Lue keskustelun säännöt.
Mikä mua vaivaa? Kannattaisko mun yrittää lasta vai ei?
29.05.2019 |
Todennäkösesti järkevintä olis odottaa, ainakaan iän puolesta ei ole kiire. Mut siis oon varmaan hullu, kun mulla on kaks ihan ääripään mielipidettä lasten saamisesta.
Toisaalta rakastan naiseutta ja ajatusta äitiydestä, imettämisestä, hoivaamisesta ja huolehtimisesta, opettamisesta jne ja musta olisi ihanaa saada yhteisiä lapsia mieheni kanssa ja perustaa oma perhe. Tunnen että syventäisi meidän rakkautta entisestään ja olishan se nyt ihanaa eli ihan normaali toive ihmisellä.
Toisaalta taas lapset ärsyttää mua niin paljon ja tuntuu etten ikinä halua sitä vaivaa itselleni. Siis, mulla on "hoivavietti" sillee että oon sinänsä äidillinen, olen paljon hoitanut ystävieni ja tuttujeni pieniä lapsia. Osaan hoitaa lapsia ja rakastan varsinkin vauvoja ja alle 2 vuotiaita. Mut esim. 4 vuotiaat ja siitä vanhemmat lapset jotenkin ärsyttää mua niin suunnattoman paljon. Rakastan vauvojen hoivaamista jne. mutta pienten mankuvien ja kitisevien lasten kanssa leikkiminen ja ärsyttäviin kysymyksiin vastaaminen on musta niin raivostuttavaa. Ärsyttää turhanpäivänen vikinä ja jutut.
Tuntuu, ettei mulla vaan riitä kärsivällisyys sitten yhtään. En vaan jaksa aina kuunnella niiden juttuja ja mennä mukaan. Yhden ystäväni 6v poika aina vaati mua leikkimään, katsomaan jotain piirrettyä sen kanssa, menemään ulos pihalle jne. Ja kun en suostunut lähtemään ulos, oli tärkeämpää tekemistä (enkä ollut siis edes mikään lapsenvahti sillä hetkellä) niin se kakara alkoi haukkumaan mua ihan tyhmäksi, ärsyttäväksi ja tylsäksi ihmiseksi jne. Jotenki tommosissa tilanteissa mulla ei vaan ole kärsivällisyyttä. En ole mikään tiukkis ja miehen kanssa usein hupsutellaan ja pelleillään. Mut voiks tämmönen lapsiviha olla normaalia jos samaan aikaan kuitenkin salaa toivoo omaa lasta?
Tietenkin sitä omaa lasta rakastaa ylikaiken ja ei ne ikuisesti vauvoja ole ja tietenkin oman lapsen kehitystä on ihana seurata eikä kukaan äiti varmaan toivo ettei oma lapsi kasvaisi ja kehittyisi.
Joskus ihan raivostuttaa kun esim. kaksi ystävääni on kylässä taaperoidensa kanssa, ja koko ajan ne vaan tuijottaa ja palvoo niitä lapsiaan. Tuijottaa ja seuraa niiden jokasta liikettä, nauraa jokaselle naaman virnistykselle ja jokanen juttu on niin hassunhauskaa. Ei niillä lapsilla oo mitään hätää, miksei ne voi olla "vapaina" siinä huoneessa ja leikkiä toistensa kanssa jne kun mitään vaaraa ei ole että tarvis niitä kakaroita koko ajan paapoo. Miksei vois keskittyä juttelemaan keskenään aikuisten juttuja jne, ku raivostuttavasti se huomio ja vierailun pääjuttu on niiden räkäposkien ihailu ja palvominen koko ajan. Koko ajan nauretaan niiden hassunhauskoille jutuille. Toiset ystävät taas mun luona keskittyy mun kanssa olemiseen jne eikä koko ajan tarvi ihailla ja paapoo sitä lasta vaan välillä se lapsi voi yksinään puuhastella lelujen kanssa.
Onks normaalia että ärsyttää tämmönen?
Mun kohdalla lienee varmaan paras vaan odottaa ja miettiä vielä...
Muita samassa tilanteessa olevia?
Kommentit (13)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No eipä täältä näköjään mitään järkevää vastausta saa. Perus vauvapalsta 😂 Joo taidankin olla ihan sekopäinen mielisairas.
Hanki ihmeessä lapsia. Hyvin tulet pärjäämään!
Vierailija kirjoitti:
Liian pitkä, en lukenut. Jotain täysin sekopäiseltä vaikuttavaa aivoripulia.
Ihan normaalia pohdintaa. Et jaksanut lukea mut jaksoit kommentoida kuitenkin ihan turhanpäiväsen kommentin.
Se on kuitenkin eri tilanne, kun on omia lapsia. Olisit hyvä äiti!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lyhyesti sanottuna sitten:
Jos lapset yleisesti ottaen ärsyttää eikä oo kärsivällisyyttä tai halua leikkiä niiden kanssa tms. mutta rakastaa pieniä vauvoja jne hoivaamista, imetystä jne niin kannattaako lapsia yrittää vai ei...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä kadun lapsen tekoa. Inhoan lapsia. Ajattelin että mieli muuttuu, ja että se on eri asia, kun lapsi on oma. Not.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa. Kyllä se on juuri se klisee, että sitä omaa lasta katsoo vähän eri tavalla. Siis tosi samalla tavoin mietin itsekin ennen lapsia (2), kuin sinä! Minäkin rakastan hoivata niitä kaikkein avuttominpia, pienimpiä alle kaksi vuotiaita aivan loputtomiin. Kääntöpuolena se on myös kaikkein työläin ja sitovin vaihe. Kuitenkin siinä 3 vuoden pintaan on ihanaa kokea se kuinka oman lapsen omatoimisuus kasvaa ja hän muuttuu oikeasti jo omaksi yksilökseen. Kyseleminen on vain positiivinen merkki uteliaisuudesta, joka sitten kasvattaa pienen tietovarastoja. Kasvaa samalla henkisesti ja pärjää taas vähän paremmin. Eli vastaamalla niihin kysymyksiin helpotat lopulta vaan teidän yhteiseloa. Huomaat saavasi itsellesi taas aikaa ja omaa tilaa takaisin. Ja se rakkaus löytyy taustatukena.
Tuo hoivavietti on se tärkein, että sitä löytyy. Ehdottomasti kannattaa. Ihan normaaleja pohdintoja, nekin valmistaa sua siihen tehtävään.
Ei todellakaan kannata, jos ärsyynnyt lapsista noin.
Minä en ole koskaan (aikuisten oikeasti koskaan) kokenut mitään hoivaviettiä muiden kuin koirien suhteen, mutta en myöskään ole ärsyyntynyt lapsista ja tulen luontevasti pienten ja nuorten kanssa toimeen. Sain esikoiseni, ja voin rehellisesti sanoa olevani erinomainen äiti hänelle. Odotan jo innolla hänen kasvuaan siihen ikään, kun saan opettaa hänelle asioita ja vastata jatkuviin kysymyksiin. Minulle ei jaksettu opettaa mielenkiintoisia asioita, eikä kanssani vietetty liiemmin aikaa. Myöskään kasvavaan haluuni oppia ei todellakaan vastailtu. Siispä palan halusta tarjota kaiken menetetyn lapselleni. Äidiksi tuleminen toisinsanoen oli itsestäänselvyys, vaikkei hoivavietistä ollut sanaakaan.
Monien kohdalla toivoisin asian olleen toinen. Jos lapsia ei oikeasti 110% halua, niitä ei koskaan pitäisi tehdä. Silloin on myös kärsittävä mahdollinen katumus. Yhdenkään lapsen ei kuitenkaan pitäisi koskaan joutua kärsimään siitä, että joutuivat maailmaan vanhempien/toisen vanhemman itsekkään aikeen takia.
Minä olin (tietääkseni) toivottu, en kuitenkaan millään asteella panostettu lapsi ja kärsin sen takia näin aikuisena. Jättäkää tekemättä, jos ette aikuisten oikeasti halua ja panosta, kiitos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos todella kokee ettei näe mitään hyvää isommissa lapsissa niin kannattaa sitten harkita asiaa, ja ehkä miettiä mistä tämä johtuu. Sun täytyy miettiä haluatko kasvattaa lapsen ja nähdä niiden kaikkien kehitysvaiheiden monet puolet. Niihin kaikkiin kyllä sitoudut ja tehtäväsi on tehdä parhaasi kasvattaaksesi tasapainoinen lapsi. Ärsyyntyminenkin on sallittu tunne vanhemmuudessa. Onko sellaista vanhempaa, joka ei ikinä näitä tunteita koe. Kyllä nämäkin tunteet kuuluvat kaikkiin ihmissuhteisiin. Eri asia, kuinka näitä tunteita käsittelet, luotatko itseesi ja kuinka pääset tunteen yli? Mitä sitten pelkäät, että tapahtuisi? Onko sulla itsellä ollut riittävän hyvät vanhemmat ja tunnet että olet saanut tukea pitkin matkaa?
Liian pitkä, en lukenut. Jotain täysin sekopäiseltä vaikuttavaa aivoripulia.