukulaiseni on kärsinyt erittäin väkivaltaisesta ja turvattomasta lapsuudesta johon kuului myös esim seksuaalista väkivaltaa. Ulkopuolisille hänen elämänsä näyttää varmaan tasapainoiselta ja hyvältä, on oma yritys, harrastuksia, ystäviä, lemmikkejä, laittaa faceen kuvia mm. vaelluksilta ja mitä kivaa on tehnyt lastensa kanssa. Totuus on että vieläkin yli 30-vuotiaana kyseinen ihminen on täysin teini. Ei osaa olla lapsille turvallinen aikuinen vaan lähinnä hyvä kaveri, antaa pelata niin paljon kuin haluaa, valvoa miten haluaa, ei huolehdi että lapset söisi kunnon ruokaa vaan on ihan ok syödä esim täytekakkua sekä aamupalaksi että lounaaksi ja miksei vaikka iltapalaksikin. Jatkuvaa työpaikan vaihtelua ja ympäri Suomen muuttamista omien vaihtuvien haaveiden perässä kun mihinkään ei kykene sitoutumaan, lapset joutuvat jatkuvasti vaihtamaan koulua juuri kun ovat yhteen paikkaan päässeet asettumaan. Tätä aina perustelee sillä kun pitää seurata omia unelmiaan ja elää niinkuin haluaa välittämättä muista. Ei keskustele päätöksistä lasten toisen vanhemman kanssa (ovat eronneet) vaan tekee päätöksiä yksinään ja jos joku uskaltaa väittää hänelle vastaan niin suuttuu kuin teini, pitää mykkäkoulua, kirjoittelee faceen avautumisia ja tekee vielä varmemmin juuri niinkuin häneltä on kielletty. Ei ole lapsia kohtaan väkivaltainen mutta pinna on erittäin lyhyt, saa järkyttäviä raivokohtauksia pienistäkin asioista monta kertaa päivässä, ei kestä pettymyksiä ollenkaan. Lasten ollessa pieniä kärsi syömishäiriöstä, puheli lasten kuullen jatkuvasti miten on taas ollut koko päivän syömättä ja miten on niin laiha. Lupailee lapsille kaikenlaista, varsinkin suostutellaakseen heitä taas muuttamaan uuteen paikkaan että juu sitten saat sen uuden kissan tai mopon tai mennään huvipuistoon jne ja mitään lupauksia ei pidä, ensin sanotaan toista ja sitten tehdään aivan toisin. Hän saattaa ostaa oman hevosen ja jo parin viikon tai kuukauden päästä myydä sen jonkun syyn varjolla pois ja ottaa jotain muuta tilalle, sitten taas ottaa vaikkapa koiria mutta kun ei ole mielenkiintoa kouluttaa niitä niin antaa pois kun ne olikin ihan luonnevikaisia ja hankalia.

Hänestä siis kasvoi ainakin ihminen joka ei tunne kuuluvansa mihinkään, asioihin ei pysty sitoutumaan, tunteitaan ei pysty hallitsemaan, univaikeuksia, vihaa, katkeruutta, syömishäiriö oireilua, kykenemättömyyttä ottaa vastuuta omista lapsistaan tai ajatella asioita muiden näkökulmasta.

Olen itse päinvastainen tapaus (vastuuntuntoinen, hyvä vanhempi jne) mutta yksi asia kolahti ja se on tuo juurettomuus ja se ettei ole ”kotoisin mistään” eikä kuulu mihinkään. Paskaan lapsuuskotiini ja vanhempiini ei ole mitään siteitä ja todellakin on juureton oli kun puuttuu suku, lapsuudenperhe ja suvun turva. On sellainen ulkopuolinen irrallisuuden tunne.

Jännää että muillakin on tämä sama! Kadehdin aina niitä joilla ihana lapsuudenperhe koska heillä pn juuret, koti, tunne siitä että kuuluu johonkin, ja usein vahvat siteet kotiinsa.

Mulla myös tätä samaa. Asun edelleen samassa kaupungissa kuin lapsuudenperhe, tekemisissä en ole enää vuosiin ollut. Irrallisuuden, ja tavallaan usein myös turvattomuuden tunne vaivaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi sukulaiseni on kärsinyt erittäin väkivaltaisesta ja turvattomasta lapsuudesta johon kuului myös esim seksuaalista väkivaltaa. Ulkopuolisille hänen elämänsä näyttää varmaan tasapainoiselta ja hyvältä, on oma yritys, harrastuksia, ystäviä, lemmikkejä, laittaa faceen kuvia mm. vaelluksilta ja mitä kivaa on tehnyt lastensa kanssa. Totuus on että vieläkin yli 30-vuotiaana kyseinen ihminen on täysin teini. Ei osaa olla lapsille turvallinen aikuinen vaan lähinnä hyvä kaveri, antaa pelata niin paljon kuin haluaa, valvoa miten haluaa, ei huolehdi että lapset söisi kunnon ruokaa vaan on ihan ok syödä esim täytekakkua sekä aamupalaksi että lounaaksi ja miksei vaikka iltapalaksikin. Jatkuvaa työpaikan vaihtelua ja ympäri Suomen muuttamista omien vaihtuvien haaveiden perässä kun mihinkään ei kykene sitoutumaan, lapset joutuvat jatkuvasti vaihtamaan koulua juuri kun ovat yhteen paikkaan päässeet asettumaan. Tätä aina perustelee sillä kun pitää seurata omia unelmiaan ja elää niinkuin haluaa välittämättä muista. Ei keskustele päätöksistä lasten toisen vanhemman kanssa (ovat eronneet) vaan tekee päätöksiä yksinään ja jos joku uskaltaa väittää hänelle vastaan niin suuttuu kuin teini, pitää mykkäkoulua, kirjoittelee faceen avautumisia ja tekee vielä varmemmin juuri niinkuin häneltä on kielletty. Ei ole lapsia kohtaan väkivaltainen mutta pinna on erittäin lyhyt, saa järkyttäviä raivokohtauksia pienistäkin asioista monta kertaa päivässä, ei kestä pettymyksiä ollenkaan. Lasten ollessa pieniä kärsi syömishäiriöstä, puheli lasten kuullen jatkuvasti miten on taas ollut koko päivän syömättä ja miten on niin laiha. Lupailee lapsille kaikenlaista, varsinkin suostutellaakseen heitä taas muuttamaan uuteen paikkaan että juu sitten saat sen uuden kissan tai mopon tai mennään huvipuistoon jne ja mitään lupauksia ei pidä, ensin sanotaan toista ja sitten tehdään aivan toisin. Hän saattaa ostaa oman hevosen ja jo parin viikon tai kuukauden päästä myydä sen jonkun syyn varjolla pois ja ottaa jotain muuta tilalle, sitten taas ottaa vaikkapa koiria mutta kun ei ole mielenkiintoa kouluttaa niitä niin antaa pois kun ne olikin ihan luonnevikaisia ja hankalia.

Hänestä siis kasvoi ainakin ihminen joka ei tunne kuuluvansa mihinkään, asioihin ei pysty sitoutumaan, tunteitaan ei pysty hallitsemaan, univaikeuksia, vihaa, katkeruutta, syömishäiriö oireilua, kykenemättömyyttä ottaa vastuuta omista lapsistaan tai ajatella asioita muiden näkökulmasta.

Olen itse päinvastainen tapaus (vastuuntuntoinen, hyvä vanhempi jne) mutta yksi asia kolahti ja se on tuo juurettomuus ja se ettei ole ”kotoisin mistään” eikä kuulu mihinkään. Paskaan lapsuuskotiini ja vanhempiini ei ole mitään siteitä ja todellakin on juureton oli kun puuttuu suku, lapsuudenperhe ja suvun turva. On sellainen ulkopuolinen irrallisuuden tunne.

Jännää että muillakin on tämä sama! Kadehdin aina niitä joilla ihana lapsuudenperhe koska heillä pn juuret, koti, tunne siitä että kuuluu johonkin, ja usein vahvat siteet kotiinsa.

Mulla myös tätä samaa. Asun edelleen samassa kaupungissa kuin lapsuudenperhe, tekemisissä en ole enää vuosiin ollut. Irrallisuuden, ja tavallaan usein myös turvattomuuden tunne vaivaa.

Joo turvattomuudentunne tuttua myöskin. Ja luonnollista, sillä NORMAALI lapsuudenperhe toimii aikuisellekin lapselle tukena ja turvana ja jotenkin voi luottaa siihen että vanhemmat hädässä auttaa. Mulla ei ole koskaan ollut mitään turvan tunnetta, koska vanhemmat ei auta edes pahassa hädässä, ei välitä, ei pidä yhteyttä, ovat täysin välinpitänättömiä lapsiaan kohtaan. Piittaamattomuus oli sinällän leimallista jo lapsuudessakin ja aina elettiin vain vanhempien tarpeiden mukaan, viis lapsista.

Varsinkin kun sain lapsia ja ne olivat pieniä, turvattomuus oli ihan huutavaa! Kun näki miten muilla isovanhemmat tukee ja auttaa ja hoivaa, tuntui totaalisen surkealta että meillä isovanhemmat (siis kummatkaan) ei tulleet ristiäisiin, eivät käyneet, eivät halunneet nähdä lapsiamme koskaan, eivät edes tienneet tai muistaneet lasten nimiä tai ikiä.

Onneksi tää helpotti lasten kasvaessa. Mutta suru ja kaiho seuraa läpi elämän, samoin tietty (aiheeton) huonommuuden tunne. Tuntuu välillä arvottomalta, eli niin mitättömältä että edes omia vanhempia ei tippaakaan kiinnosta elämäni. Toki järjen tasolla toedän että vika on vanhemmissa eikä minussa, mutta tunteet ei aina tottele järkeä. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole kokenut läheskään niin vakavaa pahoinpitelya kuin esim. Eerika, mutta fyysistä kurittamista ja henkistä väkivaltaa eli vähättelyä, haukkumista jne. Ja minusta tuli ainakin toistaiseksi työkyvytön mt-ongelmainen, huonoitsetuntoinen, arka ja estynyt. Pelkään ihmisiä, etenkin miehiä.

Et todellakaan, et nimittäin olisi siinä tapauksessa täällä kirjoittelemassa.  

Oletko kateellinen muiden traumaattisille kokemuksille vai mikä oli motiivi tälle kommentille?

En. On omiakin ikäviä kokemuksia. Mutta pisti vaan silmään tuo tekstin mahdottomuus, paradoksi.

Miksi Sinä olet noin hyökkäävä?

Ei ole mahdotonta olla yhtä paljon pahoinpidelty, mutta siten että ei aivan kuole. Itse olet hyökkäävä.

.eri

Minullekin kasvatusäiti antoi ymmärtää koko lapsuuden, että olin tosi outo. Mikähän diagnoosi hänellä itsellään on, täysin ymmärtämätön töksäyttelijä, ja pahenee iän myötä. Opin, että minun pitää aina ja kaikkialla sulautua ympäristöön, ja salata oikea persoonani, tai tulee sivallus.

Avioliitossa olin naiivi ja luottavainen, enkä osannut asettaa rajoja. Enkä ymmärtänyt, että miehen alkoholinkäyttö oli kaukana normaalista jo alusta alkaen.

En olisi ikinä vapautunut siitä suhteesta ilman dissosiaatiota. Alkoholistihan alkaa syyttää puolisoa siitä että juo, alkaa käyttää gaslightingia siitä, että puoliso onkin se joka on ongelma ja jonka pitäisi mennä hoitoon.

Dissosiaation ansiosta tämä ei uponnut minuun yhtään, sisäinen tarkkailijani kylmästi totesi minulle, että tuo tyyppi käyttää noita tyypillisiä keinoja nyt, ne eivät ole totta eivätkä koske sinua.

Valitettavasti hän ei ollut väkivaltainen, niin kuin väkivaltaiset alkoholistivanhempani, joten dissosiaatio myös totesi minulle, ettei tyämä "nyt vielä niin paha ole."

Katselin sitä aivan liian kauan, koska pystyin etääntymään.

Lopulta tuli hetki jolloin, jälleen vahvana dissosiaatin hetkenä, katsoin häntä tilassaan, ja totesin että tämä oli nyt tässä.

Dissosiaatio on selviytymiskeino, esim. Pahassa synnytyksessä se tapahtui, totesin että nyt näyttää siltä, että kuolen tähän, enkä silti panikoinut.

Mutta siihen turvautuminen pitäisi olla merkki siitä, että suhteeseen, jossa sitä tarvitaan, ei pitäisi jäädä, vaan tilanteen hälcettyä hoitaa itsensä irti.

Up

Äly pelasti mut hetkeksi. Sain käytyä yliopiston, löysin työpaikan, ihanan miehenkin onnistuin saamaan ja pari lasta. Oli pakko näyttää, että mä selviän.

Sitten se romahti. Perhe onneksi jäi ja heidän takiaan selviän elämästä, on pakko selvitä. Yksinäni taistelen, vaikka sitä ei kukaan tiedä mieheni lisäksi. Mulla on persoonallisuushäiriö, riippuvuuksia, pakko-oireita, sosiaalisia fobioita, paniikkihäiriö. Sisälläni pelkään koko ajan. Ihme kyllä, lapsilleni olen lämmin ja rakastava äiti.

Toivon kyllä, että en olisi edes syntynyt.