Äitini ei suostu tekemään kuolinsiivousta

Minulle isäni asunnon tyhjentäminen oli hyvin puhdistava kokemus. Tosin isäni oli ennakoinut kuolemansa ja oli hävittänyt kaikki paperit. Olisimme siskon kanssa halunnut lukea esimerkiksi viimeisimmät lääkärilausunnot. Kuolinsyy oli eri, mihin ne lääkärinlausunnot olisi voineet viitata. Tavaraa hänellä ei ollut kamalasti, muutaman muiston otin itselleni, siskoni ei halunnut mitään. Samaten tulevaisuudessa äitini asunto tulee olemaan helppo, sieltä varmasti muutama muisto talteen.

Ymmärrän, että isoissa asunnoissa se voi olla vaikeaa ja siihen surutyö, oma perhe-elämä, palkkatyö, jne. Mutta mä nautin järjestämisestä ja tavaroiden läpikäymisestä.

Isäni kuoli kolme vuotta sitten nopeasti edenneen sairauden uuvuttamana reilu kuusikymppisenä. Isä ei varmaan halunnut ajatella loppuaan eikä loppuvaiheessa (ainakaan viimeisen vuoden aikana) olisi enää pystynytkään siivoamaan omia tavaroitaan. Kahdelle aikuiselle lapselle se sitten jäi. Leski auttoi ja patisti, koska tavarat olivat hänen omistamassaan asunnossa. 

Isä oli muuttanut viimeisinä vuosinaan melko tiheästi, mutta se ei merkittävästi ollut vähentänyt tavaraa. Valtavasti vaatteita, elektroniikkaa, vanhoja valokuvia, videokasetteja, cd-levyjä, paperia, auto, tammenterhoja, vanhoja kihlasormuksia, pieni määrä ulkomaan valuuttaa (valuuttoja), huonekaluja, astioita, harrastusvälineitä, kirjoja... 

Vaikka isän tavarat oli sullottu käytännössä yhteen huoneeseen, huoneen tyhjentäminen otti meiltä 3-4 lauantai- ja sunnuntaipäivää 6-8 tuntia kerrallaan. Siihen päälle tavaran lajittelu: myyntiin, hyväntekeväisyyteen, roskiin. Sitten se toimittaminen. Vaatteita Recciin, ehjää tavaraa SPR:n konttiin, kirjoja paperinkeräykseen, cd-levyistä ja videokaseteista suurin osa valitettavasti roskiin. Kaksi myyntipäivää kirpputorilla, arvokkaampien esineiden myyntiä huuto.netissä ja tori.fi:ssä. 

Kolme vuotta myöhemmin osa tavarasta on vieläkin myymättä. Nyt sitä on sen verran vähän, että mahtuu varastoon. Eikä koko ajan ole jaksanut. Tiedän, että esim. astioita isä ajatteli jättää perinnöksi lapsilleen. Kaunis ajatus, mutta siihen mennessä, kun isä kuoli, me lapset olimme yli 30-vuotiaita. Meillä oli ollut omat kodit ja Arabian astiat yli 10 vuotta. Kumpikaan ei kaivannut isän Arabian astiastoa 1970-80-luvulta. Lopulta otimme tavaroista "perintönä" omaan käyttöön vain 2-3 tavaraa. Siis yhteensä. 

Siivoussavotan aikana sanoin äidille, että ryhtyy heittämään ylimääräistä pois. En halua penkoa äitini tavaroita samalla vaivalla edes 30 vuoden päästä. Samalla olen alkanut suhtautua omiin tavaroihini lähes raivorehellisesti. Jos minulla on vaate, jota en jostain syystä enää käytä, myyn sen tai vien Recciin kierrätettäväksi. Olen heittänyt kaikki vanhat kouluaikaiset "muistoni" menemään. Jos en ole muistellut yläasteaikaisia kouluaineitani tai lukiomuistiinpanoja kertaakaan kouluvuosien jälkeen, se aika tuskin tulee vastaisuudessakaan. Minulla on kauniita päiväkirjoja vuosien takaa. Niistä tuntuu pahalta luopua kansien vuoksi, mutta olen tajunnut faktan: en halua itse lukea vanhoja päiväkirjojani, enkä halua, että kukaan muu lukee niitä koskaan. Kauniit kannet voi skannata talteen. Vanhoja kirjoja ei tarvitse säilöä, jos kukaan ei niitä lue. Uskonko oikeasti, että lukisin lapsilleni fyysisesti samaa satukirjaa, jota minulle on luettu 1980-luvulla? En ole itsekään kiinnostunut lukemaan vanhempieni kirjoja 1950-60-luvuilta. 

Matkamuistoja en enää osta. En säästä tavaraa varmuuden vuoksi tulevan varalle. Harkitsen kaikkia ostoksia ultratarkkaan. Ostan palveluja tavaran sijaan. Jos tuon kotiin uuden tavaran, heitän vähintään kaksi pois. Kirjat saa kirjastosta. Uusien vaatteiden ostaminen olisi ihan oman ketjunsa aihe. Mutta lyhyesti: en osta ns. pikamuotia enää ollenkaan. Pyrin ostamaan Euroopassa valmistettuja vaatteita ja second handia. Ja sellaisia vaatteita, joita voi käyttää vuosia ja kenties monissa eri tilaisuuksissa. 

Vierailija kirjoitti:

Aika tunnekylmää, ihan kuin odottaisit hänen kuolevan, eikä mitkään tavarat saisi muistuttaa hänen kuoleman jälkeen. Mahtaa tuntua äidistä pahalta, kun vielä vanhanakin pitää rehkiä ennen kuolemaansa, ettei jälkeläisillä mikään muistuttaisi äidistä.

Minulla äiti kuoli muutama vuosi sitten ja asutaan veljen kanssa ulkomailla, hautajaispäivånä käytiin hakemassa valokuvat ja muut tärkeät muistot ja kun perunkirjoitus ja pesänjako oli selvä, soitettiin kiinteistöhuoltoon jotka siivosi asunnon ja vei osan tavaroista kierrätykseen ja loput roskiin.

Eikä ollut mitäån harmia äitini tavaroista, vaikka niitä oli paljon.

Ei se kuolinsiivous kyllä mitään tuollaista tarkoita, vaikka aloitus selvästi onkin provosoiva. Ei tuo teidän systeemi sen parempi ollut kun joku vieras ihminen hänen tavaroitaan lajitteli ja roskiin laittoi. 

Kukaan ei sano että ei saisi mitään äidistä jäädä, vaan se että jää ne tärkeät muistot, juuri ne mitä tekin haitte äitinne asunnosta, valokuvat ja muistoesineet. Kyllä se on hyvä että ihminen itse kun on vielä hyväkuntoinen käy läpi edellisten vuosikymmenten aikana kertyneet tavarat, vaatteet, kirjat, paperit jne. mitä aika huomaamatta vaan vuosien varrella kertyy jos niihin ei sen kummemmin kiinnitä huomiota, että mitkä on itselle tärkeitä ja toki myös jos sattuu olemaan jotain minkä tietää tärkeäksi lapsilleen, esim. suvun perintöesineitä tai lapsen lapsuuteen liittyviä asioita. Ideahan on se, että ne vuosia talteen kerätyt pestyt jugurttipikarit voisi heittää pois kun niillä ei sitten kukaan mitään tehnytkään tai mainospostit ja rikkkinäiset vaatteet.