Myöntääkö /tajuaako äiti jos hänen lapsensa ei ole todellakaan mikään kaunotar/komeus?

Kauniita ja erittäin kauniita.



Jokainen lapsi on oman äitinsä silmissä kaunis, se kaikkein kaunein. Usein muiden lapset eivät näytä yhtä kauniilta. Ja muiden lapset tuntuvat sylissäkin omituisilta.



Sitten kun lapset vähän kasvavat niin omat lapset rupeavat näyttämään tavallisemmilta (kai sitä laskeutuu maan pinnalle) ja toisten lapset näyttävät ihan sieviltä.

eivät ole mitään kaunottaria. Mutta mun mielestä kaikki reippaat lapset ovat kauniita, kasvonpiirteistä huolimatta.

Minulle ainakin ne ihmiset ovat kauniita joita rakastan. Jos siis kauniilla tarkoitetaan sitä, että katselen heitä mielelläni, olen heistä lumoissani ja ihailen heidän olemustaan ulkoa ja sisältä.



Muunlaista kauneutta mun on vaikea nähdä. On sitten mentävä siihen, että vertailee mielikuvia joistain lehtikuvista oikeisiin ihmisiin, mikä nyt on aika epätoivoista ja typerää :D

Tottakai vanhemmat näkevät, ettei lapsi muistuta kiiltokuvaa, mutta todennäköisesti hän on silti heidän mielestään maailman suloisin.

ja myönsin ettei meidän poika ihan vauvana mikään söpö ja suloinen ollut, kaukana siitä. Pitkä ja laiha ryppyinen ruipelo, jolla oli koko naama täynnä pahoja hormoninäppyjä. Ihan kuin teini-ikäisen akne.



Sitten kun hormoninäpyt lähti ja vähän pulskistui niin alkoi näyttämään ihmiseltä.

ensimmäinen ajatus oli, että onpas oudon näköinen.. En silti ääneen sanonut, toisin kuin eräs kaverini joka oli kätilöltään kysynyt, että miksi tuo vauva on niin ruma..



Nykyseltään lapseni on jo paremman näköinen, silti persoonallisen näköinen. Tuskin koskaan mikään kaunis on, mutta eiköhän tuolla luonteella sen kestä..=) Esikoiseni taas on niin kaunis kun vaan olla ja voi, hyvin usein vieraatkin ihmiset tulevat ihastelemaan "pikkuista enkeliä", joten ei varmaan ole ihan vaan pään sisällä tuo arvio.



Saas nähdä miten tuo lasten "eritasoisuus" tulee teini-iässä vaikuttamaan, ovat todellakin kuin yö ja päivä tai päivänsäde ja menninkäinen..

toinen silmä katsoi itääbn ja toinen länteen. Sanoinkinmiehelle, että surullista kun isosisko on noin nätti ja tästä tuli tämmöinen.

Nykyään molemmilla katse samaan suuntaa ja ihan yhtä nättejä molemmat.

Harva vanhempi tuskin haluaa myöntää ääneen, että lapsi olisi ruma. Mun kaverilla on tosi ruma poika siis kaikki on mennyt vähän pieleen ulkonäössä. Silloin kun oli vauva ajattelin, että kyllä se siitä kun kasvaa, mutta nyt jätkä on 15 vuotias eikä ole parantunut yhtään. Mukava poika ei siinä mitään. Ystäväni on kahden kesken pari kertaa viitannut pojan ulkonäköön, silloin pienenä kysyi uskonko pojan muuttuvan paremmannäköiseksi ja toisen keran nyt viime kevät talvella, kun koulusta oli selvinnyt vuosien kiusaaminen ulkonäön takia. Silloin tuli meille itkemään pojan kohtaloa, kun ei kotona pojan nähden halunnut surra. Rakashan lapsi vanhemmilleen on näytti miltä hyvänsä ja minkäpä se lapsi sille mahtaa

Vanhempi rakastaa lastaan kuitenkin.

Kyllä minäkin välillä katson sillä silmällä kriittisesti lapsiani että mietin tuleeko heistä hyvännäköisiä, taviksia vai rumiluksia.



Täytyy kuitenkin muistaa että kauneus on tosi paljon myös katsojan silmissä. Minulla on maailman komein mies, mutta jotenkin luulen, etteivät kaikki naiset ole samaa mieltä. Minun lisäkseni ei ole ainakaan piirittäjiä ollut ;)

kans usein miettinyt että valehtelevatko silmäni kun lapseni ovat niin kauniita! Eli näyttääkö lapseni tavallisen tylsiltä muiden mielestä. Eihän se tietysti omaa mielipidettäni muuttaisi, olen vain utelias. Kovasti on kyllä kehuja tullut muiltakin mutta tiedä sitten ovatko ns.mielistelyä. Itse kuitenkin mietin päivittäin että miten jotain niin ihanaa ja kaunista voi olla olemassa kuin suloiset lapseni!

että esikoinen ei mielestäni ole mitenkään kummoisen näköinen. Siis on ihan tavallinen pieni poika, jolla on vähän turhan pysty nenä ja maantienvärinen ohut tukka.



Keskimmäinen sen sijaan on mun mielestä lumoavan söpön näköinen, virheettömät piirteet ja todella suuret silmät ja paksu olkitukka.



Pieniä ovat vielä, mutta jostain syystä esikoisen kerhossa ja eskarissa tytöt ovat ihan kilvan lääpällään tuohon meidän esikoiseen. Siis ovat opettajilleen ja äideilleenkin sanoneet, että rakastavat mun poikaa...



Eli ehkä se kauneus on tosiaan katsojan silmässä. Sitä keskimmäistä tytöt vaan lähinnä vielä pyörittelee ja sorsii...

ei voi paljoa päätellä. Kahdesta mielestäni aivan kamalan näköisestä kakarasta on tullut mitä parhaimman näköisiä nuoria aikuisia.

Ulkonäkö ei ole mikään arvo, jota haluaisin vaalia ja johon tulisi pyrkiä, sillä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa.

Omannäköisiään ovat ja arviokkainta mitä tiedän:)



Ja tosiaan, ei vastasyntyneen tai edes taaperon ulkonäöstä voi mitään päätellä, murrosiässä lähes kaikista tulee epäsuhtaisia monstereita ja "kehitys" jatkuu läpi elämän. Ei kai ihminen milloinkaan ole "valmiin näköinen". Elämä jättää jälkensä joka naamaan.

Myös ulkopuoliset ihastelevat hyvin usein ääneen heidän ulkonäköään. Mielestäni liikaa; varsinkin poika (5 v) on jopa hieman riippuvainen kehuista, haluaa olla tosi komea ja että se huomataan.



Minä yritän kehua lapsia muista asioista ja jättää ulkonäön vähemmälle huomiolle. En halua, että lasteni itsetunto rakentuu ulkonäön ympärille, vaan että he arvostaisivat itseään ja muita sen mukaan, kuinka kohtelevat toisia ihmisiä.

minusta ihminen Jumalan luomana ei voi koskaan olla ruma. Jokainen on kaunis, jos haluaa katsoa asiaa niin.



Ja rakastava äiti katsoo lapsiaan rakastavasti, ja näkee heidän kauneutensa.



Mietin tuota ennen lasten syntymää, mutta itse ainakin olen todennut, että omat lapseni ovat omissa silmissäni oikeasti maailman kauneimmat. En minä sille mitään mahda, he vain ovat. Ei siis niin, että minusta niin olisi pakko ajatella, mutta he vain ovat.

ei varmasti pidä lastaan rumana. Ehkä persoonallisena tai jotain, mutta ei rumana. Kauneushan on katsojan silmässä ja sille ei ole olemassa mitään subjektiivista mittaria. Ja sellainen ihminen, jota rakastaan, näyttää aina hyvältä.