Kamala tunne, kun ei voi luottaa teiniin ja pelottaa

Oli kyllä kamalaa aikaa, kun teini alkoi sekoilemaan, meillä ei edes juurikaan valehdeltu, vaan pokkana kerrottiin totuutta, eikä se suinkaan aina ollut kaunista kuunneltavaa.

Pelko ja huoli olivat aivan järjettömällä tasolla. Itsetuhoisuutta, päihteitä, tupakointia, nuuskausta, karkaamista, uhkailua, kiristystä... Onneksi tämä hulttioteini on nykyään asiallinen aikuinen.

Tämä muutos on tapahtunut jotenkin niin nopeasti. Vielä vuosi sitten en olisi voinut kuvitellakaan, että poika valehtelee, missä on tai kenen kanssa ja mitä tekemässä. Tai juo tai kokeilee muita päihteitä. Hän sanoi ennen, ettei aio koskaan kokeillakaan. Hän on kuitenkin aina ollut todella helposti kaveriporukan vietävissä, ja nyt pelkään että tuo kaveriporukka ei ole siitä parhaasta päästä, ainakaan osa siitä.

Pelkään, etten itse kestä tätä, vaan pää hajoaa, kun pelottaa ja huolestuttaa niin paljon. On tosi ristiriitainen olo. Haluan tosi kovasti luottaa poikaan, ja olen kertonut hänelle, miten huolissani olen ja että mun pitää tietää, missä hän menee ja kenen kanssa. Ollaan puhuttu päihteistä ja myös siitä, että vaikka mokaisi, aina voi tulla kotiin, missä kunnossa vaan.

Tiedän myös, että suurimmasta osasta tulee kunnollisia aikuisia nuoruuden sekoiluista huolimatta. Mutta osasta ei tule. Nykyään kun näen jonkun nistin metroasemalla, alkaa itkettää, kun mietin että sekin on jonkun lapsi, ja miten epätoivoinen sen äiti varmaan on.

Ja olen tietenkin yh eli murehdin näitä yksin. Isä ei juuri osallistu. Pahimmassa murheen alhossa ajattelen, että on minun vikani, jos poika joutuu hunningolle, kun hänellä ei ole ollut isää kasvattamassa.

ap

Onko siis sun syytä, ettei isä ole kasvatushommissa mukana? Jos on, niin siinähän sitten syyllistät itseäsi, mikäli ei ole sun syytä, unohda syyllistämiset jo heti alkuunsa. Ihan normaalia lasten sanomisia nuo, ettei aio polttaa tai juoda, mutta monen kohdalla se murrosikä muuttaa nuo ajatukset. Lastasi et voi sitoa omaan huoneeseen. Jos oma pää levahtaa liitoksistaan, pitää hakea apua sitten lastensuojelun puolelta.

Vierailija kirjoitti:

Onko siis sun syytä, ettei isä ole kasvatushommissa mukana? Jos on, niin siinähän sitten syyllistät itseäsi, mikäli ei ole sun syytä, unohda syyllistämiset jo heti alkuunsa. Ihan normaalia lasten sanomisia nuo, ettei aio polttaa tai juoda, mutta monen kohdalla se murrosikä muuttaa nuo ajatukset. Lastasi et voi sitoa omaan huoneeseen. Jos oma pää levahtaa liitoksistaan, pitää hakea apua sitten lastensuojelun puolelta.

Ei ole mun syytä, ettei isä ole mukana kasvattamassa, hän ei siihen omien ongelmiensa takia pysty/jaksa/halua. Minä olin kuitenkin se, joka halusi erota. Erosimme kolme vuotta sitten. Mulla on vaan tapana syyllistää itseäni kaikesta.

Tavallaanhan se kasvatustyö on jo tehty aikaisemmin, murrosiässä ei ole enää paljon tehtävissä tai muutettavissa.

Olen muistellut paljon omaa ja omanikäisten murrosikää ja yläasteaikaa, ja kyllähän se aikamoista oli osalla porukasta. Aika ei ole kullannut niitä muistoja ollenkaan. Jotkut joivat, vetivät pillereitä, viiltelivät itseään ja vaikka mitä. Kuitenkin tietääkseni kaikista kasvoi ihan normaaleja aikuisia.

Voi olla, että jos oma oloni ei tästä nyt helpota ja tilanne rauhoitu, minun pitää hankkia itselleni jotain apua.

ap

Vertaistukea kaipaisin lisää.

Ap

Valitettavasti teinit on tyhmiä ja kaikkea vaarallista liikkuu niiden ympärillä, eikä tuo vaihe edes mene nopeasti ohi, vielä 10 vuotta samaa sekoilua ilman aivoja

Nyt itseä niskasta kiinni. Mene vaikka psykoterapiaan, käsittele omat ongelmasi ja pyydä neuvoja siihen miten voisit olla jämäkämpi ja rohkeampi.

Tämä ei tarkoita vihaa eikä agressiota vaan sitä että kannat itsesi rohkeasti. Annat nimittäin tuolla pelokkuudellasi teinillesi sellaisen olon, että kotona ei ole turvaa vaan ainoastaan epävarmuutta ja hätäisyyttä. Siksi on itsekin vietävissä kun hakee vahvoja esikuvia jostain kaveripiiristä kun ei saa sellaista kotoa.

Sun pitäisi löytää joku vertaistukiryhmä - olikohan seurakunnalla joku ”kamalat vanhemmat” - ryhmä?

Itse olen kokenut saman.

Yritä puhua pojallesi, että luottamus on tärkeää juttu nyt kun hänellä on menovaihe. Esim tekstareihin vastataan ja kotiintuloaikoja pitäisi noudattaa. (Mutta älä kilahda jos menee yli esim 30 min).

Kokoajan piti jankuttaa kun poika on vielä kovapäinen. Jotain kaljakokeiluja oli ja tupakka. Hankitun niistä terveysvaikutuksista yms.

Meillä kanssa isän puuttuminen vaikutti osaltaan.

Meillä menovaihetta kesti vuoden. Sitten poika palasi taas ihanaksi ihmiseksi...ja nyt opiskelee amk:ssa.

Rippileiri olisi myös hyvä kokemus. Oma jantteri kävi rippileirin ja se oli hänelle hyvä kokemus.

Vierailija kirjoitti:

Sun pitäisi löytää joku vertaistukiryhmä - olikohan seurakunnalla joku ”kamalat vanhemmat” - ryhmä?

Itse olen kokenut saman.

Yritä puhua pojallesi, että luottamus on tärkeää juttu nyt kun hänellä on menovaihe. Esim tekstareihin vastataan ja kotiintuloaikoja pitäisi noudattaa. (Mutta älä kilahda jos menee yli esim 30 min).

Kokoajan piti jankuttaa kun poika on vielä kovapäinen. Jotain kaljakokeiluja oli ja tupakka. Hankitun niistä terveysvaikutuksista yms.

Meillä kanssa isän puuttuminen vaikutti osaltaan.

Meillä menovaihetta kesti vuoden. Sitten poika palasi taas ihanaksi ihmiseksi...ja nyt opiskelee amk:ssa.

Rippileiri olisi myös hyvä kokemus. Oma jantteri kävi rippileirin ja se oli hänelle hyvä kokemus.

Lisäys. Ja yritä ymmärtää, että eihän teinit voi olla umpirehellisiä - hehän kokeilevat itsenäisyyttä ja rajoja. Ja sun pitää laittaa ne rajat. Tytöt ja hormonit alkavat jyllätä. Kaikki on uutta teinille ja myös sinulle.

Yritä keksiä myös mukavaa tekemistä yhdessä mm viikonloppumatka.

Pohtikaa yhdessä mitä teinisi haluaisi opiskella yms

Vierailija kirjoitti:

Tämä muutos on tapahtunut jotenkin niin nopeasti. Vielä vuosi sitten en olisi voinut kuvitellakaan, että poika valehtelee, missä on tai kenen kanssa ja mitä tekemässä. Tai juo tai kokeilee muita päihteitä. Hän sanoi ennen, ettei aio koskaan kokeillakaan. Hän on kuitenkin aina ollut todella helposti kaveriporukan vietävissä, ja nyt pelkään että tuo kaveriporukka ei ole siitä parhaasta päästä, ainakaan osa siitä.

Pelkään, etten itse kestä tätä, vaan pää hajoaa, kun pelottaa ja huolestuttaa niin paljon. On tosi ristiriitainen olo. Haluan tosi kovasti luottaa poikaan, ja olen kertonut hänelle, miten huolissani olen ja että mun pitää tietää, missä hän menee ja kenen kanssa. Ollaan puhuttu päihteistä ja myös siitä, että vaikka mokaisi, aina voi tulla kotiin, missä kunnossa vaan.

Tiedän myös, että suurimmasta osasta tulee kunnollisia aikuisia nuoruuden sekoiluista huolimatta. Mutta osasta ei tule. Nykyään kun näen jonkun nistin metroasemalla, alkaa itkettää, kun mietin että sekin on jonkun lapsi, ja miten epätoivoinen sen äiti varmaan on.

Ja olen tietenkin yh eli murehdin näitä yksin. Isä ei juuri osallistu. Pahimmassa murheen alhossa ajattelen, että on minun vikani, jos poika joutuu hunningolle, kun hänellä ei ole ollut isää kasvattamassa.

ap

Ensinnä, älä syytä kavereita jos lapsesi kokee mielenkiintoa huumeisiin kyllä se halu lähtee ihmisestä itsestään, olen aina vihannut ihmisiä jotka syyttävät lapsiensa tekemisiä ja valintoja muiden aikaan saannoksiksi.. Kyllä joku saattaa tarjota ja tyrkyttääkkin mutta kenestäkään ei tule narkomaania seuran vuoksi..

Minä olin samanlaisen romahduksen partaalla...muut ympärillä olevat vanhemmat, joilla myös teinejä olivat rauhallisia...myöhemmin huomasin, että näillä muilla olikin jo vanhempia lapsia ja heillä siis kokemusta teineistä.