Hei te naiset, joilla on ollut huono isäsuhde. Oletteko silti pärjänneet elämässä?

Ainakin kaikki mun parisuhteet on menneet päin helvettiä. En tunnista hyvää miestä, kun en tiedä, millainen se on.

Äitinä ja työelämässä on mennyt suht ok.

Vierailija kirjoitti:

Jaa, taas syytetään miehiä jos itse on elämänsä pilannut? Naiset vaan osaa syyttää miehiä kaikista ongelmistaan.

No painu nyt jo vi***uun siitä. Mee vaikka lukemaan psykologiaa niint tajuat miten merkittävä isäsuhde tytölle on, h***in mul**u!

nostan. Jotain hyviä tarinoita? Sanokaa pliis, että jossain joku isätön tyttö on pärjännyt.

Minulla ei ole ollut isää. Isä tietysti on, mutta kuka, niin ei tietoa. Asuin ja kasvoin kahdestaan äitini kanssa. Sain kotoa aina rakkautta ja kannustusta. Toki myös kuria löytyi, tukkapöllyä olen saanut mennen tullen.

En koe, että isättömyys olisi vaikuttanut elämääni. Nuorempana (siinä 17-20- vuotiaana) oli sellainen hyvinkin vilkas vaihe, tapailin lukuisia eri miehiä enkä seurustellut vakavasti. En sitten tiedä, johtuiko tuo olemattomasta isäsuhteesta vai yleisestä elämänhalusta ja kiinnostuksesta kaikkea uutta kohtaan. 

Tuon nuoruuden jälkeen olin noin 1,5 vuotta suhteessa, joka kariutui. Sen jälkeen löysin nykyisen mieheni, jonka kanssa avioliitto ja lapsia.

N34

Minulla oli olematon, vahingollinen isäsuhde. Minusta tuli ylisuorittaja, jolla kompensoin olematonta itseluottamusta. Työelämässä olen menestynyt, mutta kipuilen edelleen monella tavalla lapsuuden kiintymyssuhteen ongelmista. Nuorempana hain hyväksyntää miehiltä mm. seksuaalisuudella ja toisaalta ”rankaisin” pomottamalla. Edelleen minun on oltava parisuhteessa valppaana, vaikka pitkä avioliitto takana jo onkin. Lapsia taas koetan kannustaa/tukea/kehua varmaan liikaakin.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli olematon, vahingollinen isäsuhde. Minusta tuli ylisuorittaja, jolla kompensoin olematonta itseluottamusta. Työelämässä olen menestynyt, mutta kipuilen edelleen monella tavalla lapsuuden kiintymyssuhteen ongelmista. Nuorempana hain hyväksyntää miehiltä mm. seksuaalisuudella ja toisaalta ”rankaisin” pomottamalla. Edelleen minun on oltava parisuhteessa valppaana, vaikka pitkä avioliitto takana jo onkin. Lapsia taas koetan kannustaa/tukea/kehua varmaan liikaakin.

Näin minullakin!

N35

Narsisti isä ja lapsia narsistille eli kidutus jatkuu.

Minulla on isä, mutta hän ei ole välittänyt minusta koskaan. Vanhempani erosivat, kun olin nuori. Äitini on ollut aina tukenani. Se, että isä ei välitä, on aina ollut minulle vaikea asia.

Olen kuitenkin pärjännyt elämässä. Olen esimies asemassa, minulla on ihana iso perhe ja hyviä ystäviä.

Minulla on ollut traumaattinen isäsuhde ja koulukiusausta. Elämä on mennyt päin helvettiä. Olematon itsetunto, dissosiaatiohäiriö ja työkyvyttömyyseläkkeellä. Niin, ei ole siis mennyt hyvin. Olen saanut onneksi miehen, mutta liittomme on ollut ongelmia täynnä. Mieheni on isäni vastakohta. Vaikea luottaa häneen, vaikka on ihana mies. Toisaalta rasittaa joskus, kun on niin kiltti ja rauhallinen... Mutta minulle maailman paras. <3 N34

En ole. Minulla on järjetön auktoriteettikammo ja se tekee työelämässä pärjäämisestä aika hankalaa. Lisäksi minulla on isoja luottamusongelmia ihmissuhteissa.

Isäsuhteeni on todella huono. Usein haaveilen siitä, että isä vain kuolisi pois, jotta tämä vaikea ihmissuhde siirtyisi täysin menneisyyteen.

Huoh. Eikö mitää positiivisia tarinoita? :(

Vierailija kirjoitti:

Huoh. Eikö mitää positiivisia tarinoita? :(

Aloita itse sellainen. Vaikeudet harvemmin vahvistavat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huoh. Eikö mitää positiivisia tarinoita? :(

Aloita itse sellainen. Vaikeudet harvemmin vahvistavat.

Kyllä ne vaikeudet usein miten juuri vahvistaa, jos oikealla asenteella on liikkeellä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huoh. Eikö mitää positiivisia tarinoita? :(

Aloita itse sellainen. Vaikeudet harvemmin vahvistavat.

Kyllä ne vaikeudet usein miten juuri vahvistaa, jos oikealla asenteella on liikkeellä

Pölöpölö, täyttä tuubaa. Silloin ei vain ole kokenut mitään todella pahaa, jos siitä pelkällä oikealla asenteella on selvinnyt.

Mä olen mies enkä tiedä naisista tai huonoista isäsuhteista yhtään mitään, joten ehkä en osaa mitään fiksua ongelmastasi sanoa, paitsi että:

Olen orpo ja mulla on orpojen tyypilliset vahvat emotionaaliset ongelmat. Orvoista sanotaan usein että he voivat kyllä pärjätä työelämässä jos he oppivat toimimaan kuin robotit, automaattisesti ja tunteetta, vain järkeilevät kaikkea ja pitävät tunteet poissa päältä. Orvot eivät saa yrittää toimia kuin ihmiset koska silloin tulee tunteet peliin ja silloin tunne-elämän ongelmat aiheuttavat niin paljon vaikeuksia että mistään ei tule mitään, kaikki menee pieleen. Mun kokemus on tasan tuo.

Ehkä sama pätee suhun? Ehkä voit pärjätä työelämässä jos pidät siellä tunteet täysin syrjässä ja vain järkeilet kaiken kuin robotti. Ole työntekoautomaatti.

Mutta sitten muu elämä, siis rakkaus, onnellisuus, ihmissuhteet, jne? No, orvoilla ne eivät voi mennä hyvin, koska orvoilla ne tunne-elämän kivut vaikeuttavat katastrofaalisesti ihan kaikkea. Eli kaikessa orvon tulee olla robotti, koskaan elämänsä aikana orpo ei voi olla ihminen tai seuraus on pelkkää kärsimystä. Mutta ehkä sun tilanne ei ole niin paha. Ehkä sun ongelmat on vain sun isään liittyvät, eli miehiin liittyvät. Eli ehkä koskaan et voi olla rakastavassa toimivassa suhteessa miehen kanssa. Mutta ehkä voit saada elämääsi muuta hyvää, siis esim ystäviä ja mitälie muuta ihanaa mitä normaaleilla ihmisillä elämässään on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huoh. Eikö mitää positiivisia tarinoita? :(

Aloita itse sellainen. Vaikeudet harvemmin vahvistavat.

Kyllä ne vaikeudet usein miten juuri vahvistaa, jos oikealla asenteella on liikkeellä

Pölöpölö, täyttä tuubaa. Silloin ei vain ole kokenut mitään todella pahaa, jos siitä pelkällä oikealla asenteella on selvinnyt.

No kyllä ne vaikeudet vahvistaa. Ihmisen kehittyy kivun kautta. Pelkkää pumpulia aina - siitä syntyy yleensä jotain narsismiin viittaavaa.

Täällä yksi jolla huono isäsuhde (vuosia jatkunutta henkistä ja fyysistä väkivaltaa sekä seksuaalista hyväksikäyttöä). Äitisuhdekaan ei ollut hyvä, mutta tästä kaikesta paskasta huolimatta isäsuhde läheisempi sillä äitini oli alkoholisti, joka ei ollut millään tavalla läsnä ja olin (olen edelleen) äidille vihainen siitä, että hän ei välittänyt tarpeeksi puuttua tilanteeseen.

Haluan kuitenkin kertoa, että minulla menee kaikesta huolimatta elämässä aikaslailla hyvin!! Jos teiniminälle olisin sanonut, että 15 vuoden päästä olen ihan ok ja elämä on ihan kivaa, en olisi ikinä uskonut. Minulla on vakituinen työ alalla, mistä pidän ja etenemismahdollisuuksia ja vaikka mitä. Toki se on vaatinut paljon työtä, vuosien työstöä terapiassa, raskaita masennusjaksoja, epävakaata käyttäytymistä nuorena ynnä muuta. Olen myös ollut todella onnekas, sillä olen löytänyt todellisen kultakimpale miehen, joka on täysi vastakohta isälleni ja osaa tukea minua silloin, jos minulla on välillä vaikeampaa.

Halusin vain sanoa tämän, että kyllä meillä isien kaltoinkohdelluillakin on toivoa! Tsemppiä teille, tiedän, mitä käytte läpi. Kyllä se elämä on elämisen arvoista vaikka juuri nyt ei tuntuisikaan siltä.

T. Elämä kantaa sittenkin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huoh. Eikö mitää positiivisia tarinoita? :(

Aloita itse sellainen. Vaikeudet harvemmin vahvistavat.

Kyllä ne vaikeudet usein miten juuri vahvistaa, jos oikealla asenteella on liikkeellä

Pölöpölö, täyttä tuubaa. Silloin ei vain ole kokenut mitään todella pahaa, jos siitä pelkällä oikealla asenteella on selvinnyt.

No kyllä ne vaikeudet vahvistaa. Ihmisen kehittyy kivun kautta. Pelkkää pumpulia aina - siitä syntyy yleensä jotain narsismiin viittaavaa.

"Jollei se tapa, se todellakin hajottaa." - Haloo Helsinki

Et selvästikään tiedä traumoista yhtään mitään.

Minulla oli välinpitämätön alkoholisti isä jota sai lähinnä jatkuvasti hävetä ja pelätä. Minusta tuli omanarvontunnoton nainen joka ei voi uskoa että joku vilpittömästi pitäisi hänestä vaikka ulospäin olen menestynyt ja suosittu ja moni tavoittelee ystävyyttäni.