Miten joku voi seurustella ihmisen kanssa, jota ei rakasta?

Kun ei ole rakastunut suhteessa niin ero on helpompaa eikä tule sydänsuruja.

Ei ole Tinderistä eikä kumpikaan ole kiertopalkinto. Yli vuoden tapailtu, viime juhannuksesta vakavasti. Hah. No siis sillain, että kummallakaan ei oo muita eikä muita etsitä, ollaan uskollisia toisillemme. Miten sen nyt selittäisi, kun itsestä tuo "vakavasti" kuulostaa samalta kuin tositarkoituksella eli että päämääränä olisi avioliitto tms.

Osaatteko kuvitella, miltä tuntuu, kun itse sanoo rakastavansa, ja toinen hymähtää vastaukseksi? Kun itse katsoisi silmiin herkkänä hetkenä, toinen pitää silmät kiinni tai katsoo muualle?

Mutta okei, eli tämä saattaa olla yleistäkin? Seurustellaan, ollaan suhteessa tai jopa naimisissa ilman suuria tunteita ja romantiikkaa? Tämähän on sitten vain minun ongelmani. Oma henkilökohtainen helvettini. Jos molemmat pystyttäisiin olemaan samalla asenteella niin mikäs siinä. Kun pystyisinkin. Ap

Vierailija kirjoitti:

Rakastuminen on yllättävän harvinaista.

Totta. Itse tajusin vasta yli 35-vuotiaana ensimmäistä kertaa rakastuessani etten ollut rakastanut edellisiä kumppaneitani. Ehkäpä siksi en ollut suostunut naimisiinkaan. Nykyisen kumppanin kanssa olen naimisissa. 

Joo ja mies on kaikessa erittäin rehellinen. Todella. Se on hyvä asia. Alusta asti on oltu toisillemme.

Oonko mä vain joku yliromanttinen haaveilija? Naiivi kun odotan Suuria Tunteita? Itse olen aina ollut herkkä ihastumaan, ja pari kertaa elämäni aikana ollut tosissaan rakastunutkin. Olenpa tyhmä, kun olen kuvitellut, että kaikki ovat kaltaisiani.

Suhdetta haluan jatkaa.

Ei_enää_ymmällään kirjoitti:

Joo ja mies on kaikessa erittäin rehellinen. Todella. Se on hyvä asia. Alusta asti on oltu toisillemme.

Oonko mä vain joku yliromanttinen haaveilija? Naiivi kun odotan Suuria Tunteita? Itse olen aina ollut herkkä ihastumaan, ja pari kertaa elämäni aikana ollut tosissaan rakastunutkin. Olenpa tyhmä, kun olen kuvitellut, että kaikki ovat kaltaisiani.

Suhdetta haluan jatkaa.

Ei siinä ole mitään naiivia. Mutta arvostan kyllä miestäsi, kun on ollut rehellinen asiasta eikä vedätä sinua. Sinun tehtäväsi on päättää, voitko elää sen kanssa. Olen itsekin ollut rakastunut joskus, ja se on ollut sekä ihanan huumaavaa että inhottavan kuluttavaa. Eron jälkeen olin tosiaan joitain vuosia yksin, etsiskelin kai sitä suurta tunnetta, tai ainakin toivoin. Joitakin tapailin jonkun aikaa, mutta sitten vain alkoi aina tuntua, ettei tässä ole "sitä jotain" mukana. Tähän nykyiseen miesystävään ihastuin kyllä, mutta ehkä ennemmin kiinnostuneen odottavalla tavalla, en alleen vyöryttävällä tavalla, eikä sitä tunnetta ole toistaiseksikaan tullut. Enkä enää odota sitä. 

Kyllä, olisin voinut jatkaa sinkkuna ja tapailla randomisti miehiä ja toivoa sitä pään sekoittavaa tunnetta tulevaksi joskus, mutta en näe syytä siihen. Pärjäisin sinkkuna eikä ajatus mahdollisesta erosta ole mikään kauhistus, mutta en halua tavoitella sitä, koska onhan kaikki kuitenkin mukavampaa näin, kun rinnalla on hieno tyyppi kenen kanssa tehdä asioita.

Mutta sinun on tätä asiaa itse mietittävä, riittääkö sinulle se, että olet selvästi miehelle mieluisaa seuraa, vai onko rakkaudettomuus sinulle liikaa.

nro 14

Erittäin hyvää pohdiskelua, 14/25! Miten sinun kumppanisi suhtautui asiaan, kun kerroit, ettet tunne mitään suurta? Onko hänellä sama fiilis, vai onko hän rakastunut?

Tämä on ironista, koska en ollut etsimässä mitään rakkaussuhdetta. Tuli yllättäen.

Toisaalta satutan itseäni, toisaalta on oikein hyvä olla yhdessä. Mietin tuota, kestänkö, pystynkö pidemmän päälle tosissani hyväksymään sen, että rakastumiseni on ja tulee olemaan yksipuolista. Rakkautta tai rakastumisen tunnetta ei voi toiselta vaatia, eihän  se ole mahdollistakaan.

Kiitos vastaajille! Hassua mutta sain täältä paljon apua pohdiskeluuni, ja vastaus, miten tästä jatkan, on selvänä mielessäni:  jotain näin hyvää kuin meillä on, tulee elämässä harvoin vastaan. Erittäin harvoin. Arvostan sitä todella ja haluan pitää siitä kiinni.

Minä en kyllä voisi seurustella, jos en olisi rakastunut. En myöskään voisi olla sellaisen kumppanin kanssa, joka ei rakastaisi minua. Miksi pitäisikään olla, jos kerran on mahdollisuus löytää se rakkauskin?

Tosi mukava kuulla, että näet teillä vielä jatkoa! Tuo on ihan totta, että sellainen ihminen, kenen kanssa oikeasti viihtyy ja on hyvä olla, on aika haastavaa tavata. Liekö jopa vaikeampaa, kuin sellaisen ihmisen, johon voi päätä pahkaa rakastua? Vai miksi on niin paljon onnettomia rakkaustarinoita.

Minulla on hyvä ja tasainen olo tämän kumppanin kanssa eikä kukaan ulkopuolinen voi sanella tietenkään kenellekään, mitä pitää tuntea ja miten sen pitää ilmentyä. Kyllä itsekin mietin välillä, miten nyt olen niin varma etten kuitenkin rakasta häntä, kun kuitenkin on niin hyvä olla yhdessä - ehkä tämä onkin rakkautta, mutta erilaista kuin aiemmat kokemani rakkaudet, en tiedä. Kauhean vaikeita ja isoja asioita, kun oikein ryhtyy pohtimaan!

Ei miesystäväni ole tosiaan asiasta stressannut, minä siitä jossain vaiheessa olin enemmän huolissani, että pitäisikö tässä olla jo vahvatkin tunteet mukana, hän ennemmin rauhoitteli että mennään kuten hyvältä tuntuu. Sellainen tuntuma on, että hänellä enemmän tunteet mukana, mutta eipä sillekään mitään puolueetonta mittaria ole, kuinka vahvasti nämä koetaan. 

- 14/25

En ymmärrä sinua nyt ollenkaan kun haluat jatkaa tuota. Tuhlaat vaan elämääs.

On ihan selvää, että kun mies rakastuu johonkin toiseen niin jättää sinut ja se on varmaan vain ajan kysymys kun ei kerran rakasta sinua.

Tuo on muutenkin niin tuore juttu että lähde nyt ihmeessä menemään vai oletko niin epätoivoinen ja tiedät ettei kukaan muu sinua huolisi?

Jostain syystä olen huomannut että aika monella miehellä (toki naisillakin, mutta etenkin miehillä ainakin oman kokemuksen mukaan) tuo on "ongelma". ei oikein uskalleta sanoakkaan että rakastaa. ei ehkä oikein edes tiedetä, mitä se rakastaminen tarkoittaa? niin ei uskalleta sitä ainakaan sanoa, tai sen sanominen voi olla erittäin vaikeaa. Miehet (miksei naisetkin) ehkä ajattelevat, että kun sen kerran sanoo, sitä mielipidettä ei saisi enää muuttaa?  vaikka ihminen muuttuu eikä mikään voi pysyä samanlaisena koko ajan. 

Itselläni on tuollainen mies, ei sano että rakastaa, mutta vastaa kyllä itse takaisin jos sanon että rakastan häntä, että niin minäkin sinua. Mutta meillä on kaikki muuten hyvin. Hän sanoo että olen hänelle tärkeä ja näyttää teoilla että välittää. Onko se sitä suurta suurempaa rakkautta kuitenkaan? en tiedä. EN edes tiedä, rakastanko itsekkäään todella vaikka tunnen nyt niin ja olen vahvasti sitä mieltä että rakastan. Mutta mistä sen tietää? jos tulee vastaan joku, johon rakastuu vielä enemmän? toisaalta, ne ovat vain sanoja, toisaalta kovin tärkeitä kun jokainen ihminen tahtoisi tulla rakastetuksi. Toisaalta tuo, että suoraan kuulee toiselta, että hän ei raksta tuntuu varmasti musertavalta jos itse tuntee selkeästi että rakastaa toista enemmän kuin ketään toista... itse en tiedä, kuinka toimisin jos mieheni sanoisi noin ääneen suoraan. Voi olla, että jos mies silti haluaa jatkaa suhdetta ja on uskollinen ja muuten välittävä, niin jatkaisin suhteessa, koska kaikilla muilla tavoilla siinä on hyvä olla ja ketään muutakaan en tahdo. Mutta kyllä se tietysti omaa itsevarmuutta hajottaa, koska helposti alkaa miettiä juuri tuota että mitäs jos se rakkaus sitten tuleekin hänen elämäänsä yhtäkkiä? Eikai kukaan halua suoraan kuulla, olevansa itsestäänselvyys, paremman puutteessa, kuhan joku on. Vaikea tilanne sinulla ap! Ainoastaan sinä tiedät pystytkö elämään tuon asian kanssa? Löytyisikö joku muu, joka sinua rakastaisi yhtä paljon kuin sinä? vai onko nykyinen suhde kuitenkin riittävä? Vaikka se ei olekkaan se vuosisadan rakkaustarina mitä tarinoissa ja elokuvissa hehkutetaan? riittääkö se sinulle vai tarvitsetko enemmän? 

Tsemppiä!

yututyu kirjoitti:

Minä en kyllä voisi seurustella, jos en olisi rakastunut. En myöskään voisi olla sellaisen kumppanin kanssa, joka ei rakastaisi minua. Miksi pitäisikään olla, jos kerran on mahdollisuus löytää se rakkauskin?

Kaikilla ei ole mahdollisuutta löytää.

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä sinua nyt ollenkaan kun haluat jatkaa tuota. Tuhlaat vaan elämääs.

On ihan selvää, että kun mies rakastuu johonkin toiseen niin jättää sinut ja se on varmaan vain ajan kysymys kun ei kerran rakasta sinua.

Tuo on muutenkin niin tuore juttu että lähde nyt ihmeessä menemään vai oletko niin epätoivoinen ja tiedät ettei kukaan muu sinua huolisi?

En ole epätoivoinen.  :D Kuten sanoin, en edes ollut etsimässä parisuhdetta!

Miehiä on tyrkyllä koko ajan nytkin, no seksin vonkaajia valtaosa tietysti, mutta kyllä niitä silti melkein saa pois potkia. Eikä ole vitsi.

No en halua lähteä suhteesta, koska haluan nähdä häntä, kuunnella, jutella, harrastaa mahtavan hyvää seksiä, viettää aikaa, olla kainalossa, nuuskia hänen ihanaa ominaistuoksuaan. Sellaista se on, kun on rakastunut.

Ymmärrän, että minä olen se, jota todennäköisesti tulee sattumaan lisää.

Ymmällään kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämältään voi toivoa asioita, joita ei voi saada ilman parisuhdetta. Esimerkiksi perhettä.

Kai se täytyy uskoa. Kai hän haluaa yhdessäoloa, juttelua, mukavaa arkea, joskus s*ksiäkin. Perhettä ei olla perustamassa, se ei ole toiveissa kummallakaan.

En vain tietääkseni koskaan ollut tavannut ihmistä, joka alkaisi "järkisyistä" suhteeseen. Onko tällaista sitten paljon? En ole koskaan edes kuvitellut moista. Ap

Tunnen kaksi pariskuntaa, jotka ovat aloittaneet suhteensa täysin järkipohjalta. Olemme aiheesta keskustelleetkin. Eli kyllä, näitä todella on. Rakkautta suhteissa on, mutta se on kehittynyt vasta ajan kanssa, yhteisten vuosien myötä. Toinen pariskunta on ollut nyt 7 vuotta yhdessä, toinen pitkälti yli kymmenen. Voi siis joillakin toimia. Itse en kuitenkaan pystyisi aloittamaan suhdetta ilman rakastumisen tunnetta.

Helposti, ja syitä voi olla monia kuten: yhteinen asunto, yhteinen laina, yhteiset lapset ja ystävät, taloudelliset syyt, tottunut toiseen, ei ole tarjolla parempaa ja yksin ei haluaisi jäädä.

En ole koskaan ollut rakastunut - ikää jo 50+. Olen silti ollut naimisissa sekä pitkissä, vuosikausien suhteissa. En ole koskaan tavoitellut omaa onnea vaan olen tyytynyt siihen että mies haluaa minut. Näissä suhteissa mies on aina ollut erittäin vahvasti rakastunut minuun ja on ollut kiusallista kun tunnustaa rakkauttaan ja minä olen vain mutissut jotain epämääräistä tai vaihtanut puheenaihetta.

Lienen tunnekylmä ihmispaska tai vain liian paljon suojamuurieni sisällä. Suhteessa on aina helpompaa sillä joka tykkää vähemmän. Eikä minua ole koskaan jätetty, olen aina itse päättänyt lopulta suhteen. Syystä tai toisesta.

Lapsiani pystyn rakastamaan täysillä ja he ovat parasta mitä olen saanut elämässäni aikaan. Paljon tekisin toisin ihmissuhteissani mutta usko ja toivo siihen että myös itse pystyisin rakastumaan/ rakastamaan miestä, on jo hiipunut. Kaikki vaan eivät saa sitä kokea.

Niin keljua kuin se onkin, onhan se mahdollista. Naimisissa, lapset, lainat ja kaikki. Puoliso ärsyttää lähinnä ja takaisinpäin ilmaisee lähinnä vihaa ja katkeruutta. Elämä on selviämistä ja parasta on kun onnistuu turruttamaan tunteensa.

Vierailija kirjoitti:

yututyu kirjoitti:

Minä en kyllä voisi seurustella, jos en olisi rakastunut. En myöskään voisi olla sellaisen kumppanin kanssa, joka ei rakastaisi minua. Miksi pitäisikään olla, jos kerran on mahdollisuus löytää se rakkauskin?

Kaikilla ei ole mahdollisuutta löytää.

No ei. Mutta minä olisin sitten ainakin mieluummin yksin, kuin rakkaudettomassa suhteessa.

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan ollut rakastunut - ikää jo 50+. Olen silti ollut naimisissa sekä pitkissä, vuosikausien suhteissa. En ole koskaan tavoitellut omaa onnea vaan olen tyytynyt siihen että mies haluaa minut. Näissä suhteissa mies on aina ollut erittäin vahvasti rakastunut minuun ja on ollut kiusallista kun tunnustaa rakkauttaan ja minä olen vain mutissut jotain epämääräistä tai vaihtanut puheenaihetta.

Lienen tunnekylmä ihmispaska tai vain liian paljon suojamuurieni sisällä. Suhteessa on aina helpompaa sillä joka tykkää vähemmän. Eikä minua ole koskaan jätetty, olen aina itse päättänyt lopulta suhteen. Syystä tai toisesta.

Lapsiani pystyn rakastamaan täysillä ja he ovat parasta mitä olen saanut elämässäni aikaan. Paljon tekisin toisin ihmissuhteissani mutta usko ja toivo siihen että myös itse pystyisin rakastumaan/ rakastamaan miestä, on jo hiipunut. Kaikki vaan eivät saa sitä kokea.

Jospa et tykkääkään miehistä sillä tavalla? Enkä nyt piruile, vaan ihan oikeasti.

Ei_enää_ymmällään kirjoitti:

Erittäin hyvää pohdiskelua, 14/25! Miten sinun kumppanisi suhtautui asiaan, kun kerroit, ettet tunne mitään suurta? Onko hänellä sama fiilis, vai onko hän rakastunut?

Tämä on ironista, koska en ollut etsimässä mitään rakkaussuhdetta. Tuli yllättäen.

Toisaalta satutan itseäni, toisaalta on oikein hyvä olla yhdessä. Mietin tuota, kestänkö, pystynkö pidemmän päälle tosissani hyväksymään sen, että rakastumiseni on ja tulee olemaan yksipuolista. Rakkautta tai rakastumisen tunnetta ei voi toiselta vaatia, eihän  se ole mahdollistakaan.

Kiitos vastaajille! Hassua mutta sain täältä paljon apua pohdiskeluuni, ja vastaus, miten tästä jatkan, on selvänä mielessäni:  jotain näin hyvää kuin meillä on, tulee elämässä harvoin vastaan. Erittäin harvoin. Arvostan sitä todella ja haluan pitää siitä kiinni.

Minä olen samanlaisessa suhteessa. Välillä jo luulin, että kyseessä on miehenkin puolelta rakastaminen samassa merkityksessä kuin itse sen koen, kun hän yritti parhaansa tehdäkseen rakastavia tekoja. Nyt on selvinnyt, että emme edelleenkään ole sitoutuneet samalla tavalla. Mies mm. puhui jälleen tulevaisuudestaan minä-muodossa (asiasta on käyty yksi erittäin vakava ja syvällinen keskustelu jo aikaisemmin, joten kyse ei ole siitä että hän vain vahingossa puhui vain itsestään eikä meistä) ja lisäksi minulle selvisi, että hän on toistamiseen valehdellut minulle erittäin isosta asiasta, jonka takia on jo kertaalleen oltu eron partaalla.

Kumpaankaan noista asioista en ole enää reagoinut vaan elän vielä arkea hänen kanssaan mutta etsin jo töitä ihan eri paikkakunnalta voidakseni muuttaa ja aloittaa uuden elämän kesän jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä sinua nyt ollenkaan kun haluat jatkaa tuota. Tuhlaat vaan elämääs.

On ihan selvää, että kun mies rakastuu johonkin toiseen niin jättää sinut ja se on varmaan vain ajan kysymys kun ei kerran rakasta sinua.

Tuo on muutenkin niin tuore juttu että lähde nyt ihmeessä menemään vai oletko niin epätoivoinen ja tiedät ettei kukaan muu sinua huolisi?

Mutta kykenevätkö kaikki ylipäätään "rakastumaan", tuntevatko he ikinä ja ketään kohtaan huumaa ja valtavan suuria tunteita? Kaipaavatko edes sellaista? Onko ap:n mies ollut edellisissä suhteissaan rakastunut?