Sinä jolla oli päättötodistuksessa yli 9,5

Keskiarvo 9,6. Tai 9,7. En muista. Lukioon menin, hankin lapsia (myös) teininä, sain lukion käytyä myöhemmin loppuun. Yliopisto-opinnoista ei tullut mitään (ei itsenäistä kykyä opiskella), kävin AMK:n, se oli helppoa.

Vapaa-ajalla laiskanpulskea lusmu, töitä teen kyllä melko ahkerasti. Kaikki materialistiset statussymbolit löytyy, lapsia on melko sekalainen lauma ja mies on pääosin työtön :D

Yläasteen ka 9,7, lukion 9,9, 6L (ennen eximiaa). Samana vuonna lääkikseen, sen jälkeen erikoistuminen. Siinä lääkiksen loppuvaiheessa löytyi puoliso (DI, ei lääkäri) ja erikoistumisen lopussa ensimmäinen lapsi, siitä kolmen vuoden päästä toinen. Töissä isossa keskussairaalassa mutta ei onneksi yo-sairaalassa. Tavallista sairaalatyötä ilman akateemisia paineita, kilpailua ja selkäänpuukotuksia. Kiireistä normaalia perhearkea nyt murkkuikäisten lasten ja koiran kanssa, ei onneksi isompia sairasteluja ja murheita vielä, naimisissakin oltu jo 20 vuotta.

Ihan ok, mitä nyt lataamolla tullu muutaman kerran käytyä.

Ka oli 9,6 ja lukiosta kirjoitin L:n paperit. Teknillisessä korkeakoulussa kävin kiepsahtamassa, mutta vaihdoin alaa kokonaan ja lopulta minusta tuli perusinsinööri.  Turvallisuushakuisena ihmisenä olen viihtynyt samassa työpaikassa yli 20 vuotta. Menin nuoruudenrakkauden kanssa naimisiin ja perustettiin perhe pääkaupunkiseudulle. Olemme eläneet mukavasti omakotitalossa ja harrastaneet haluamiamme asioita. Pari viimeistä vuotta on elämä kohdellut itsestä riippumattomista syistä rankalla kädellä. Nyt elämä alkaa jälleen hymyilemään.

Lukiosta 5 ällää ja nykyään lääkärinä. Hyvin menee, työ tuottaa hedelmää. Kannatti ahkeroida!

Vaihtelevasti. Kävin arvostetun lukion, heittämällä yliopistoon ja nuorena aikuisena alkoivat monenlaiset haasteet. Neurologinen poikkeama diagnosoitiin vasta aikusiällä, mutta nuoruuden kirvistelin opinnoissa, jotka takkusivat enkä ymmärtänyt miksi. Luvut ja duunit sujuvat kyllä, mutta muu elämä on ollut myllerrystä. Päihde- ja mielenterveysongelmia. 

Nykyään mulla on kyllä paperit ja mielenkiintoinen duuni taidekentällä. Rahahuolet vaivaavat ja edelleen ajoittaiset vakavat masennuskaudet. 

Mutta tämmöistä on elämä! 

Vierailija kirjoitti:

Vaihtelevasti. Kävin arvostetun lukion, heittämällä yliopistoon ja nuorena aikuisena alkoivat monenlaiset haasteet. Neurologinen poikkeama diagnosoitiin vasta aikusiällä, mutta nuoruuden kirvistelin opinnoissa, jotka takkusivat enkä ymmärtänyt miksi. Luvut ja duunit sujuvat kyllä, mutta muu elämä on ollut myllerrystä. Päihde- ja mielenterveysongelmia. 

Nykyään mulla on kyllä paperit ja mielenkiintoinen duuni taidekentällä. Rahahuolet vaivaavat ja edelleen ajoittaiset vakavat masennuskaudet. 

Mutta tämmöistä on elämä! 

Minulla hieman samanlainen tarina.

Lukion päästötodistus oli 9,5 ja kirjoitin 3xL + 4xE. Hain ja pääsin opiskelemaan kilpailtua taidealaa. Kehityin mielestäni hyvin, mutta minulla oli kuitenkin samaan aikaan selittämättömiä vaikeuksia, jotka ahdistivat koko nuoruusiän. Tapasin opiskeluaikana ihanan miehen, jonka kanssa perustimme yrityksen (mies aloitti samalla työt omalla alallaan), koska alallani ei ole Suomessa juuri lainkaan työpaikkoja ja mies ei halunnut muuttaa minun työni perässä ulkomaille. Tein hulluna töitä saadakseni yrityksen menestymään. Pärjäsinkin aika hyvin ainakin kotimaan muihin tekijöihin vertaillen, mutta en sittenkään tarpeeksi hyvin kansainvälisesti. Vaikeudet alkoivat tuntua yhä suuremmilta.

35-vuotiaana aloin olla ihan loppu ja lisäksi jo muutamia vuosia piinanneet asperger-epäilyt osoittautuivat paikkansapitäviksi. Se oli todellinen shokki. Tajusin vasta tuolloin kunnolla, että en tulisi koskaan oppimaan hyväksi niissä minulle vaikeissa asioissa, joita on paljon ja jotka syövät toimintakykyäni päivittäin huomattavastikin. Olen aina oppinut kaiken mitä olen halunnut oppia, joten tätä oli aluksi hyvin vaikea hyväksyä. Jouduin opettelemaan uuden asenteen, jossa sallin itselleni löysää tekemistä ja mokailua näissä asioissa, sen sijaan että piiskaisin itseäni yhä kovemmin. Edelleen joskus häpeän itseäni, kun tiedän että en pysty parempaan vaikka yritän.

Myöhemmin mies jätti minut, koska emme saaneet lapsia. Ja ehkä vähän siksikin, että hänkin oli varmaan toivonut minun pääsevän näistä haasteistani joskus vielä kuiville, eikä kestänyt ajatusta loppuelämästä tällaisena.

Nyt olen edelleen ammatillisesti hukassa. Yritän miettiä miten pääsisin ulos tilanteestani. Pitäisikö opiskella kokonaan uusi ammatti, vai yrittää aloittaa uudenlaista toimintaa nykyisellä hyvin haastavalla alalla? Olen ihan viime aikoina vielä tajunnut senkin, että en saanut koulutuksestani paljonkaan irti vaan olin opinnoissa käpertynyt omaan itseeni. Vasta uuden miehen ansiosta olen ymmärtänyt, mitä on sosiaalisuus ja miten ihmiset voivat oppia toisiltaan asioita, ja tajunnut mitä kaikkia tilaisuuksia yliopistoaikana menetin. Suren tätä ja haluaisin saada niitä tilaisuuksia nyt uudelleen, kun vihdoin pystyisin niistä myös hyötymään. Mutta olen jo yli 40, alallani ikäloppu. Sen tajuaminen, mitä kaikkea en vielä osaa, saa tulevaisuuteni näyttämään hyvin pelottavalta.

Luultavasti kärsin kohtalaisen vaikeasta masennuksesta ja olen kärsinyt jo vuosia. Aika näyttää, miten minun tässä elämässä käy.

Kiitos kivasti! Yläasteen päättötodistus 9,8 ja lukion 9,6. Opiskelin juristiksi, iskin komean lääkärimiehen ja meillä on nyt yksi lapsi, iso asunto keskellä Helsinkiä, hyvät työt ja palkat, sekä sopivasti sijoitusvarallisuutta. Olemme viimettäin harkinneet talon tai asunnon ostamista ulkomailta lomailutarkoitukseen.

Peruskoulun ka 9.6. Lukion kävin, vaikeaa oli rahallisesti ja muuten, joten ka 8.9. Kaksi ammattikorkeakoulua jäi kesken ja päihde- ja mielenterveysongelmat pahenivat. Elämä hyvin rankkaa. Lapsuus oli yhtä helvettiä ja se jotenkin alkoi painaa enemmän nuorena aikuisena. Sitten sain lapsen, ryhdistäydyin ja hankin toisen asteen koulutuksen. Etsin töitä. Elämä keskitasoa.

Onpas monta ällän paprut saaneita palstalla.

Nooh, ihan ok, peruskoulun ka 9,7 ja lukiossa vähän vielä paransin, ylppäreissä 6 L. En oikein löytänyt ominta alaani, suoritin kyllä maisterintutkinnon, mutta se meni jotenkin vähän vasemmalla kädellä, en siis tosissani paneutunut opiskeluun, ja tutkinnon suorittaminen vei 10 vuotta. Olen rikkaasta suvusta, joten toimeentulon vuoksi ei ole koskaan tarvinnut huolehtia. Olenkin ollut työttömänä vuosikausia, en tosin koskaan yhtäjaksoisesti yli kahta vuotta. Kaikenlaisia hanttihommia on tullut tehtyä, lähinnä kokeilunhalusta.  Nyt yli nelikymppisenä olen ensimmäistä kertaa oman alani (siis sen josta minulla on tutkinto) vakituisessa työssä. Tämä on ihan ok, mutta tuskin jaksan tässä eläkeikään asti jurnuttaa. Töissä on hyvää se, että täällä tapaa ihmisiä ja kuuluu yhteisöön. Parisuhdetta tai omaa perhettä en ole koskaan kaivannut, mutta en mikään ihan erakkokaan ole, joten siinä mielessä työpaikka on kiva. Harrastukset tässä kyllä vähän kärsivät, kun ei ole aikaa panostaa entiseen malliin. 

ala-asteen ka. yli 9,5, ysin lopussa enää 9 pinnassa. Tuohon asti pääsi helposti, oli helppoa olla luokan paras, ei tarvinnut juuri edes yrittää. Lukion pitkän matikan eka kurssi karsi turhat luulot pois, kokeesta 6+

Lukioaika enemmän ja vähemmän kamppailua, mielekkäät aineet meni hyvin, ei mielekkäät ei sitten niinkään. Alkoi seurustely yms. sellainen kiinnostaa opiskelua enemmän. Papereihin muutamat E:t ja muutamia huonompia arvosanoja. Äikän ja Enkun L:t jäi harmittavan lähelle, mutta en koskaan lähtenyt noita korottamaan. Muutaman välivuoden (armeijaa ja töitä) jälkeen AMK:hon sosiaalialalle. Nyt töissä jo +10 vuotta. On puoliso, lapsia, omakotitalo ja +200k€ asuntovelkaa. Silti kait ihan onnellinen. Perheen autot ei ole pakasta vedettyjä Bemareita tai audeja, mutta ihan ok:sti on kuitenkin pärjäilty. Tekemäni työ on mielenkiintoista ja antoisaa, mutta saisi kyllä olla paremmin palkattua.

Tästä ketjusta näkee, että av:ta lukevat myös koulussa menestyneet.

Yläasteen jälkeen menin lukioon. Lukioaika oli huippua - rakastuin ja aloitin ensimmäisen kunnollisen parisuhteen, löysin monia uusia kavereita, olin vuoden vaihdossa USAssa ja se oli mahtava, hauska ja opettavainen vuosi yms. Lukion viimeisenä vuonna aloitin syksyllä kirjoitukset, kirjoitin kaksi ainetta ja sain toisesta L:n, toisesta E:n. Unelmat ja tavoitteet olivat korkealla - tähtäsin yliopistoon, haaveilin yliopiston aikaisesta uudesta vaihtovuodesta ulkomailla, poikaystävän kanssa suunniteltiin yhteenmuuttoa ja yo-juhlien jälkeistä kuukauden reissua Australiaan ja Uuteen-Seelantiin yms. Mutta yhtenä päivänä kaikki muuttui. Melko vähäiset, mutta jo hetken aikaa häirinneet oudot oireet (väsymys, kutina, satunnaiset vatsaoireet) saivat menemään lääkäriin. Lähinnä siksi, että äiti jaksoi kysellä ja sanoa, että pitäisikö nyt oman mielenrauhan vuoksi käydä, vaikka ei se nyt varmasti mitään kummempaa ole. Itse epäilin olevani ehkä lievästi allerginen jollekin ruoka-aineelle tai vain stressaavani yo-kirjoituksia, mutta lopulta tosiaan suostuin ja lääkäri lähetti tutkimuksiin. Eipä diagnoosi sitten ollutkaan allergia eikä stressi, vaan syöpä. 

Syöpätaistelu veikin sitten monta vuotta. Lisäksi sairastuin masennukseen ja ahdistuneisuushäiriöön, joiden kanssa taistelu on vieläkin kesken. Jäi silloin toteuttamatta yhteenmuutto ja ulkomaanreissu, itseasiassa päättyi koko 3,5 vuoden parisuhde noin puoli vuotta sairastumiseni jälkeen, kävi kai liian raskaasti toiselle. Samoin jäi useampi kaverisuhde. En valmistunut ylioppilaaksi saati päässyt yliopistoon. Nykyään olen jo valmistunut lukiosta ja käyn töissä. Yliopistohaaveet ovat alkaneet taas hiipiä takaisin ja luulenkin, että ensi vuonna yritän tosissani päästä yliopistoon sisään. Tai ainakin toivon olevani silloin jo psyykkisen puoleni kanssa siinä kunnossa, että pystyn siihen. Hain kyllä tänäkin vuonna yhteishaussa, mutta en ole löytänyt riittävästi voimaa pääsykokeisiin pänttäämiseen, joten mahdollisuudet päästä sisään ovat todella olemattomat. Käyn kuitenkin pääsykokeessa ihan mielenkiinnosta, näenpä vähän millainen se koe ja koko tilanne on.

N25

Vierailija kirjoitti:

Tästä ketjusta näkee, että av:ta lukevat myös koulussa menestyneet.

Eiköhän tätä palstaa lue vähän kaikenlaiset kansalaiset, joten ei kai tuo nyt niin yllätys liene!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tästä ketjusta näkee, että av:ta lukevat myös koulussa menestyneet.

Eiköhän tätä palstaa lue vähän kaikenlaiset kansalaiset, joten ei kai tuo nyt niin yllätys liene!

Tällä palstalla on poikkeuksellisen paljon ihmisiä, joiden elämä on mennyt pieleen hyvästä koulumenestyksestä huolimatta. Olin aikoinaan ala-asteen luokkakokouksessa. Yksikään niistä kympin oppilaista ei ollut sairastunut mieleltään vaan pärjäsivät hyvin elämässään. Tosin kuin ne kutosen pojat.

Kiitos, hyvin. Kirjoitin maalaislukiosta kuusi L:ää ja lähdin TKK:lle opiskelemaan teknillistä fysiikkaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni sain tuntea, että minut hyväksyttiin mukaan samanikäisten joukkoon. Opiskeluaikana löytyi myös puoliso, jonka kanssa olen ollut naimisissa yli 20 vuotta. Vieläkin menisin saman ihmisen kanssa naimisiin.

Valmistuin ja väittelin myöhemmin tohtoriksi. Olen ollut koko ajan koulutustani vastaavassa työssä perhevapaita lukuunottamatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tästä ketjusta näkee, että av:ta lukevat myös koulussa menestyneet.

Eiköhän tätä palstaa lue vähän kaikenlaiset kansalaiset, joten ei kai tuo nyt niin yllätys liene!

Tällä palstalla on poikkeuksellisen paljon ihmisiä, joiden elämä on mennyt pieleen hyvästä koulumenestyksestä huolimatta. Olin aikoinaan ala-asteen luokkakokouksessa. Yksikään niistä kympin oppilaista ei ollut sairastunut mieleltään vaan pärjäsivät hyvin elämässään. Tosin kuin ne kutosen pojat.

Kerronpa omankin tarinani. Kyllä mullakin vielä ala-asteen luokkakokouksessa meni lujaa (päättötodistuksessa aikoinaan k.a. 9,6, myöhemmin E:n paperit ja siinä sivussa hankittu muodikas ammatti). Sitten aloitin vielä yliopisto-opinnot, joiden aikana sain autistisen lapsen, jonka asioista vastasin lähinnä yksin, koska lapsen isää ei oikein napannut. Avioliitto on muutenkin ollut raskas (hoitamatonta mielenterveysongelmaa ja huonoa asennetta, vain miehen ura on edennyt). Nykyään olen itsekin pitkäaikaissairas tavalla, joka ei liity elämäntapoihin. Elämäntilanteisiin liittyvät ongelmat välillä myös tuntuivat masennus- ja ahdistusoireina. Ei tästä enää oikein mitään tule, mutta ala-asteen luokkakaverit eivät tiedä, miten huonosti mulla oikeasti menee.

Ehkä ette vain tiedä tuttavapiirinne kuulumisia aidosti tai sitten olette vain kaikessa hiljaisuudessa tiputtaneet tuttavapiiristä epäonnistuneet pois ja unohtaneet, että ovat olemassa.

Joku tuntuu vastavan itselleen täällä moneen kertaan. Ap trollinako?

Vierailija kirjoitti:

Tästä ketjusta näkee, että av:ta lukevat myös koulussa menestyneet.

Enpä oikein usko. Tähän ketjuun vastattu samalla tyylillä useampaan kertaan. Aloittajako siellä vastailee.