Naiset, vastatkaa tähän rehellisesti

En minäkään missään opiskelupaikoilla kehekään yritä erityisesti ystävystyä. Ei minulla ole tarvetta haalia tuttavuuksia ympärilleni pyörimään.

Minua ei kiinnosta onko joku satunnainen ihminen kaunis vai ruma ulkoisesti. Voin haluta olla sen kauniin ystävä tai pysytellä kaukana hänestä ihan sen perusteella, onko hän miellyttävä ihminen vai ei.

Tavallisen näköisiä. Jos olisi kovin laitettu-nätti, niin ajattelisin ettei meidän ajatusmaailmat käy kovin hyvin yksiin eli en edes erityisemmin haluaisi lähestyä, jos taas olisi luonnostaan hätkähdyttävän kaunis niin jostain absurdista syystä ajattelisin ettei se halua tällaisen tavispunkeron kanssa olla. Hänen tai minun puoliso ei liittyisi asiaan mitenkään.

Mulla itse asiassa on yksi tällainen luonnostaan hätkähdyttävän kaunis kaveri, joka joutui ottamaan minuun kontaktia aika sitkeästi ennen kuin uskoin että hän haluaa oikeasti tutustua eikä vain säälistä rupattele. Nyt on oltu läheisiä ystäviä vuosia. Miten niin alemmuuskompleksi...

Minulla otti tosi koville, kun opiskelupaikassa oli nainen, joka oli kaikkea sitä, mitä olin aina toivonut olevani. Siis sekä ulkoisesti että sisäisesti. Käsittämättömän kaunis luonnostaan, tyylikäs pukeutuja, taitava laittautuja. Sen lisäksi huumorintajuinen ja hauska, kohtelias, huomioonottava, lämmin. Kadehdin niin, että meinasin tukehtua. Sitten eräässä ryhmätyössä tutustuin tähän ihmiseen, ja meistä tuli hyvät ystävät, ja ystävyys kantaa myös työelämässä (vaikka kilpailemme jopa samoista työpaikoista :D).

Kateus on turha tunne, käsitän sen nykyään. Nykyään osaan jo ihailla muita naisia. Voin paljon paremmin sen ansiosta.

Menisin terapiaan, jos en kestäisi kauniita ihmisiä.