Kauanko olit huonossa suhteessa ennenkuin lähdit?
Kysymys otsikossa. Teitkö kaikkesi suhteen eteen - vai luovututko? Löytyikö elämäsi rakkaus myöhemmin?
Jaa tarinani vertaistueksi kaikille niille, jotka pohtivat huonosta suhteesta lähtemistä.
Kommentit (28)
Liian kauan uskoin ja toivoin että hän raitistuisi. Ehkä 7 vuotta aiemmin olisi pitänyt erota. Nyt mulla on ihana mies, eikä juo.
Halusin lähteä heti kun tajusin suhteen huonoksi (alkoholismi, satunnainen väkivaltaisuus) ja lähdin heti kun löytyi takuuvuokrarahat omaan kämppään.
Yhdessä 21 vuotta, joista viimeiset kolme vuotta todella huonoja. Tein vaikka mitä suhteen eteen, mutta mies vain loittoni. Ei siis lopulta ollut mitään parisuhdetta, eikä fyysistä suhdetta, kun mies niin päätti. Ei ollut sitten puhuttavaakaan, kun ei vietetty mitään yhteistä aikaa. Rakastuin toiseen mieheen ja lähdin.
Hmmm en ole vielä lähtenyt. 20v yhdessä. Eroa oon miettiny vakavasti 4v kohta. Puheyhteys heikko ja huvitus 0. Joten mitään ei edes tehty minkään eteen. Seksiä ei ole enää ollut kun max 1-2/vuosi. Kuvittelen että lapsi 8v kärsii liikaa erosta kun on niin isänsä tyttö. Ja talolainat ym ym. Ihan hullua joo.
Miten määritellään huono suhde? Itselläni on periaatteessa ihan hyvä mies ja silti mietin suhteesta lähtemistä. Se ei ole ihan yksiselitteistä kun on yhteisiä lapsia. Ja miksikö mietin lähtemistä? Kun mikään mistä itse saan elinvoimaa ja henkistä pääomaa ei tunnu olevan miehelleni merkityksellistä. Niin kovin usein suvun asiat ajavat yhteisen aikamme edelle. Saan matkustaa yksin ja muutenkin tehdä asioita yksin, miestä ei kiinnosta.
Suhde kokonaisuudessaan kesti 22 vuotta. Alku oli ihan OK. Viimeiset 7-9 vuotta on olleet kamalaa aikaa. Tietty jääräpäisyys, sitoumuksista kiinni pitäminen, periaatteellisuus ovat saaneet tuonkin ajan kestämään. Mutta lopputulos oli kuitenkin sitten se, mikä oli aika lailla todennäköinen jo kauan sitten. Voi kuitenkin olla sikäli tyytyväinen, että ihan varmasti tuli kaikki mahdollinen yritettyä ja kaikkensa annettua. Mahdoton on mahdotonta ja sellaiseksi se nyt todistettiin.
Ihminen on mestari perustelemaan ratkaisunsa oikeiksi myöhemmin, vaikka ne olisivat olleet vääriäkin. Sisimmässään tietää, onko lähtenyt karkuun suhdetta vai itseään
Se ei välttämättä ole huono suhde ainakaan niin, että toisessa olisi jotain vikaa, jos ei nainen ole iloinen ja tyytyväinen. Yleensä kyse on naisen omista käsittelemättömistä asioista, ja sitä ihmeen prinssiä, joka nalkuttavaa kakkaa jaksaa katsella saa etsiä kauan. (Ellei mene terapiaan ja saa apua sieltä). Että silleen.
Vierailija kirjoitti:
Miten määritellään huono suhde? Itselläni on periaatteessa ihan hyvä mies ja silti mietin suhteesta lähtemistä. Se ei ole ihan yksiselitteistä kun on yhteisiä lapsia. Ja miksikö mietin lähtemistä? Kun mikään mistä itse saan elinvoimaa ja henkistä pääomaa ei tunnu olevan miehelleni merkityksellistä. Niin kovin usein suvun asiat ajavat yhteisen aikamme edelle. Saan matkustaa yksin ja muutenkin tehdä asioita yksin, miestä ei kiinnosta.
Hyvä pointti. Lähdin itse myös hyvän miehen luota huonosta suhteesta. Mulla oli usein paha olla, ja mies suhtautui siihen yhtä myötätuntoisesti kuin lehmä tyhjin katsein suhtautuisi johonkuhun. Nyt kun asutaan eri osoitteissa menee paljon paremmin. Yhteisiä lapsia meillä myös.
3 vuotta suunnilleen. Niistä 2 jaksoin vielä uskoa, että kyllä se siitä paremmaksi muuttuu. Viimeinen vuosi oli ihan kauhea.
Nyt vuosi takana yksin, enkä ainakaan vielä ole valmis uuteen suhteeseen. En tiedä pystynkö koskaan enää luottamaan niin paljoa.
Vierailija kirjoitti:
Halusin lähteä heti kun tajusin suhteen huonoksi (alkoholismi, satunnainen väkivaltaisuus) ja lähdin heti kun löytyi takuuvuokrarahat omaan kämppään.
Way to go!
Vierailija kirjoitti:
3 vuotta suunnilleen. Niistä 2 jaksoin vielä uskoa, että kyllä se siitä paremmaksi muuttuu. Viimeinen vuosi oli ihan kauhea.
Nyt vuosi takana yksin, enkä ainakaan vielä ole valmis uuteen suhteeseen. En tiedä pystynkö koskaan enää luottamaan niin paljoa.
Jos et pysty niin vika on sinussa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
3 vuotta suunnilleen. Niistä 2 jaksoin vielä uskoa, että kyllä se siitä paremmaksi muuttuu. Viimeinen vuosi oli ihan kauhea.
Nyt vuosi takana yksin, enkä ainakaan vielä ole valmis uuteen suhteeseen. En tiedä pystynkö koskaan enää luottamaan niin paljoa.Jos et pysty niin vika on sinussa.
Niin?
15 vuotta ja eroaminen oli yksi elämäni parhaimmista päätöksistä. Oli kuin olisi 25 kilon taakka nostettu harteilta ja päästetty tunkkaisesta, pimeästä huoneesta ulos aurinkoon ja raittiiseen ilmaan.
Ja löysin elämäni rakkauden aika pian. Helppoa ei ole uusperheelläkään ollut, mutta yhdessä ollaan oltu jo melkein toiset 15 vuotta.
Ei ainoaa elämäänsä kannata haaskata huonossa suhteessa.
23 vuotta. 8 vuoden jälkeen tajusin etten kestä suhdetta enää hetkeäkään sellaisenaan. Loppuajan yritin AIVAN KAIKKENI asioiden muuttamiseksi ja koko ajan vaan paheni koska siinä missä minä yritin parantaa, vastapuoli teki kaikkensa pahentaakseen. Terapiat on käyty yksin ja yhdessä. Kirjoja ja erilaisia nettilinkkejä luettu ja koluttu, neuvoja ja ratkaisuja yritetty ottaa käyttöön. Mitään ei ollut tehtävissä. Yksin ei voi parisuhdetta korjata.
Vierailija kirjoitti:
Ihminen on mestari perustelemaan ratkaisunsa oikeiksi myöhemmin, vaikka ne olisivat olleet vääriäkin. Sisimmässään tietää, onko lähtenyt karkuun suhdetta vai itseään
Tässä kommentoija osui asian ytimeen: kuinkahan moni oikeasti lähtee suhteesta pakoon itseään? Kun huomaa, ettei enää rakasta toista - tai ehkä huijaa itseään uskottelemalla olevansa onnellinen (kuolleessa?) suhteessa. Jos mä en pystyisi olemaan rehellinen itselleni, se olisi mulle merkki lähtemisestä.
10 vuotta. Tein kaikkeni, mutta eihän se riitä, kun toinen haluaa koko ajan muita naisia. Ei ole löytynyt uutta, eikä tule. En enää ikinä halua minkäänlaista suhdetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihminen on mestari perustelemaan ratkaisunsa oikeiksi myöhemmin, vaikka ne olisivat olleet vääriäkin. Sisimmässään tietää, onko lähtenyt karkuun suhdetta vai itseään
Tässä kommentoija osui asian ytimeen: kuinkahan moni oikeasti lähtee suhteesta pakoon itseään? Kun huomaa, ettei enää rakasta toista - tai ehkä huijaa itseään uskottelemalla olevansa onnellinen (kuolleessa?) suhteessa. Jos mä en pystyisi olemaan rehellinen itselleni, se olisi mulle merkki lähtemisestä.
Merkki lähtemisestä, eikä itsen työstämisestä? Tosin ehkä joskus on vain helpompi työstää asioita etäämmältä. Tai usein, jopa. Varsinkin jos toinen ei oikein ole mukana missään.
16 vuotta yhdessä, kolme viimeistä kovin raskaita. Eropäätöksen jälkeen on loppunut ahdistus.
Mies on tyypillinen "hyvä mies" , enkä kuvittele saavani parempaa. Hänen vaikeat piirteensä vaan sopivat hyvin huonosti yhteen omien vaikeiden piirteitteni kanssa, ja voimat sit loppui yrittämiseen.
Olin viisi vuotta miehen kanssa, jolla lähes koko ajan olikin toinen nainen. Kyllä se vaihtamalla parani, uskollisia kun miehiä löytyy onneksi.