Löytyykö muita " erakoita" ?

Tosin lapsena olin normaalin sosiaalinen ja minulla oli kavereita, vaikka ihmissuhteet eivät toki olleet ongelmattomia. Nyt aikuisena olen tosi introvertti - oman perheen seurakin tuntuu joskus liialta.

Ihanaa että meitäkin on. Nautin lyhyistä ihmissuhteista. Eli työpaikalla asiakaspalvelussa olen onnellinen. Sen jälkeen kotona on oma perhe jonka kanssa vietän myös aikaa. Myöskään sukulaisille ei oikein löydy tilaa. Jos on vapaata, olen mielelläni kotona.



Tiedän että kuulostaa todella itsekkäältä. Sitä ajatteli myös aluksi mieheni suku, olen vain tottunut oman sukuni kanssa, että tavataan noin 4 kertaa vuodessa.

Olen paljon yhteydessä siskooni ja äitiini, mutta en näe heitä usein, kun asutaan eri maassa. Minulla ei ole ystäviä, mutta en niitä oikeastaan kaipaakaan. Työkavereita on ja ihan mukaviakin ovat, mutta en halua heidän kanssaan viettää vapaa-aikaa.

Nautin siitä, että saan olla ihan yksin. Mies täytyy välillä patistaa kavereille, että saan olla " rauhassa" .

oma mies sanoo olevansa erakkoluonne. Se haluu olla välillä yksin, ei siis riitä se, että meillä on ihan eri työvuorot ja saa olla aika paljon pävisin yksin. Se on aina aidosti ilostunut, jos esim. työni vuoksi olen viikonlopun poissa. Pidän itsekin yksinolosta toisinaan, mutta en aina oikein ymmärrä miestäni. Olemme kyllä aika paljon sitten vapaa-aikana yhdessä.

Alkaako tämä jossain vaiheessa ahdistaa häntä? Rakastatteko silti miestänne vaikka haluattekin olla yksin? Onko teillä silti ikävä rakkaitanne?

jaksatteko vastata? kiitos

Ehkä yhden päivän 2 viikossa, saan kokonaan itselleni. Se on juhlaa. Mies kerää perheen ja lähtee päiväksi sukuloimaan. Ymmärtää täysin tämän.



Olen myös jonkin verran masentuneisuuteen taipuvainen. Onko muilla erakoilla tätä piirrettä?



T:olinkohan 3?

Se riittää. Mitä enemmän saa viettää aikaa yksin, sen parempi.

Mutta sitten tuli masennus, uupumus ja ahdistus. En jaksa olla ihmisten kanssa. Näen ystäviä harvoin, ehkä kerran kuussa jotakuta. Lähteminen kotoa on vaikeaa, mutta jos saan lähdettyä, se piristää aina.



Olen vaan niin stressaantunut ja ahdistunut, etten kykene. En voi ottaa itselleni miestäkään, koska haluan olla kotona yksin. Lapset ovat minulle rakkaita ja heidän seura riittää minulle.



Töissä olen koko ajan ihmisten kanssa. Ei riitä paukkuja muuhun.



Usein mietin, että tällaiseksiko se minun elämä sitten muovautui. Mitä enemmän ikää tulee, sitä vaikeampaa on lähteä kotoa muualle kuin töihin.

ja tyttäreni ihan samanlainen. Kun oli lapsena ja nuorena kavereilla esim. yön yli niin sen jälkeen piti saada olla omassa rauhassa. Lähti myös mielellään meidän kanssa mökille että sai olla rauhassa.



Itse asuin nelikymppiseksi asti maalaiskylässä ja kärsin suunnattomasti kun naapurit kävivät kylässä jatkuvasti. Sitten muutettiin eikä uudella paikkakunnalla ollut tuttuja eikä siis kyläilijöitäkään. Olen nauttinut suunnattomasti enkä tunne itseäni yksinäiseksi. Työkavereiden kanssa tulen hyvin toimeen mutta en halua heitä kotiini/yksityiselämääni. Mieheni on sosiaalisempi, mutta hän on tottunut siihen että käy yksin tapaamassa sukulaisiaan ja kavereitaan.