Lue keskustelun säännöt.
Voiko lapsiin tottua?
27.06.2019 |
Asun miehen kanssa jolla on kaksi lasta edellisestä avioliitosta viikko-viikko systeemillä. Lapset ovat melko vilkkaita ja äänekkäitä (tai siltä ainakin tuntuu, en ole juurikaan ollut lasten kanssa tekemisissä ennen tätä suhdetta). Uskovat kyllä komentamista että sisällä ei saa riekkua jne., mutta silti tuntuu että äänentaso nousee jatkuvasti ihan puhuessa/leikkiessä ja jatkuva pälpätys, kysely, vonkuminen ja ärsyketulva vie minulta voimat täysin lapsiviikoilla, olen ärtynyt ja päätä särkee, kaipaan omaa tilaa ja rauhaa... Muutama päivä menee ok, mutta viikko on liikaa. Käyn omissa harrastuksissa ja menoissa, mutta en viitsisi koko viikkoa olla "evakossa" omasta kodista. Tätä ennen halusin omiakin lapsia, mutta nyt tuntuu että ei minusta näin introverttinä ole perhe-elämään laisinkaan...
Voiko tähän lapsiperhe-elämän möykkään ja intensiivisyyteen tottua, vai onko parempi heittää hanskat tiskiin?
Kommentit (18)
Vierailija kirjoitti:
Tossa asiassa on vähän sama juttu, kuin parisuhteessa. Jos jokin asia alussa jo häiritsee, se ei ainakaan vähene suteen edetessä.
Paitsi että lapset kasvaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tossa asiassa on vähän sama juttu, kuin parisuhteessa. Jos jokin asia alussa jo häiritsee, se ei ainakaan vähene suteen edetessä.
Paitsi että lapset kasvaa...
Ap ei kertonut lasten ikiä, mutta viisi vuotta piinaa on jo liikaa.
Miksi et voi hommata omaa asuntoa? Mikä pakko on olla saman katon alla? Ei se parisuhde sitä vaadi, ja voit olla sitäkin vuoroviikoin jos haluat. Eikä ne lapsetkaan taatusti ärsytä niin paljoa, jos pakopaikka on valmiina ja tiedossa.
No ei siihen varsinaisesti totu, mutta siihen voi opetella suhtautumaan kohtuullisen neutraalisti. Lapset yleensä tuottavat enemmän ääntä kuin aikuiset ja valitsemasi miehen kanssa tämä nyt tulee paketissa. Toisen miehen kanssa sinua rassaava ja ärsyttävä asia saattaisi olla jotain muuta.
Neutraalilla suhtautumisella tarkoitan lähinnä sitä, että hyväksyt sen että joka toinen viikko teillä nyt on enemmän meteliä ja se ärsyttää sinua. Vaikka meteli ja hälinä sinänsä jo kuormittavat, niin et ainakaan lisää kierroksia aloittamalla ärsyyntymistä jo paria päivää ennen lasten tuloa ja kiinnittämällä liikaa huomiota jokaiseen älämölöön (näin tulee helposti tehtyä jos jo valmiiksi odottaa ärsyyntyvänsä jostakin).
Ja niinkuin sanottu, lapset kasvavat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tossa asiassa on vähän sama juttu, kuin parisuhteessa. Jos jokin asia alussa jo häiritsee, se ei ainakaan vähene suteen edetessä.
Paitsi että lapset kasvaa...
Jos lapset on max 10v, voi ne olla kotona vielä 10 vuotta. Sitten ehkä jossain vaiheessa lapsenlapset säännöllisine vierailuineen. Kyllä sekin on äärimmäisen pitkä aika kärsiä - 10 vuotta on ihmiselämästä vähintään 10%, tai jos ajattelee että ap on 30 ja elää 80-vuotiaaksi... Silloin se on 20% koko elämän vuosista stressaten. Ei todellakaan mikään mitätön määrä vaan aivan järjetön elämänlaadun pudotus!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en ainakaan voi. Olen herkkä, ja herkkyys on hermostollinen ominaisuus. Ärsykkeet vaikuttavat minuun enemmän kuin moniin muihin. Tämän vuoksi asun yksin, enkä varmasti halua lapsia ympärilleni.
Vierailija kirjoitti:
Miksi et voi hommata omaa asuntoa? Mikä pakko on olla saman katon alla? Ei se parisuhde sitä vaadi, ja voit olla sitäkin vuoroviikoin jos haluat. Eikä ne lapsetkaan taatusti ärsytä niin paljoa, jos pakopaikka on valmiina ja tiedossa.
Haluaisin parisuhteessa asua saman katon alla ja jakaa arjen kumppanin kanssa. Tai ainakin luulin haluavani.
-Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lasten kanssa on ajoittain ihan kivakin touhuta yhdessä jotain, mutta viikko ja 24/7 yhdessäolo vie minulta voimat täysin. Tai loma-ajan ulkopuolella, kun tulet töistä väsyneenä ja kotona jatkuva kälätys päällä, eikä lapsia voi kieltääkään olemasta lapsia... Uusin kammotus on kun tajusin että lapset alkavat olla siinä iässä että heillä alkaa käydä kavereita kylässä, T. erakko :'D.
Yleensäkin tykkään olla ihmisten kanssa (etenkin pienemmällä porukalla) ja työni on sosiaalista, mutta tarvitsen yksinoloa ja rauhaa latautumiseen. Ja tällä hetkellä en todellakaan saa sitä riittävästi. Paradoksaalista kyllä, sinkkuna olin välillä jopa yksinäinen ja nyt olen hypännyt sosiaalisesti toiseen ääripäähän. Ehkä ihminen ei vaan ole koskaan tyytyväinen olotilaansa.
-Ap
Vierailija kirjoitti:
No ei siihen varsinaisesti totu, mutta siihen voi opetella suhtautumaan kohtuullisen neutraalisti. Lapset yleensä tuottavat enemmän ääntä kuin aikuiset ja valitsemasi miehen kanssa tämä nyt tulee paketissa. Toisen miehen kanssa sinua rassaava ja ärsyttävä asia saattaisi olla jotain muuta.
Neutraalilla suhtautumisella tarkoitan lähinnä sitä, että hyväksyt sen että joka toinen viikko teillä nyt on enemmän meteliä ja se ärsyttää sinua. Vaikka meteli ja hälinä sinänsä jo kuormittavat, niin et ainakaan lisää kierroksia aloittamalla ärsyyntymistä jo paria päivää ennen lasten tuloa ja kiinnittämällä liikaa huomiota jokaiseen älämölöön (näin tulee helposti tehtyä jos jo valmiiksi odottaa ärsyyntyvänsä jostakin).
Ja niinkuin sanottu, lapset kasvavat.
Huh, osaisipa olla noin kypsä! :)
-Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Paradoksaalista kyllä, sinkkuna olin välillä jopa yksinäinen ja nyt olen hypännyt sosiaalisesti toiseen ääripäähän. Ehkä ihminen ei vaan ole koskaan tyytyväinen olotilaansa.
-Ap
Oma valinta. Minä ainakin olen hyvin tyytyväinen asuessani yksin, vaikka parisuhteessa olenkin. Sun pitää vain priorisoida asiat.
Ei siihen totu. Siksi tein vain 1 lapsen. Se mekastaa vain silloin, kun sillä on kaveri kylässä, muulloin on rauhallista. Oon myös ollut au pairina, jolloin kuuntelin lasten mekkalaa vuoden. Ei siihen silloinkaan tottunut, ikävä kyllä. Tsempit!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jaa. Kaikkeen voi tottua. Kyse on vain siitä mitä todella haluat, hiljaisuutta vai miehen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta juuri se että on mekkalaa ympärillä on normaalia elämää. Mutta se on varmaan tottumuskysymys. Minä en ole koskaan asunut yksin ja olen jo isoäiti. Lapsena oma perhe ja sisarukset, sitten siinä lisänä usein serkut ja naapuritkin. Kun omat lähti kotoa oli joskus surullista. Nyt on taas lapsenlapsia trampalla pihalla pomppimassa ja elämä hymyilee. Meillä on onneksi tilaa ja voi vetäytyä päikkäreille yläkertaan. Ihan mielenkiintoinen aloitus. Pidätkö itse sitten täydestä hijaisuudesta, meitä on kai aika moneksi. Herää myös mieleen terveysasiat, oletko noin kuinka terve tai herkkä.
Vierailija kirjoitti:
Minusta juuri se että on mekkalaa ympärillä on normaalia elämää. Mutta se on varmaan tottumuskysymys. Minä en ole koskaan asunut yksin ja olen jo isoäiti. Lapsena oma perhe ja sisarukset, sitten siinä lisänä usein serkut ja naapuritkin. Kun omat lähti kotoa oli joskus surullista. Nyt on taas lapsenlapsia trampalla pihalla pomppimassa ja elämä hymyilee. Meillä on onneksi tilaa ja voi vetäytyä päikkäreille yläkertaan. Ihan mielenkiintoinen aloitus. Pidätkö itse sitten täydestä hijaisuudesta, meitä on kai aika moneksi. Herää myös mieleen terveysasiat, oletko noin kuinka terve tai herkkä.
Ei välttämättä täyttä hiljaisuutta tarvitse olla, mutta olen aina viihtynyt paremmin maaseudulla/luonnossa kuin kaupungin keskustassa, pienemmällä porukalla kuin isolla, suurimman osan aikuisiästä olen asunut yksin, jne... Yksinolo ei ole minulle kauhistus (kunhan se ei ole jatkuva, pakollinen olotila), ennemminkin nautin siitä kun saan lukea, olla ja miettiä omassa rauhassa ilman taustahälyä ja sosialisoida silloin kun haluan. Ja ihan terve olen :'D. Mutta meitä on tosiaan moneksi :).
-Ap
Eipä siihen totu. Ärsyyntyminen vain kasvaa kunnes olette miehen kanssa jatkuvasti napit vastakkain. Ihan kaikesta ja mietit päivätolkulla mikset jo eroa...
T. 6v tätä helvettiä jo
Tossa asiassa on vähän sama juttu, kuin parisuhteessa. Jos jokin asia alussa jo häiritsee, se ei ainakaan vähene suteen edetessä.