Lue keskustelun säännöt.
Muita, jotka ovat menettäneet perheenjäsenen liikenneonnettomuudessa? Miten pääsitte/pääsittekö yli asiasta?
Traumatisoitunut lopullisestiko?
01.07.2019 |
Olen lapsuudessani menettänyt rakkaan veljeni liikenneonnettomuudessa. Sain tästä pahoja traumoja, jotka aikoinaan (elettiin 80-lukua) jäivät kokonaan käsittelemättä. Nyt 4-kymppisenä tuntuu, että lapsuuden traumat pukkaavat esiin ja ovat aiheuttaneet vakavan masennuksen ja ahdistuneisuuden. Onko palstalla muita, joilla vastaavia kokemuksia ja miten olette päässeet niistä yli? Onko esim. psykoterapiasta ollut teille apua?
Kommentit (11)
Toinen toisiamme tukien. Aika parantaa. Molemmat vanhemmat menivät yhtaikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Asiasta pääsee yli joko hyppäämällä tai vaikka ihan yliajamalla...
Kiitos tästä lohduttavasta kommentista! Empatiakykysi on suorastaan ilmiömäinen!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asiasta pääsee yli joko hyppäämällä tai vaikka ihan yliajamalla...
Kiitos tästä lohduttavasta kommentista! Empatiakykysi on suorastaan ilmiömäinen!
Musta huumori on joidenkin tapa, vaikken tiedä tarkoittiko kommentin kirjoitta niin. -eri
Menetin 2 perheenjäsentä tulipalossa. Läheisten avulla, puhumalla... eipä tuosta kai koskaan pääse sillä tavalla yli.
Isäni kuoli liikenneonnettomuudessa, mutta itse en ole pitänyt kuolintapaa mitenkään erityisenä. Ihan samahan se on kuinka ihminen täältä poistuu. Ainakin isäni tapauksessa kuolema tapahtui nopeasti eikä tarvinnut kärsiä kuukausikaupalla kipuja sairaalassa, kuten erään toisen sukulaisena ennen kuolemaansa. Itsekin mieluummin kuolisin liikenneonnettomuudessa kuin suomalaisessa sairaalassa.
Vuoden verran surutyön pitäisi enimmillään kestää, sen jälkeen eteenpäin on elävän mieli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asiasta pääsee yli joko hyppäämällä tai vaikka ihan yliajamalla...
Kiitos tästä lohduttavasta kommentista! Empatiakykysi on suorastaan ilmiömäinen!
Musta huumori on joidenkin tapa, vaikken tiedä tarkoittiko kommentin kirjoitta niin. -eri
Musta huumori on paikallaan vain tietyissä tilanteissa. Se, että kommentin kirjoittaja puhuu liikenneonnettomuuksien yhteydessä yliajamisesta on jo törkeää, ei TODELLAKAAN mitään mustaa huumoria.
Näin muutama yö tapahtuneen jälkeen unta, että läheiseni tuli kertomaan kaiken olevan hyvin ja että hänellä ei ollut hätää. Kyseessä oli sielultaan hyvin kaunis ihminen. Silloin tuli lämmin lohdullinen tunne, että hän on hyvyytensä ansiosta turvallisissa käsissä. Itse en ihan hirveästi edes usko Jumalaan tai muuhun sellaiseen, mutta hänen kohdallaan se tuntui todelta. Sen jälkeen tuntui enää haikeus ja surullinen lämpö. Paniikki ja tuska olivat poissa.
Aika on kaikkien ajasta iäisyyteen siirtyneiden kohdalla parantanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos kuolemantapaus vielä vuosikymmenten jälkeen aiheuttaa aktiivista mielipahaa, surutyö on jäänyt jotenkin kesken tai ihminen tarvitsee apua siirtyäkseen eteenpäin. Surua kuuluu jokaisen elämään, välillä enemmän ja välillä vähemmän, mutta ei niihin suruihin voi jäädä makaamaan vuosikausiksi! Aina on eläviäkin, jotka kaipaavat huomiota. Tai jos ei ole, olisi varmaan syytä hankkia.
Vierailija kirjoitti:
Jos kuolemantapaus vielä vuosikymmenten jälkeen aiheuttaa aktiivista mielipahaa, surutyö on jäänyt jotenkin kesken tai ihminen tarvitsee apua siirtyäkseen eteenpäin. Surua kuuluu jokaisen elämään, välillä enemmän ja välillä vähemmän, mutta ei niihin suruihin voi jäädä makaamaan vuosikausiksi! Aina on eläviäkin, jotka kaipaavat huomiota. Tai jos ei ole, olisi varmaan syytä hankkia.
Veljeni jäi auton alle ja kuoli välittömästi. Hän oli tuolloin 23-v. ja minä 12v. Veljeni oli minulle äärimmäisen tärkeä ja hänen yht`äkkinen kuolemansa sai minut pelkäämään pahinta. Muistan, kuinka teini-ikäisestä lähtien olen pelännyt jonkun rakkaimpani joutuvan onnettomuuteen ja siksi olen kaiketi kärsinyt jo pitkään ahdistuksesta. Kyse ei ole siis niinkään surusta vaan ahdistuksesta. Muistan jo tuolloin 12-vuotiaana, miten minusta tuntui, että jotain minussa meni veljeni kuoleman takia "rikki". Se jokin, joka meni tuolloin "rikki", on edelleen pirstaleina ja se pitäisi kaiketi korjata.
Elämääni kuuluu mm. mies ja poika, jotka saavat minulta - ainakin mielestäni - paljon rakkautta. He ovat elämäni tärkein asia. Lähimmäisten puutteesta ei siis ole kohdallani kyse, vaan lähinnä jatkuvasta katastrofin pelosta, joka aiheuttaa ahdistusta ja masennusta.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos kuolemantapaus vielä vuosikymmenten jälkeen aiheuttaa aktiivista mielipahaa, surutyö on jäänyt jotenkin kesken tai ihminen tarvitsee apua siirtyäkseen eteenpäin. Surua kuuluu jokaisen elämään, välillä enemmän ja välillä vähemmän, mutta ei niihin suruihin voi jäädä makaamaan vuosikausiksi! Aina on eläviäkin, jotka kaipaavat huomiota. Tai jos ei ole, olisi varmaan syytä hankkia.
Veljeni jäi auton alle ja kuoli välittömästi. Hän oli tuolloin 23-v. ja minä 12v. Veljeni oli minulle äärimmäisen tärkeä ja hänen yht`äkkinen kuolemansa sai minut pelkäämään pahinta. Muistan, kuinka teini-ikäisestä lähtien olen pelännyt jonkun rakkaimpani joutuvan onnettomuuteen ja siksi olen kaiketi kärsinyt jo pitkään ahdistuksesta. Kyse ei ole siis niinkään surusta vaan ahdistuksesta. Muistan jo tuolloin 12-vuotiaana, miten minusta tuntui, että jotain minussa meni veljeni kuoleman takia "rikki". Se jokin, joka meni tuolloin "rikki", on edelleen pirstaleina ja se pitäisi kaiketi korjata.
Elämääni kuuluu mm. mies ja poika, jotka saavat minulta - ainakin mielestäni - paljon rakkautta. He ovat elämäni tärkein asia. Lähimmäisten puutteesta ei siis ole kohdallani kyse, vaan lähinnä jatkuvasta katastrofin pelosta, joka aiheuttaa ahdistusta ja masennusta.
Ap
Yritä järkeillä asia. Onnettomuuden riskisi ei ole muuttunut veljesi onnettomuuden takia miksikään, se on meillä kaikilla aina olemassa. Ihan turha siitä on stressata, koska stressaaminen ei vaikuta siihen mitenkään, olettaen, että et ota ihan hulluja riskejä liikenteessä.
Entinen mieheni menetti äitinsä liikenneonnettomuudessa, jossa itsekin vammautui. 20 vuoden viikottaisen terapian jälkeen on edelleen masentunut, ahdistunut ja päihdeongelmainen. Ei tunnu vain helpottavan. Erottiin tämän takia lähes vuosi sitten, toivon todella että hänellä menisi jo paremmin mutta kuuleman perusteella päinvastoin.