En enää jaksa kiukuttelevaa ja mykkäkoulua pitävää miestäni, muita?

Oikeasti miten te jaksatte? Mun miehellä on aina ollut tapana vaan olla sellainen etäinen, outo ja pitää mua varpaillaan. Jankkaa vain ettei oo mikään, sitten aina tunnustaa myöhemmin oli se työasia tai stressaa vain rahatilanne.

Kun koitetaan keskustella aina menee tällä kaavalla: kun kerron että minua loukkaa tämä tai tuo, tai toivoisin tämän menävän näin, alkaa "ei mikään koskaan ole hyvin, älä ole mun kanssa ku oon tämmöinen p*ska eikä kelpaa". Sitten sanon etten niin ajattele, mutta asiaan tultava muutos. Mies aina ottaa nämä huakkumisena. Sitten alkaa murjottaa ja eikä vastaa mitään. Tahallaan on vain hiljaa ja minä hermostun. Tulee riita ja käskee aina painua tänne ja tonne ja erotaan sitten. Kun pahoita tästä mieleni sanoo etten saisi ottaa tosissaan kun hän ei tarkoita sellaista.

Olen vaan väsynyt tähän, asioista ei voi jutella. Kaikki on vain toisen haukkumisesta kuulemma. Myös hermot sillä menee heti kun joku ei onnistu, kiroilee ja kaikki on nii perseestä. Oikeasti nykyään ajattelen että se nalkuttaa pahemmin kun monet naiset. Vapaa aikansa on korjaamassa autoja harrastuksena, minä siivoan ja koitan pitää taloa pystyssä ja olla menettämättä järkeä oman ajan puutteessa. Jos olen todella poikki ajattelen, että tänään en siivoa, vain pakolliset ja huomenna sitten jaksaa. Mies tulee kotiin ja alkaa imuroida, kiroaa kun täällä ei koskaan kukaan siivoa ja aina saa kaiken tehdä. No näin just, totean vaan että näinköhän on ja Herra on hyvä ja siivoaa sitten.

Huh sainpas purkautua. Helvetin raskasta elää ihmisen kanssa, kun koskaan ei tiedä mikä sillä nyt on. Sitten itse ajattelee eikö hän tahdo olla kanssani, onko joku työasia vai väsymys.