Miten joku voi seurustella ihmisen kanssa, jota ei rakasta?

ytutyutyu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan ollut rakastunut - ikää jo 50+. Olen silti ollut naimisissa sekä pitkissä, vuosikausien suhteissa. En ole koskaan tavoitellut omaa onnea vaan olen tyytynyt siihen että mies haluaa minut. Näissä suhteissa mies on aina ollut erittäin vahvasti rakastunut minuun ja on ollut kiusallista kun tunnustaa rakkauttaan ja minä olen vain mutissut jotain epämääräistä tai vaihtanut puheenaihetta.

Lienen tunnekylmä ihmispaska tai vain liian paljon suojamuurieni sisällä. Suhteessa on aina helpompaa sillä joka tykkää vähemmän. Eikä minua ole koskaan jätetty, olen aina itse päättänyt lopulta suhteen. Syystä tai toisesta.

Lapsiani pystyn rakastamaan täysillä ja he ovat parasta mitä olen saanut elämässäni aikaan. Paljon tekisin toisin ihmissuhteissani mutta usko ja toivo siihen että myös itse pystyisin rakastumaan/ rakastamaan miestä, on jo hiipunut. Kaikki vaan eivät saa sitä kokea.

Jospa et tykkääkään miehistä sillä tavalla? Enkä nyt piruile, vaan ihan oikeasti.

Juurikin näin, mutta miksi aina otettava se mies uudelleen ja uudelleen? Mun ystävä on juuri tämmöinen.

Vierailija kirjoitti:

Me ei eksän kanssa koskaan oltu kiinnostuneita toisistamme. Oltiin lukioaikoina samaa kaveriporukkaa ja alettiin kännissä joskus säätää keskenämme jotain, kaikki alkoi puhua meistä parina ja sitten vaan ajauduttiin sitä olemaan. Olipahan joku, johon viitata poikaystävänä, sai seurustelijan ja myöhemmin avoliitossa olevan statuksen, harjoiteltiin yhdessä olemisen ja asumisen taitoja. Ja yhtäkkiä oli mennyt kymmenen vuotta.

Kun erottiin, tapasin puolen vuoden päästä mun ensirakkauteni. Vei jalat alta välittömästi. Vasta sitten tajusin, mikä koko jutun pointti edes oli. Eksän kanssa näkeminen oli raskasta ja mieluummin teki jotakin muuta kuin vietti aikaa yhdessä. Tämän toisen kanssa olisin halunnut tehdä kaiken yhdessä. Eksän kanssa välit olivat melko kaverilliset, kosketus rajottui pelkkään seksiin. Tämän toisen kanssa olisi halunnut olla iholla koko ajan, halailla ja suukotella. Eksän kanssa julkisesti esiintyminen oli sitä, että en aina edes esitellyt häntä kumppaninani ja oltiin enimmäkseen eri puolilla huonetta esim juhlissa. Tämän toisen kanssa olisin suunnilleen halunnut ostaa Hesarin etusivun kuuluttaakseni rakkauttani.

On niillä eroa. Kyllä sen tietää kun tietää. Ei ikinä enää tyytymistä mulle, jos tästä ero tulee. Onneksi perhosia on riittänyt kaikki viisitoista vuotta ja toivottavasti riittää toisetkin, molemmilla.

Minä taas tunnistan nämä molemmat omassa suhteessani.

Alettiin seurustelemaan lukiossa, kun mies oli minuun ihastunut ja minä varmaan häntä miellyttääkseni suostuin tyttöystäväksi, en kehdannut kieltäytyä vaikka ahdisti. Ollaan edelleen yhdessä, 15 vuotta myöhemmin, naimisissakin. Aikaa kului, totuin, rakastuin omalla tavallani.

Haluan vaan tuoda esille sen seikan, että mm. luonne ja temperamentti vaikuttaa siihen, kuinka "suuresti" tuntee ja miten se näkyy päällepäin. Minä kuvailisin itseäni pidättyväiseksi ja vetäytyväiseksi introvertiksi, olen myös epävarma ja itsekriittinen ja lämpenen hitaasti kaikelle. Kotona kaksin ollessa meillä on hauskaa ja vapaata, nukutaan aivan toisissamme kiinni ja viihdytään yhdessä. Mutta edelleen jos on muita paikalla, ollaan eri puolilla huonetta eikä koskaan esimerkiksi pussata julkisella paikalla. Ei ole esitelty tai kuuluteltu. Se mitä meillä on, ei näy muille, se on niin yksityistä ja henkilökohtaista.

Siita ei seuraa mitaan toimivaa. Viela erityisesti silloin, jos ei ole mitaan yhteista, ja siis jos rakastumisen puutteen lisaksi ei edes ole yhteista.

Siis vaikka mina olisin puoliso sisareni kanssa niin ilmeisesti Ainakin ajatukset olisivat laheiset...

Mutta olen kerran asunut naisen kanssa, jota en rakastanut, eika ollut myoskaan mitaan sellaista etta toisen ajatukset......... .. olisivat kuin samasta sydamesta.

Sanoinko pahasti tasta asiasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Me ei eksän kanssa koskaan oltu kiinnostuneita toisistamme. Oltiin lukioaikoina samaa kaveriporukkaa ja alettiin kännissä joskus säätää keskenämme jotain, kaikki alkoi puhua meistä parina ja sitten vaan ajauduttiin sitä olemaan. Olipahan joku, johon viitata poikaystävänä, sai seurustelijan ja myöhemmin avoliitossa olevan statuksen, harjoiteltiin yhdessä olemisen ja asumisen taitoja. Ja yhtäkkiä oli mennyt kymmenen vuotta.

Kun erottiin, tapasin puolen vuoden päästä mun ensirakkauteni. Vei jalat alta välittömästi. Vasta sitten tajusin, mikä koko jutun pointti edes oli. Eksän kanssa näkeminen oli raskasta ja mieluummin teki jotakin muuta kuin vietti aikaa yhdessä. Tämän toisen kanssa olisin halunnut tehdä kaiken yhdessä. Eksän kanssa välit olivat melko kaverilliset, kosketus rajottui pelkkään seksiin. Tämän toisen kanssa olisi halunnut olla iholla koko ajan, halailla ja suukotella. Eksän kanssa julkisesti esiintyminen oli sitä, että en aina edes esitellyt häntä kumppaninani ja oltiin enimmäkseen eri puolilla huonetta esim juhlissa. Tämän toisen kanssa olisin suunnilleen halunnut ostaa Hesarin etusivun kuuluttaakseni rakkauttani.

On niillä eroa. Kyllä sen tietää kun tietää. Ei ikinä enää tyytymistä mulle, jos tästä ero tulee. Onneksi perhosia on riittänyt kaikki viisitoista vuotta ja toivottavasti riittää toisetkin, molemmilla.

Minä taas tunnistan nämä molemmat omassa suhteessani.

Alettiin seurustelemaan lukiossa, kun mies oli minuun ihastunut ja minä varmaan häntä miellyttääkseni suostuin tyttöystäväksi, en kehdannut kieltäytyä vaikka ahdisti. Ollaan edelleen yhdessä, 15 vuotta myöhemmin, naimisissakin. Aikaa kului, totuin, rakastuin omalla tavallani.

Haluan vaan tuoda esille sen seikan, että mm. luonne ja temperamentti vaikuttaa siihen, kuinka "suuresti" tuntee ja miten se näkyy päällepäin. Minä kuvailisin itseäni pidättyväiseksi ja vetäytyväiseksi introvertiksi, olen myös epävarma ja itsekriittinen ja lämpenen hitaasti kaikelle. Kotona kaksin ollessa meillä on hauskaa ja vapaata, nukutaan aivan toisissamme kiinni ja viihdytään yhdessä. Mutta edelleen jos on muita paikalla, ollaan eri puolilla huonetta eikä koskaan esimerkiksi pussata julkisella paikalla. Ei ole esitelty tai kuuluteltu. Se mitä meillä on, ei näy muille, se on niin yksityistä ja henkilökohtaista.

Niin, paitsi että mun temperamentti on just kuten sullakin. Olen tosi hillitty, hiljainen, pidättyväinen ja ujo. Ja niin on mun nykyinen mieskin. Eksä taas oli ulospäinsuuntautuneempi ja nautti olla huomion keskipisteenä porukassa.

Että ei se aina tuostakaan kiinni ole. Mulla oli kiinni tasan siitä, kumman miehen lähellä halusin (ja haluan!) olla, ei mistään muusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Me ei eksän kanssa koskaan oltu kiinnostuneita toisistamme. Oltiin lukioaikoina samaa kaveriporukkaa ja alettiin kännissä joskus säätää keskenämme jotain, kaikki alkoi puhua meistä parina ja sitten vaan ajauduttiin sitä olemaan. Olipahan joku, johon viitata poikaystävänä, sai seurustelijan ja myöhemmin avoliitossa olevan statuksen, harjoiteltiin yhdessä olemisen ja asumisen taitoja. Ja yhtäkkiä oli mennyt kymmenen vuotta.

Kun erottiin, tapasin puolen vuoden päästä mun ensirakkauteni. Vei jalat alta välittömästi. Vasta sitten tajusin, mikä koko jutun pointti edes oli. Eksän kanssa näkeminen oli raskasta ja mieluummin teki jotakin muuta kuin vietti aikaa yhdessä. Tämän toisen kanssa olisin halunnut tehdä kaiken yhdessä. Eksän kanssa välit olivat melko kaverilliset, kosketus rajottui pelkkään seksiin. Tämän toisen kanssa olisi halunnut olla iholla koko ajan, halailla ja suukotella. Eksän kanssa julkisesti esiintyminen oli sitä, että en aina edes esitellyt häntä kumppaninani ja oltiin enimmäkseen eri puolilla huonetta esim juhlissa. Tämän toisen kanssa olisin suunnilleen halunnut ostaa Hesarin etusivun kuuluttaakseni rakkauttani.

On niillä eroa. Kyllä sen tietää kun tietää. Ei ikinä enää tyytymistä mulle, jos tästä ero tulee. Onneksi perhosia on riittänyt kaikki viisitoista vuotta ja toivottavasti riittää toisetkin, molemmilla.

Minä taas tunnistan nämä molemmat omassa suhteessani.

Alettiin seurustelemaan lukiossa, kun mies oli minuun ihastunut ja minä varmaan häntä miellyttääkseni suostuin tyttöystäväksi, en kehdannut kieltäytyä vaikka ahdisti. Ollaan edelleen yhdessä, 15 vuotta myöhemmin, naimisissakin. Aikaa kului, totuin, rakastuin omalla tavallani.

Haluan vaan tuoda esille sen seikan, että mm. luonne ja temperamentti vaikuttaa siihen, kuinka "suuresti" tuntee ja miten se näkyy päällepäin. Minä kuvailisin itseäni pidättyväiseksi ja vetäytyväiseksi introvertiksi, olen myös epävarma ja itsekriittinen ja lämpenen hitaasti kaikelle. Kotona kaksin ollessa meillä on hauskaa ja vapaata, nukutaan aivan toisissamme kiinni ja viihdytään yhdessä. Mutta edelleen jos on muita paikalla, ollaan eri puolilla huonetta eikä koskaan esimerkiksi pussata julkisella paikalla. Ei ole esitelty tai kuuluteltu. Se mitä meillä on, ei näy muille, se on niin yksityistä ja henkilökohtaista.

Niin, paitsi että mun temperamentti on just kuten sullakin. Olen tosi hillitty, hiljainen, pidättyväinen ja ujo. Ja niin on mun nykyinen mieskin. Eksä taas oli ulospäinsuuntautuneempi ja nautti olla huomion keskipisteenä porukassa.

Että ei se aina tuostakaan kiinni ole. Mulla oli kiinni tasan siitä, kumman miehen lähellä halusin (ja haluan!) olla, ei mistään muusta.

Meillä molemmilla (tai siis kaikilla) on siis mennyt hyvin.

Tuli vaan tekstistäsi mieleen noin yleisesti huomauttaa tai tuoda esille että rakastuneita ihmisiä on erilaisia, niin kuin ihmisiä yleensäkin. Se että "oikeanlaisessa" suhteessa ja rakastuneena tuntee ja toimii aina tietynlaisesti ja muu ei ole mitään, voi olla haitallinen odotus. Että ei ole sitten rakastunut ollenkaan, että ei riitä eikä ole sopiva. Minulle tuotti joskus huolta ja ahdistusta se että en mielestäni tunne niin suuresti tai näkyvästi kuin "pitäisi".

Kaikenlaista touhua. Itse en kyllä tuollasta kattelisi, jos ei ensimmäisten kuukausien aikana ole tehty selväksi että rakastetaanko puolin ja toisin, niin sitten soronoi!

Uutta putkeen, kyllä se joku kaunis päivä löytyy se ns. Oikea :)

Kokemusta on jos minkälaisista miehistä.

Nyt onnellisesti ja rakastettuna ja rakastavana naimisissa 35v. Nainen.

Maailma nyt vain on rakennettu parien ympärille. Hotellihuoneet on kahdelle hengelle, matkapaketit, ravintolapöydät, leffassa käynti jne. Jos menet yksin johonkin noista niin sinut katsotaan luuseriksi ja/tai joudut yleensä maksamaan ekstraa ellet halua ventovierasta jakamaan kuluja.

Pari/seurustelusuhde voi olla ihan arjen helpottamista varten vaikka ei suuria tunteita olisikaan. Sinua ei kohdella luuserina ja saat säännöllistä seksiä. Näin ainakin miesten näkökulmasta.

Vierailija kirjoitti:

Monet pysyy yhdessä vain rahan takia. Yleensä niin päin että nainen valikoi varakkaan miehen, jotta voisi perustaa perheen ja elää helppoa elämää kotirouvana. 

Oletko tullut aikakoneella suoraan 50-luvulta tänne palstailemaan?

Eihän rakastaminen ole (vain) tunne, vaan tekoja.

En minä ainakaan ajattele, että pitäisi kummoisia tunteita olla toista kohtaan,

jotta voi olla suhteesssa.

N29

Vierailija kirjoitti:

Monet pysyy yhdessä vain rahan takia. Yleensä niin päin että nainen valikoi varakkaan miehen, jotta voisi perustaa perheen ja elää helppoa elämää kotirouvana. 

Kotirouvana? Missä ihmeen piireissä liikut? Suomessa kotirouvia on todella vähän, jos vertaa muuhun Eurooppaa tai tekisi edes osa-aikatyötä. Suomalaiset naiset tekevät lähes 100% työpäivää. Olen 50v ja en tunne ainuttakaan ikäistäni ja kotirouvia olivat vanhemmat naiset 80-luvulla ja sitä ennen.

Vai onko käsitteet hukassa ja tarkoitat äityslomaa ja peehevapaita, kun äiti on hoitamassa kotona alle 3v lasta.

Ja tiedoksi, nykyään Suomessa naisella on varallisuutta ja sijoituksia ja hyvät tulot, eikä ole pelkästään miesten etuoikeus. Ja minä taas tunnen monta miestä, joka on tyhjä tasku.

Vierailija kirjoitti:

Eihän rakastaminen ole (vain) tunne, vaan tekoja.

En minä ainakaan ajattele, että pitäisi kummoisia tunteita olla toista kohtaan,

jotta voi olla suhteesssa.

N29

Ja rakastaminen on tahdon asia, se sanotaan jo vihkivalassa. "Tahdotko rakastaa..." ja ap mies ei ole vielä tähän valmis.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä sinua nyt ollenkaan kun haluat jatkaa tuota. Tuhlaat vaan elämääs.

On ihan selvää, että kun mies rakastuu johonkin toiseen niin jättää sinut ja se on varmaan vain ajan kysymys kun ei kerran rakasta sinua.

Tuo on muutenkin niin tuore juttu että lähde nyt ihmeessä menemään vai oletko niin epätoivoinen ja tiedät ettei kukaan muu sinua huolisi?

Mutta kykenevätkö kaikki ylipäätään "rakastumaan", tuntevatko he ikinä ja ketään kohtaan huumaa ja valtavan suuria tunteita? Kaipaavatko edes sellaista? Onko ap:n mies ollut edellisissä suhteissaan rakastunut?

Minä uskon, että on ihmisiä joiden kokemusmaailmaan ei tuollaiset tuntemukset kuulu syystä tai toisesta. Ihmettelevät sitten vain, että pitäisi olla jotain ihme "kemiaa", mitä se on.

Vierailija kirjoitti:

Kylmä fakta on, että moni tavismies ei koskaan voi saada sellaista naista johon voisi oikeasti ihastua ja rakastua.

Oletko valmis olemaan koko elämän yksin vai tyydytkö johonkin ihan ok naiseen.

Oma kokemus asiasta on se, että ihan ok suhde on parempi kuin totaaliyksinäisyys.

Tässä on vaan se, että se ei ole reilua sitä toista osapuolta kohtaan, jos hän etsii ihan oikeasti rakkautta. Tämän takia niitä avioeroja varmaan tulee aika paljon, mies on tyytynyt ja jossain vaiheessa nainen herää siihen ettei tuo minusta oikeasti välitä, kunhan on jonkun ottanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän rakastaminen ole (vain) tunne, vaan tekoja.

En minä ainakaan ajattele, että pitäisi kummoisia tunteita olla toista kohtaan,

jotta voi olla suhteesssa.

N29

Ja rakastaminen on tahdon asia, se sanotaan jo vihkivalassa. "Tahdotko rakastaa..." ja ap mies ei ole vielä tähän valmis.

Rakastuminen ja rakastaminen, molemmat tarvitaan pitkällä juoksulla. En oikein näkisi että teksin loppuelämäni käytännön rakkauden tekoja jollekin sellaiselle, jota kohtaan en tunne mitään. Sehän olisi sama kuin ottaisi kadulta summanmutikassa jonkun.