Isättömyys, vaikka "isä" onkin

Onko täällä muita saman kokemuksen jakavia?

Siis tilanne on, että ns. isä on elossa ja asuu äidin kanssa, mutta sitä ihmistä ei voi edes isäksi sanoa. Ainoa tunne, mitä koskaan olen tuntenut tätä niin sanottua isää kohtaan, on pelko. Lapsena pelkäsin mennä kotiin sen riehumisten takia. Eikä se ollut edes kännissä, muuten vaan sekaisin ja sairas. Taisin olla ala-asteella kun lopetin kutsumasta sitä isäksi, se vaan tuntui luonnollisemmalta niin.

Pahinta on kuitenkin muiden ihmisten suhtautuminen asiaan. "Olisit kiitollinen että sulla on isä, monilla ei ole". No, eipä ole minullakaan, mutta sitähän useimmat ei ymmärrä. Jos jonkun isä tekee itsemurhan tai kuolee onnettomuudessa, niin hänen surunsa ymmärretään. Jos minä puhun isättömyydestä, niin minua pidetään usein kiittämättömänä paskiaisena, jonka pitäisi arvostaa isäänsä. Niin, tervemenoa vain itse kokeilemaan sen isän lapsena olemista, jos se kerran niin ihanaa on.