Lue keskustelun säännöt.
Miehen henkinen sairaus ja vauva-aika
30.05.2019 |
Tilanteeni on nyt semmoinen, etten enää tiedä miten tulisi menetellä ja voimavarani ovat täysin loppu. Taustaa: olemme pitäneet vuosia yhtä, meillä on kolme lasta, joista nuorin on vasta vauva. Olemme muuttaneet uudelle paikkakunnalle työn perässä.
Mies on sairastunut henkisesti, dgn on nyt toisarvoinen enkä tunnistamisen pelossa asiaa enempää avaa. Se, mikä minut uuvuttaa täysin, on miehen käytös minua kohtaan. Lapsille osaa/pystyy olla suht ok, toisinaan on suutunut kyllä suhteettoman suuresti.. Minusta mies ei piittaa enää tippaakaan, siltä se tuntuu. Hän ei enää huomioi tarpeitani, toiveitani tai ajatuksiani. Hermostuu minuun erityisen nopeasti. Riidan aikana h uorittee, haukkuu, kiroilee. Lasten kuullen.
En saa omaa aikaa lapsista yhtäkään sekuntia vuorokaudessa. Mies ei ota vastuuta. Hän jollain tavalla tuntuu nauttivan kun näkee miten näännyksiin ajan itseni olemalla 24/7 valmiina vastaamaan lasten ja etenkin vauvan tarpeisiin. Tämä ilmenee esim väsymykseni vähättelynä sekä minun ja muiden äitiyden vertailuna, miten muut jaksavat mutta minä en.
En jaksa enää mitään perheen ulkopuolista elämää. En jaksa käydä missään, en vastata puhelimeen ja jopa viestit tuntuvat siltä kuin minua hairittaisiin. Olen niin hiton loppu henkisesti ja fyysisesti. Kyse on kuitenkin miehen sairaudesta, millä selitetään se, että tilanne on tänä päivänä näin hirveä. Ero käy mielessä päivittäin. Inhoan miestä suoraan sanottuna tällä hetkellä.
Vaikka hoitotasapaino saataisiin kuntoon, voisinko enää mitenkään luottaa häneen saatika unohtaa laukomiaan loukkauksia. Voinko vaan jatkaa tätä p askasuhdetta ja ajaa itseni lopullisesti loppuun? Olen niin väsynyt etten pysty tehdä päätöksiä mihinkään suuntaan..
Kommentit (4)
Sä tarvitset apua. Ihan oman itsesi ja ennenkaikkea lasten takia. Mars neuvolaan tai perheneuvolaan heti juttelemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei näissä asioissa voi juurikaan oikeita vastauksia antaa mutta vähän vastaavaa kokeneena voin sanoa että yksin on lopulta helpompaa ja onnellisempaa. Eroaminen vaatii ison ponnistuksen mutta on sen arvoinen. Ei noin voi elää sairastumatta. Elämä on kovin lyhyt eikä sitä kannata tuhlata kohtuuttomaan pahaan oloon ja kärsimykseen. Sinä et ansaitse sitä, eikä lapsesi. Miehesi tuskin itsekään on kovin onnellinen. Itse voit vaikuttaa vähentämällä sinun ja lastesi kärsimystä eroamalla. Iso lämmin halaus sinulle ja voimia <3
Vierailija kirjoitti:
Ei näissä asioissa voi juurikaan oikeita vastauksia antaa mutta vähän vastaavaa kokeneena voin sanoa että yksin on lopulta helpompaa ja onnellisempaa. Eroaminen vaatii ison ponnistuksen mutta on sen arvoinen. Ei noin voi elää sairastumatta. Elämä on kovin lyhyt eikä sitä kannata tuhlata kohtuuttomaan pahaan oloon ja kärsimykseen. Sinä et ansaitse sitä, eikä lapsesi. Miehesi tuskin itsekään on kovin onnellinen. Itse voit vaikuttaa vähentämällä sinun ja lastesi kärsimystä eroamalla. Iso lämmin halaus sinulle ja voimia <3
Komppaan tätä. Eron jälkeen kaiken suorittaa yksin paljon mielummin ja paremmalla fiiliksellä, koska tietää että tekee sen itselleen ja lapsille. Ei tarvitse enää tuntea kiukkua siitä ettei apua heru, koska et edes ODOTA kenenkään apua. Eikä tarvitse enää ahdistua siitä että toinen mitätöi uupumuksesi. Eikä kuunnella mitään kuittailua eikä väheksyntää. Kotona rauha ja lapsetkin voi paremmin. Iltaisin lasten nukahdettua vain oma tyyni rauha.
Oikeastaan, iso kivi vierähtää sydämeltä kun ei tarvitse enää kannatella toista ja ottaa vastaan kaikkea p**kaa. Elämä alkoi NYT.
Hae itsellesi apua ja yritä päästä keskustelemaan jonnekin tunteistasi. Yritä jaksaa <3