Mihin pohjautuu se ajatus että varmaankin vainaja on toivonut lesken löytävän uuden puolison ettei tarvitse jäädä yksin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta olisi kammottavaa jos lasten pitäisi heti kohta olla sopeutumassa uuteen äitiin tai isään.

Ei sen uuden nyt heti kohta tarvi löytyä.

Mutta ajatus on varmaan se, että toivoo myös, että leski ei jää iankaikkisesti ja loppuelämäkseen palvomaan ja muistelemaan mennyttä kumppaniaan.

Jatkaisi omaa elämäänsä, joko yksin tai uuden kumppanin kanssa.

Ettei jättäisi elämättä elämäänsä. Tai pelkäisi mitä se kuollut nyt tähänkin ja tähänkin sanoisi. Oppisi tekemään itse ja itsenäisesti omat päätöksensä ja valintansa.

Palvomaan? Tällaisiako parisuhteet ovat. Oota just oksennan.

Lue esim. Ny kä sen lesken haastattelu iltalehdestä. Ollut sairauslomalla helmikuusta...sairasta. Ja yrittää vieläkin omia Masaa kokonaan  itselleen.

Vierailija kirjoitti:

Jos rakastaa puolisoaan, haluaa tämän olevan onnellinen. Joko yksin tai uudessa suhteessa leskeydyttyään. 

Oma äitini löysi uuden, kun isäni oli vielä elossa mutta pahasti muistisairas (suomeksi sanottuna aivan pihalla kaikesta) ja laitoshoidossa. Ihan hieno homma. Ovat onnellisia 77-vuotiaita. 

Ymmärrän äitiäsi varsin hyvin. Muistisairaan kanssa parisuhde on mennyttä jo vuosia ennen laitoshoitoon joutumista. Muistisairas itse ei välttämättä edes muista olevansa naimisissa tai, että hänellä on lapsia, joten yhtä lailla sairaus on päättänyt parisuhteen. Olen varma, että viestisi alapeukuttajat eivät ole päivääkään olleet tekemisissä muistisairaan kanssa, joten he eivät ymmärrä.

Mun mieheni on ainakin sellainen romanttinen halinalle, että masentuu yksin. Oon jo aikaa sitten sanonut, että lupaahan etsiä jonkun kivan ja ihanan, jos mä tästä yhtäkkiä saan jonkun aivoinfarktin.

Lapsetkin suht pieniä vielä. Mies vasta nelikymppinen. Rakastan niin paljon, että otin henkivakuutuksen ja pyysin elämään pitkän elämän onnellisena jos minusta aika jättää ensin. :)

Vierailija kirjoitti:

Suvussani kaikki lesket, miehet sekä naiset, ovat pysyneet yksin leskeydyttyään. Ottajia olisi ollut, etenkin miehillä. Mielestäni se kertoo, että liitto ja rakkaus oli niin syvää ettei korviketta enää tarvita. Itsekään en aio seurustella jos leskeksi jään, toimintaa ja tekemistä riittää lasten, lastenlasten ja ystävien kanssa aivan riittävästi. Puolisoni tekee mitä tekee jos kuolen ensin, mutta en erikseen häntä siihen kehota. Omilla rahoillaan tietenkin makselee uuden suhteensa kulut, ei minulta perityillä rahoilla.

Näinhän se on, puolisoa ei peritä.

Oma isoäitini määräsi miehensä menemään tansseihin sitten kun jää leskeksi, ja niin isoisä menikin ja löysi uuden naisystävänkin.

Vierailija kirjoitti:

Suvussani kaikki lesket, miehet sekä naiset, ovat pysyneet yksin leskeydyttyään. Ottajia olisi ollut, etenkin miehillä. Mielestäni se kertoo, että liitto ja rakkaus oli niin syvää ettei korviketta enää tarvita. Itsekään en aio seurustella jos leskeksi jään, toimintaa ja tekemistä riittää lasten, lastenlasten ja ystävien kanssa aivan riittävästi. Puolisoni tekee mitä tekee jos kuolen ensin, mutta en erikseen häntä siihen kehota. Omilla rahoillaan tietenkin makselee uuden suhteensa kulut, ei minulta perityillä rahoilla.

Miksi uusi suhde olisi korvike? Yhtä lailla siinä aloitetaan suhde tyhjältä pöydältä, johon molemmat tuovat historiansa. Kaipuu uuteen parisuhteeseen varmasti riippuu myös siitä miten ja minkä ikäisenä jää leskeksi. Miksi esimerkiksi lapseton 35-vuotias jäisi ikisinkuksi puolisonsa kuoleman jälkeen? Ei se vainaja nouse kuolleista, vaikka kuinka päättäisi elää yksin. On muutenkin erikoista jo etukäteen päättää miten itse toimisi jossain kriisitilanteessa. Itse olen "vain" eronnut, mutta olin ennen eroa päättänyt tiettyjä asioita ja olin ajatellut, että tilanteessa x toimin tavalla y. Ei liene vaikea uskoa etteivät asiat menneet niin, vaikka kuinka olin päättänyt asian jo etukäteen. 

En ole koskaan kuullut tuollaisesta. Ehkä aikoina, kun nainen on ollut miehen omaisuutta, eikä tasavertainen kumppani. Siitä olen kyllä kuullut, että vainaja eläessään on toivonut kumppanilleen hyvää, eikä vaadi ikuista yksinoloa, jos uusi kumppani eteen tulisi. Se uuden kumppanin löytäminen ei siis ole itseisarvo, vaan se, että kumppani saa olla onnellinen kuoleman jälkeenkin. Tapahtui se sitten yksin tai jonkun muun kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos rakastaa puolisoaan, haluaa tämän olevan onnellinen. Joko yksin tai uudessa suhteessa leskeydyttyään. 

Oma äitini löysi uuden, kun isäni oli vielä elossa mutta pahasti muistisairas (suomeksi sanottuna aivan pihalla kaikesta) ja laitoshoidossa. Ihan hieno homma. Ovat onnellisia 77-vuotiaita. 

Ymmärrän äitiäsi varsin hyvin. Muistisairaan kanssa parisuhde on mennyttä jo vuosia ennen laitoshoitoon joutumista. Muistisairas itse ei välttämättä edes muista olevansa naimisissa tai, että hänellä on lapsia, joten yhtä lailla sairaus on päättänyt parisuhteen. Olen varma, että viestisi alapeukuttajat eivät ole päivääkään olleet tekemisissä muistisairaan kanssa, joten he eivät ymmärrä.

Etpä näytä itsekään olevan kovin perehtynyt muistisairauksiin. Muistisairaalla voi olla pitkiäkin aikoja, että on kuin normaali, vaikka toisena päivänä ei tunnistaisi lapsiaan. Muistisairaat tuntevat puolisonsa monta vuotta ennen kuin joutuvat laitoshoitoon ja kaipaavat häntä, tuntevat tuskaa jne. samoista asioista kuin ennenkin. Ei muistisairas ole koskaan mikään aivoton paketti, joka ei tajua mistään mitään. 

En rupea toisten ratkaisuja arvostelemaan, mutta en ainakaan itse rupeaisi uuden kanssa seurustelemaan, jos entinen on vielä elossa ja asuu kotona, vaikka muistisairas olisikin. Kyllä muistisairas sen ymmärtää ja jos on viikonkin muistisairasta hoitanut, niin ihmettelen millä ajalla sitä toista tapaisi. Laitoshoidossa olevat muistisairaat eivät yleensä niin kauan elä, että siinä ajassa ehtisi uuden rakkaan löytää. Suoraan sanottuna en hirveästi pysty arvostamaan niitä, jotka hyvän ja pitkän liiton elettyään hylkäävät puolisonsa muistisairauden takia. Kaikki liitot eivät tietysti ole hyviä koskaan olleetkaan ja ulkopuolinen ei voi tietää toisten elämästä tarpeeksi koskaan, joten enpä menisi ketään arvostelemaan julkisesti. Mielessään voi silti arvella, että sydämetöntä, jos puolisonsa sairauden takia hylkää.

Käsittelen työkseni ihmisten henkilötietoja ja paljon tulee vastaan iäkkäitä leskiä (80-90 v.), joiden puoliso on kuollut jo joskus 60-70-luvuilla, eivätkä ole avioituneet uudestaan. Sitähän ei toki tiedä, onko sen jälkeen ollut suhteita, vaikkei naimisiin olekaan menty, mutta onhan tuo pitkä aika olla yksin jos ei ketään ole ollut. Joskus mietin miksei uutta puolisoa ole ollut. Onko tuon ikäpolven ihmiset kasvaneet siihen ajatukseen, että uutta puolisoa ei oteta, halutaanko olla uskollisia sille yhdelle ainoalle, vai ollaanko vain tyytyväisiä yksinkin.

Minä ainakin haluan mieheni etsivän jonkun toisen jos kuolen tai jos sairastun muistisairauteen (jos siis ei halua elellä yksin). Ja sitä suuremmalla syyllä, mitä nuorempana nuo tapahtuisivat. Kuulemma hän ajattelee myös samoin.

Ihan kauhea ajatuskin, että minun takia pitäisi jotenkin rajoittaa elämäänsä tai raahata muistisairasta riippakiveä mukana.

Toivoisin että sen jälkeen kun olen kuollut, itkunsa itkettyä puolisoni pohtisi p*askan verran sitä miten minä haluaisin. Jos se epätodennäköinen skenaario käy jossa minä jään jäljelle, aion myös toimia niin. Kuollut ei toivo tai ole toivomatta keltään mitään.

Vierailija kirjoitti:

Käsittelen työkseni ihmisten henkilötietoja ja paljon tulee vastaan iäkkäitä leskiä (80-90 v.), joiden puoliso on kuollut jo joskus 60-70-luvuilla, eivätkä ole avioituneet uudestaan. Sitähän ei toki tiedä, onko sen jälkeen ollut suhteita, vaikkei naimisiin olekaan menty, mutta onhan tuo pitkä aika olla yksin jos ei ketään ole ollut. Joskus mietin miksei uutta puolisoa ole ollut. Onko tuon ikäpolven ihmiset kasvaneet siihen ajatukseen, että uutta puolisoa ei oteta, halutaanko olla uskollisia sille yhdelle ainoalle, vai ollaanko vain tyytyväisiä yksinkin.

Äitini jäi leskeksi vajaa 10 vuotta sitten. Hän silloin totesi, että nyt on parisuhteet tässä, hän ei halua enää ketään muuta. En usko, että kyseessä on ollut vainajan toive, vaan yksinkertaisesti se, että hän oli viimein löytänyt elämänsä rakkauden ja hän haluaa pitää siitä kiinni. Äitini suhteet ovat aina olleet melko myrskyisiä, joten ymmärrän hyvin päätöksen. Viimeisen kanssa elämä oli tasapainossa.