7v tytön ADHD ja uhmakkuushäiriö, mikään ei tepsi ja tulen kohta hulluksi

Minulla 10-v adhd lapsì joka raivoaa pelkästään minulle. Ja sitä riittääkin aamusta iltaan. Kun on toisia paikalla on kuin pulmunen.

Sain paljon vertaistukea tästä ketjusta. Kiitos sinulle joka olet lapsena kokenut tätä ja nyt aikuisena kommentoit, tosi tärkeitä huomioita.

Jaksamista kaikille!

Vierailija kirjoitti:

Meillä samanlainen 8v poika. Hänellä lisäksi adhd. Meillä hoitosuhde psykiatrian polilla, mutta mitään konkreettista apua ei olla kyllä saatu. Lähinnä vanhempien ohjausta joka sisältää neuvoja joista mikään ei auta.

Vertaistuki olisi tervetullutta.

Yksityiselle! Mun porukat joutui ottamaan lainaa sitä varten mutta kannatti. Minäkään en alunperin saanut apua yliopistosairaalasta! 

Muistan kun tyttö oli neuropolilla lääkärin  kanssa kahden keskisessä tutkimuksessa, kävin kahvilla ja kun palasin käytälle odottamaan kuulin lääkärin äänen " Kuule Ada, kuuleppa nyt, ei se sovi että noin riehutaan. Ada, kuuntele "  Tyttö tuli huoneesta itkien ja huusi että tyhmä lääkäri !

Tyttö ei kuulemma ollut tahtonut tehdä tehtäviä ja sitten oli alkaneet roskakorit ym lennellä.

On käsittämätöntä, ettei meille ole mitään konkreettista apua  tarjolla vaikka lääkärit näkevät omin silmin millaista arkemme on . Aamusta iltaan.

Ap

Miten lapsen varhaisvuodet menivät? Oliko teillä mitään jaksamisongelmia tai masennusta vanhemmilla? En tarkoita syyllistää, vaan ihan pohtia mukana, josko lapsella olisi jäänyt ADHD:n plus perheen jaksamisongelmien vuoksi joku kehitysvaihe ikään kuin käymättä, ja siitä seurauksena uhmakkuushäiriö. Anteeksi kyökkipsykologointi, mutta pointtini on että jos tunnistat että esim. 1-3-vuotiaana ei ollut voimia antaa sitä mitä sen ikäinen lapsi tarvitsee, niin nyt voisi yrittää antaa sen mitä on vailla, toki ikätaso huomioiden? Rajat on tärkeitä, mutta voin vain kuvitella, että tuossa tilanteessa kehut, hellä kosketus ja rakastava puhe, tunteiden sanoittaminen yms. voi jäädä vähälle, kun ne jäävät helposti ihan "normaalienkin" lasten kanssa vähälle. Ainakin itse huomaan että pahimpina uhmakausina en jaksa muistaa kehua ja ottaa syliin, tarttua niihin pieniin hyviin hetkiin. Vuorovaikutukseen tulee negatiivinen kierre, ja se hellittää vasta kun aikuinen huomaa tilanteen.

En tarkoita siis vähätellä tilannettanne ja eihän näiden neuvojen avulla tilanne tule missään viikossa korjautumaan. Mutta sen olen monta kertaa lukemuy monista eri lähteistä, että jos lapsella jää jokin vaihe vaillinaiseksi, niin hän palaa siihen aina uudestaan. Monille tyypillinen on 2-3v uhma, joka on raskasta jos perheessä on muitakin stressiä.

Joku kysyi päivärutiineista-- no nythan on loma eli tyttö nukkuu noin klo kymmeneen ja pelaisi sitten tabletilla, aamupalaa ei halua eikä vaatteita . Harrastuksia ei ole, eikä ystäviä. Ei tahdo ulos, kun siellä ei kuulemma ole tekemistä. 

Ap

Jotkut vastaajat tässä ketjussa eivät selvästikään tajua, että aloittajan lapsella on neurologinen häiriö. Jo pelkkä adhd on paha, mutta uhmakkuushäiriö on kuin talossa olisi lyhyt pahapäinen teini. 

Tyttö tarvitsee rauhalliset vanhemmat ja selkeän rutiinin. Joka päivä samaan aikaa herätys, aamupala juuri samalla tavalla, juuri samalla tavalla sitten ulos tai yhteistä pelaamista, sitten yhteinen ruoka, sitten taas ulos ja sitten syömään, sitten pesulle ja sitten nukkumaan jne. 

Tabletti voi lisätä vaan kierroksia, joten sitä korkeintaan 0,5 h päivässä ja sekin aamupäivisin. Se voi olla vaikka palkintona sitten, jos edellinen päivä on mennyt hyvin.

Kaikki ulkopuolisissa paikoissa käymiset nyt pois kunnes tilanne rauhoittuu.

Lääkäristä haettava lääkitystä ja niitä kokeiltava sinnikkäästi aina pari viikkoa per lääke.

Lapsi on oman itsen peili eli jos toinen vanhemmista väsyy ja rupeaa itse kiukkumaan, niin se vanhempi sitten vaikka kävelylle ja toinen vanhempi ottaa silloin vastuun. 

Tulee mieleen oma tyttäreni. Oli itkuinen vaativa vauva, leikki-ikäisenä sai pahoja uhmakohtauksia joihin ei tepsinyt se mikä normaaliin lapseen eli näytät esim. kirjaa ja eksytät ajatukset pois kiukusta. Olin perhepäivähoitaja, enkä meinannut pärjätä oman pienen lapseni kanssa. Muistan että toiset lapset pelkäsivät lastani.

Koulu-ikäisenä käytös ja kohtaukset pahenivat, kävimme perheneuvolassa mistä ei ollut apua. Toisen luokan puolessa välissä tyttö joutui tarkkailuluokalle mistä ei todellakaan ollut apua ! 

Niin kaunis pikkutyttö suurine  silmineen ja niin vihainen ja tyytymätön, aina. Meille tuli miehen kanssa ero koska  elämä oli niin stressaavaa. Mies ei eron jälkeen juurikaan tahtonut tavata tyttöämme. 

Teini-iässä tyttö joutui jatkuvasti tekemisiin poliisin sekä sosiaalihuollon kanssa, laitettiin koulukotiin. Muuta apua ei yhteiskunta osannut tarjota . Koulukotiin jouduttuaan tyttö alkoi torjua minut. Lähetin vaatteita ja meikkejä, sanoi että  "en haluu siltä ämmältä mitään". 

Kunpa tällä tarinalla olisi onnellinen loppu, mutta kun ei ole.  Tyttö, nyt jo keski-ikää lähenevä nainen,  ihan pudonnut yhteiskunnan kelkasta ja päihteet maistuu.  

Virallista diagnoosia meillä ei ole, tai ainakaan oikeaa. En usko kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön.