Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Välttelevän ja ahdistuneesti kiintyneen suhde
06.05.2019 |
Onko kukaan saanut korjattua tilannetta muuta kuin erolla?
Kun suhde on hyvä ja tasapainoinen, olen turvallisesti kiintynyt. Joudun kuitenkin ahdistuneesti kiintyneeseen tilaan, jos en saa riittävää vastetta johtuen hylkäystaustastani.
Olen ryhtynyt parin välttelevästi kiintyneen kanssa pitkiin suhteisiin. Alussa ei ole ollut mitään ongelmaa, kun alkuhuumassa vältteleväkin haluaa olla tiiviisti yhdessä. Sitten homma alkaa jossain vaiheessa romahtaa. Harmittaa, koska suomalaisista miehistä suurin osa on välttelevästi kiintyneitä ja tuskin löydän turvallista vastinparia.
Kommentit (36)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli pitkä avioliitto turvallisen ja luotettavan miehen kanssa eikä mitään ongelmia ollut. Tunsin itseni täysin tasapainoiseksi ja rennoksi, mutta....
Eron jälkeen tapasin miehen, joka sai mut täysin sekaisin väärällä tavalla. Mustasukkaisuutta, riitoja, ahdistusta jne. koska mies oli juuri tuollainen välttelevä tyyppi ja vielä ajoittain epävarma omista tunteistaan mua kohtaan. Erohan siinä tuli ennenkuin suhde edes pääsi alkuun. Ja hyvä niin, koska tunsin että olin hälytystilassa koko ajan, että millon tuo tuosta katoaa enkä lopulta pystynyt olemaan ollenkaan oma itseni hänen seurassa. Pelkäsin vain hylkäämistä alitajuisesti koko ajan. Ihan kumma juttu, mutta opettavainen. Nyt olen yksin ja todella varovainen uusien suhteiden kanssa.
Minulla sama. Olen ihan balanssissa, fiksu, yhteistyökykyinen, rakastava, luotettava, onnellinen jne, kun toinen käyttäytyy turvallisesti. Välttelevän kanssa menen ihan sekaisin, hermosto on hälytystilassa, en saa unta, tulen itkuiseksi, lopulta alan tivata, jankata ja painostaa, mikä sitten saa asiat kaksisuuntaisesti solmuun, mutta toisaalta, mitäpä sillä enää siinä vaiheessa väliä, ei kai siinäkään ole mitään järkeä, että vaan yrittää niella kaiken pahan olonsa ja olla kuin mitään ei olisikaan.
Millaista on turvallinen käyttäytyminen? Saako toinen olla koskaan huonolla tuulella? Miten riidat onnistuu? Jos toinen haluaa selvitellä ajatuksiaan ja olla rauhassa, käykö se vai ahdistutko?
Määreet löytyy netistä kyllä. Turvattomuuden ja hylkäämisen tunne syntyy, jos toinen selvittelee ajatuksiaan ajatuksena erotako vai eikö, eiköhän se ahdista aina vastakkaista osapuolta. Tai se selvittäminen tehdään mykkäkoulussa, jonka kesto on pitkä. Sen sijaan jos kertoo reilusti, että nyt otetaan aikalisä, että rauhoitutaan ja sitten kohta jutellaan niin se ei riko turvaa. Lisäksi se, että ottaako vastapuoli toisen näkökulman huomioon vai ei. Turvallinen ihminen pystyy katsomaan tilannetta kokonaisvaltaisesti molempien näkökannalta ja osoittamaan empatiaa toiselle, myös vaikeissakin tilanteissa.
Mistä se toinen tietää, mitä toinen ajattelee? Eihän aina ajatella eroa, jos halutaan olla omassa rauhassa tai ollaan huonolla tuulella. Jos vaikka töissä on ollut joku ikävä juttu, joka ottaa päähän, pitääkö silloinkin esittää hyväntuulista, jotta toinen ei ala pelkäämään eroa?
Eihän siinä ole kyse hyväntuulisuudesta vaan siitä, miten suhtautuu kumppaniinsa.
Anna joku konkreettinen esimerkki. Oletaan vaikka, että toisella on ollut töissä tosi huono päivä ja haluaa kotiin tultuaan olla rauhassa, jotta vitutus häviää.
Että tuo sen esille, että vitutus ei johdu kumppanista, vaikka kumppani saattaa onnistua pahentamaan sitä, jos ei tajua antaa tilaa. Tai että koko suhde on niin vakaa, että kumppani tietää, ettei homma liity häneen mitenkään ja paras lahja puolisolle on antaa siinä kohtaa tilaa.
Okei eli nämä ahdistuneesti kiintyvät uskovat, että kaikki liittyy aina juuri heihin? Heille pitää erikseen kertoa, että ei liity, koska muuten he uskovat, että toinen mielessään suunnittelee eroa? Suunnittelevatko he itse sitten aina eroa, jos on puolison kanssa erimielisyyksiä tai haluavat muuten vaan olla rauhassa?
No mulla se menee niin, että kun olen pienestä lapsesta asti joutunut kantamaan itse itsestäni huolen niin "yhteys katkeaa" ja menee selviytymismoodi päälle. En minä halua erota, mutta koen että joudun taas olemaan ja selviytymään yksin. Se on ihan hirveän raskasta. Minulla ei ole koskaan sellaista oloa, että tarvitsisin erimielisyyksissä tilaa itselleni ja olla yksin. Silloin, kun asiat ovat hyvin, on turvallista olla yksin ja erikseen.
Kiitos selvennyksestä. Mä kun ärsyynnyn yleensä kaikesta muusta kuin kumppanistani, niin sen vuoksi on vähän vaikea ymmärtää, miksi aina pitäisi todistella, että ei tämä johdu sinusta. Jos ärsyyntyisin aina vain kumppanistani, niin enhän mä sellaisen kumppanin kanssa edes olisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, osaatko sanoa mistä tuo ahdistuneesti kiintyminen johtuu?
Yleensä ottaen varhaislapsuuden puutteellisesta hoivasta ja kommunikaatiosta ja hylkäämiskokemuksista. Niistä paranisi turvallisessa suhteessa, mutta sellaista ei välttämättä onnistu koskaan löytämään.
Ei ole parisuhteen tehtävä korjata kenenkään mt-ongelmia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, osaatko sanoa mistä tuo ahdistuneesti kiintyminen johtuu?
Yleensä ottaen varhaislapsuuden puutteellisesta hoivasta ja kommunikaatiosta ja hylkäämiskokemuksista. Niistä paranisi turvallisessa suhteessa, mutta sellaista ei välttämättä onnistu koskaan löytämään.
Ei ole parisuhteen tehtävä korjata kenenkään mt-ongelmia.
Se nyt vaan menee niin, että parisuhde usein joko korjaa tai pahentaa ongelmat. Minusta tuolla asenteella ei ole edes kypsä parisuhteeseen.
Eksälläni oli paha trauma eikä minulla tullut mieleenkään pestä käsiäni asiasta tai yrittää pahentaa sitä. Mielelläni olisin ollut tukena ja tarjonnut turvaa ja vakautta ja ymmärsin hänen edesottamuksiaan
kokemansa kautta.
Mulla on yks ehdotus. Lakkaa ylianalysoimasta itseäsi ja muita ihmisiä jatkuvasti, niin jonkun kanssa voi ehkä natsatakin. Tai ainakin ahdistuksesi vähenee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli pitkä avioliitto turvallisen ja luotettavan miehen kanssa eikä mitään ongelmia ollut. Tunsin itseni täysin tasapainoiseksi ja rennoksi, mutta....
Eron jälkeen tapasin miehen, joka sai mut täysin sekaisin väärällä tavalla. Mustasukkaisuutta, riitoja, ahdistusta jne. koska mies oli juuri tuollainen välttelevä tyyppi ja vielä ajoittain epävarma omista tunteistaan mua kohtaan. Erohan siinä tuli ennenkuin suhde edes pääsi alkuun. Ja hyvä niin, koska tunsin että olin hälytystilassa koko ajan, että millon tuo tuosta katoaa enkä lopulta pystynyt olemaan ollenkaan oma itseni hänen seurassa. Pelkäsin vain hylkäämistä alitajuisesti koko ajan. Ihan kumma juttu, mutta opettavainen. Nyt olen yksin ja todella varovainen uusien suhteiden kanssa.
Minulla sama. Olen ihan balanssissa, fiksu, yhteistyökykyinen, rakastava, luotettava, onnellinen jne, kun toinen käyttäytyy turvallisesti. Välttelevän kanssa menen ihan sekaisin, hermosto on hälytystilassa, en saa unta, tulen itkuiseksi, lopulta alan tivata, jankata ja painostaa, mikä sitten saa asiat kaksisuuntaisesti solmuun, mutta toisaalta, mitäpä sillä enää siinä vaiheessa väliä, ei kai siinäkään ole mitään järkeä, että vaan yrittää niella kaiken pahan olonsa ja olla kuin mitään ei olisikaan.
Millaista on turvallinen käyttäytyminen? Saako toinen olla koskaan huonolla tuulella? Miten riidat onnistuu? Jos toinen haluaa selvitellä ajatuksiaan ja olla rauhassa, käykö se vai ahdistutko?
Määreet löytyy netistä kyllä. Turvattomuuden ja hylkäämisen tunne syntyy, jos toinen selvittelee ajatuksiaan ajatuksena erotako vai eikö, eiköhän se ahdista aina vastakkaista osapuolta. Tai se selvittäminen tehdään mykkäkoulussa, jonka kesto on pitkä. Sen sijaan jos kertoo reilusti, että nyt otetaan aikalisä, että rauhoitutaan ja sitten kohta jutellaan niin se ei riko turvaa. Lisäksi se, että ottaako vastapuoli toisen näkökulman huomioon vai ei. Turvallinen ihminen pystyy katsomaan tilannetta kokonaisvaltaisesti molempien näkökannalta ja osoittamaan empatiaa toiselle, myös vaikeissakin tilanteissa.
Mistä se toinen tietää, mitä toinen ajattelee? Eihän aina ajatella eroa, jos halutaan olla omassa rauhassa tai ollaan huonolla tuulella. Jos vaikka töissä on ollut joku ikävä juttu, joka ottaa päähän, pitääkö silloinkin esittää hyväntuulista, jotta toinen ei ala pelkäämään eroa?
Eihän siinä ole kyse hyväntuulisuudesta vaan siitä, miten suhtautuu kumppaniinsa.
Anna joku konkreettinen esimerkki. Oletaan vaikka, että toisella on ollut töissä tosi huono päivä ja haluaa kotiin tultuaan olla rauhassa, jotta vitutus häviää.
Että tuo sen esille, että vitutus ei johdu kumppanista, vaikka kumppani saattaa onnistua pahentamaan sitä, jos ei tajua antaa tilaa. Tai että koko suhde on niin vakaa, että kumppani tietää, ettei homma liity häneen mitenkään ja paras lahja puolisolle on antaa siinä kohtaa tilaa.
Okei eli nämä ahdistuneesti kiintyvät uskovat, että kaikki liittyy aina juuri heihin? Heille pitää erikseen kertoa, että ei liity, koska muuten he uskovat, että toinen mielessään suunnittelee eroa? Suunnittelevatko he itse sitten aina eroa, jos on puolison kanssa erimielisyyksiä tai haluavat muuten vaan olla rauhassa?
No mulla se menee niin, että kun olen pienestä lapsesta asti joutunut kantamaan itse itsestäni huolen niin "yhteys katkeaa" ja menee selviytymismoodi päälle. En minä halua erota, mutta koen että joudun taas olemaan ja selviytymään yksin. Se on ihan hirveän raskasta. Minulla ei ole koskaan sellaista oloa, että tarvitsisin erimielisyyksissä tilaa itselleni ja olla yksin. Silloin, kun asiat ovat hyvin, on turvallista olla yksin ja erikseen.
Koskeeko tuo sulla vain parisuhdetta vai myös muitakin ihmissuhteita? Esim ystäviä, sukulaisia ja työkavereita?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla on yks ehdotus. Lakkaa ylianalysoimasta itseäsi ja muita ihmisiä jatkuvasti, niin jonkun kanssa voi ehkä natsatakin. Tai ainakin ahdistuksesi vähenee.
Tämä. Liika ajattelu ei koskaan paranna mitään ja jos ajattelee liikaa, on liikaa aikaa. Tässä mennään taas siihen vanhaan fraasiin, että kannattaa hankkia oma elämä. Vain itseään voi syyttää, jos kaikki tuntuu menevän pieleen tai jos "oikeaa" kumppania ei löydy, kun oma pää on sekaisin. Kumppanin ei tarvitse olla terapeutti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on yks ehdotus. Lakkaa ylianalysoimasta itseäsi ja muita ihmisiä jatkuvasti, niin jonkun kanssa voi ehkä natsatakin. Tai ainakin ahdistuksesi vähenee.
Tämä. Liika ajattelu ei koskaan paranna mitään ja jos ajattelee liikaa, on liikaa aikaa. Tässä mennään taas siihen vanhaan fraasiin, että kannattaa hankkia oma elämä. Vain itseään voi syyttää, jos kaikki tuntuu menevän pieleen tai jos "oikeaa" kumppania ei löydy, kun oma pää on sekaisin. Kumppanin ei tarvitse olla terapeutti.
Minä taas sanoisin päin vastoin. Että kyse on tunteista ja tunteesta. Ihminen yrittää tosi usein järkeillä itselleen toisin, vaikka kaikki hienovaraiset merkit ovat muuta. Nykyihminen on monesti turruttanut vaistonsa ja kuuntelee ajatuksiaan enemmän kuin vaistoaan.
Itse olen roikkunut väärissä suhteissa, vaikka 'gut feelingiä' kuuntelemalla olisi tajunnut säästyä monelta harmilta.
Sielunkumppanistani haistoin ihan konkreettisesti feromonit vuosia. Haistoin myös sen, kun oli tiukka kriisi suhteessa, hänen ominaistuoksunsa oli erilainen, paha. Ja kun rakkaus hiipui, tajusin vasta myöhemmin, että tuoksu hiipui ensin ja käytös muuttui tajunnan havaitsemalla tavalla vasta myöhemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin tutun kuuloista. Minä olen vielä mennyt tekemään lapsia. Osaan ja pystyn olemaan turvallinen ja "saatavilla" lapsille pääsääntöisesti, mutta silloin kun stressaannun ja mieliala heittelee, niin se vaikuttaa vanhemmuuteen vaikka kuinka tiedostan omien valintojen vaikutukset lasten kiintymyssuhteisiin. Suurin pelkoni on, että lapsille tulee turvattomat kiintymyssuhteet (tai on jo tullut).
Mieheni on aivan selvästi välttelevästi kiintynyt ja olen jopa miettinyt että onko hänellä jopa jäsentymätön kiintymyssuhde. Kun haen tukea mieheltä, niin hän ei sitä anna, mikä pahentaa oloani. Ja kun oloni on paha niin käyttäydyn typerästi ja en jaksa samalla tavalla lasten kiukuttelua yms. ja mieheni reaktio tähän on halveksuva. Kun hän näkee minun käyttäytyvän huonosti hän osoittaa avoimesti halveksuntaa ja vihaa minua kohtaan, haukkuu minua äitinä ja tämä johtaa kierteeseen, sillä oloni on niin turvaton ja hylätty etten pysty muuttamaan käyttäytymistäni.
Tämä antaa parisuhteesta ja elämästämm huonon kuvan, mutta on paljon hyvääkin ja kyllä hän osaa olla rakastava. Ongelmia tulee heti kun minä tarvitsen häneltä tukea niin kuin puoliso kaipaa toiselta tukea. Enkä ole puhdas pulmunen minäkään, on tullut sanottua paljon asioita mitkä kaduttavat..
Olen miettinyt eroa, ja olen jopa miettinyt että olisinko parempi äiti jos olisimme eronneet. Onko kenelläkään kokemuksia, onko tässä ketjussa ketään jolla on omia lapsia?
Vierailija kirjoitti:
Niin tutun kuuloista. Minä olen vielä mennyt tekemään lapsia. Osaan ja pystyn olemaan turvallinen ja "saatavilla" lapsille pääsääntöisesti, mutta silloin kun stressaannun ja mieliala heittelee, niin se vaikuttaa vanhemmuuteen vaikka kuinka tiedostan omien valintojen vaikutukset lasten kiintymyssuhteisiin. Suurin pelkoni on, että lapsille tulee turvattomat kiintymyssuhteet (tai on jo tullut).
Mieheni on aivan selvästi välttelevästi kiintynyt ja olen jopa miettinyt että onko hänellä jopa jäsentymätön kiintymyssuhde. Kun haen tukea mieheltä, niin hän ei sitä anna, mikä pahentaa oloani. Ja kun oloni on paha niin käyttäydyn typerästi ja en jaksa samalla tavalla lasten kiukuttelua yms. ja mieheni reaktio tähän on halveksuva. Kun hän näkee minun käyttäytyvän huonosti hän osoittaa avoimesti halveksuntaa ja vihaa minua kohtaan, haukkuu minua äitinä ja tämä johtaa kierteeseen, sillä oloni on niin turvaton ja hylätty etten pysty muuttamaan käyttäytymistäni.
Tämä antaa parisuhteesta ja elämästämm huonon kuvan, mutta on paljon hyvääkin ja kyllä hän osaa olla rakastava. Ongelmia tulee heti kun minä tarvitsen häneltä tukea niin kuin puoliso kaipaa toiselta tukea. Enkä ole puhdas pulmunen minäkään, on tullut sanottua paljon asioita mitkä kaduttavat..
Olen miettinyt eroa, ja olen jopa miettinyt että olisinko parempi äiti jos olisimme eronneet. Onko kenelläkään kokemuksia, onko tässä ketjussa ketään jolla on omia lapsia?
Millaisissa asioissa haet mieheltäsi tukea? Mietin vaan, että jos kyse ei ole mistään vakavista asioista kuten vakavasta sairastumisesta tms, miehestäsi saattaa tuntua, että et ole tasaveroinen aikuinen vaan pikemminkin lapsi tai ainakin teini, jota isän pitää tukea. Ja tämä saattaa aiheuttaa ärsyyntymistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niin tutun kuuloista. Minä olen vielä mennyt tekemään lapsia. Osaan ja pystyn olemaan turvallinen ja "saatavilla" lapsille pääsääntöisesti, mutta silloin kun stressaannun ja mieliala heittelee, niin se vaikuttaa vanhemmuuteen vaikka kuinka tiedostan omien valintojen vaikutukset lasten kiintymyssuhteisiin. Suurin pelkoni on, että lapsille tulee turvattomat kiintymyssuhteet (tai on jo tullut).
Mieheni on aivan selvästi välttelevästi kiintynyt ja olen jopa miettinyt että onko hänellä jopa jäsentymätön kiintymyssuhde. Kun haen tukea mieheltä, niin hän ei sitä anna, mikä pahentaa oloani. Ja kun oloni on paha niin käyttäydyn typerästi ja en jaksa samalla tavalla lasten kiukuttelua yms. ja mieheni reaktio tähän on halveksuva. Kun hän näkee minun käyttäytyvän huonosti hän osoittaa avoimesti halveksuntaa ja vihaa minua kohtaan, haukkuu minua äitinä ja tämä johtaa kierteeseen, sillä oloni on niin turvaton ja hylätty etten pysty muuttamaan käyttäytymistäni.
Tämä antaa parisuhteesta ja elämästämm huonon kuvan, mutta on paljon hyvääkin ja kyllä hän osaa olla rakastava. Ongelmia tulee heti kun minä tarvitsen häneltä tukea niin kuin puoliso kaipaa toiselta tukea. Enkä ole puhdas pulmunen minäkään, on tullut sanottua paljon asioita mitkä kaduttavat..
Olen miettinyt eroa, ja olen jopa miettinyt että olisinko parempi äiti jos olisimme eronneet. Onko kenelläkään kokemuksia, onko tässä ketjussa ketään jolla on omia lapsia?
Ei ole kokemusta, mutta lämmin halaus.
Välttevästi kiintyneet eivät pysty olemaan tukena, kun elämässä tulee niitä vastoinkäymisiä, mitä nyt väistämättä jokaiselle tulee (vakavaa sairastumista, kuolemaa, työn kanssa vakavia ongelmia tms). Sen haluaisi jotenkin ymmärtää, että toisesta ei vaan ole siihen, mutta kun toisaalta hänhän on siinä elämässä juuri sitä varten, että hänestä on tukea ko. tilanteessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli pitkä avioliitto turvallisen ja luotettavan miehen kanssa eikä mitään ongelmia ollut. Tunsin itseni täysin tasapainoiseksi ja rennoksi, mutta....
Eron jälkeen tapasin miehen, joka sai mut täysin sekaisin väärällä tavalla. Mustasukkaisuutta, riitoja, ahdistusta jne. koska mies oli juuri tuollainen välttelevä tyyppi ja vielä ajoittain epävarma omista tunteistaan mua kohtaan. Erohan siinä tuli ennenkuin suhde edes pääsi alkuun. Ja hyvä niin, koska tunsin että olin hälytystilassa koko ajan, että millon tuo tuosta katoaa enkä lopulta pystynyt olemaan ollenkaan oma itseni hänen seurassa. Pelkäsin vain hylkäämistä alitajuisesti koko ajan. Ihan kumma juttu, mutta opettavainen. Nyt olen yksin ja todella varovainen uusien suhteiden kanssa.
Minulla sama. Olen ihan balanssissa, fiksu, yhteistyökykyinen, rakastava, luotettava, onnellinen jne, kun toinen käyttäytyy turvallisesti. Välttelevän kanssa menen ihan sekaisin, hermosto on hälytystilassa, en saa unta, tulen itkuiseksi, lopulta alan tivata, jankata ja painostaa, mikä sitten saa asiat kaksisuuntaisesti solmuun, mutta toisaalta, mitäpä sillä enää siinä vaiheessa väliä, ei kai siinäkään ole mitään järkeä, että vaan yrittää niella kaiken pahan olonsa ja olla kuin mitään ei olisikaan.
Hitsi, mä olen juuri tällainen. En ole tiennyt, että sille on olemassa joku termikin. Oon vaan ajatellut, että olen epävarma ihminen. Miehen ei tarvitse olla edes erityisen välttelevä, pienimmistäkin merkeistä yritän tulkita, että miestä ei enää kiinnosta ja pelkään hänen katoavan. En kuitenkaan näytä tätä miehelle millään lailla vaan kärsin itsekseni ja meinaan tulla hulluksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin tutun kuuloista. Minä olen vielä mennyt tekemään lapsia. Osaan ja pystyn olemaan turvallinen ja "saatavilla" lapsille pääsääntöisesti, mutta silloin kun stressaannun ja mieliala heittelee, niin se vaikuttaa vanhemmuuteen vaikka kuinka tiedostan omien valintojen vaikutukset lasten kiintymyssuhteisiin. Suurin pelkoni on, että lapsille tulee turvattomat kiintymyssuhteet (tai on jo tullut).
Mieheni on aivan selvästi välttelevästi kiintynyt ja olen jopa miettinyt että onko hänellä jopa jäsentymätön kiintymyssuhde. Kun haen tukea mieheltä, niin hän ei sitä anna, mikä pahentaa oloani. Ja kun oloni on paha niin käyttäydyn typerästi ja en jaksa samalla tavalla lasten kiukuttelua yms. ja mieheni reaktio tähän on halveksuva. Kun hän näkee minun käyttäytyvän huonosti hän osoittaa avoimesti halveksuntaa ja vihaa minua kohtaan, haukkuu minua äitinä ja tämä johtaa kierteeseen, sillä oloni on niin turvaton ja hylätty etten pysty muuttamaan käyttäytymistäni.
Tämä antaa parisuhteesta ja elämästämm huonon kuvan, mutta on paljon hyvääkin ja kyllä hän osaa olla rakastava. Ongelmia tulee heti kun minä tarvitsen häneltä tukea niin kuin puoliso kaipaa toiselta tukea. Enkä ole puhdas pulmunen minäkään, on tullut sanottua paljon asioita mitkä kaduttavat..
Olen miettinyt eroa, ja olen jopa miettinyt että olisinko parempi äiti jos olisimme eronneet. Onko kenelläkään kokemuksia, onko tässä ketjussa ketään jolla on omia lapsia?
Millaisissa asioissa haet mieheltäsi tukea? Mietin vaan, että jos kyse ei ole mistään vakavista asioista kuten vakavasta sairastumisesta tms, miehestäsi saattaa tuntua, että et ole tasaveroinen aikuinen vaan pikemminkin lapsi tai ainakin teini, jota isän pitää tukea. Ja tämä saattaa aiheuttaa ärsyyntymistä.
No kyllä minusta toiselle osoitetaan tukea myös pienemmissä ongelmissa, siis ihan normaalia empatiaa. Niin ainakin itse teen ihan ystävillekin.
Esimerkiksi jos olen valvonut useamman yön lasten kanssa (mies toki auttaa, mutta minä hoidan enemmän yöllä) ja sanon että väsyttää, tuntuu etten jaksa enää. Niin toinen katsoo vihaisesti ja halveksuvasti eikä usein puhu mitään. Kun loppujen lopuksi halaus ja tsemppaus riittäisi, mutta ei.
Isommissakaanbm vaikeuksissa en ole tukea saanut. Ja ennen kaikkea hän sellaista tukea mitä itsekin annan muille, lämmintä katsetta, lohdutusta ja kannustusta. Minun on vaikea ymmärtää, miten joku kokee tällaisten olevan pois itseltä kun ihan oikeasti riittäisi se viiden minuutin keskustelu ja läsnäolo toiselle.
Toki myönnän, että kun ongelmia kasaantuu ja en koe yhteenkään saavan elämänkumppanilta yhtään mitään, niin sitten alan ristiriitaisesti vielä enemmän hakemaan tukea - saamatta sitä lainkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin tutun kuuloista. Minä olen vielä mennyt tekemään lapsia. Osaan ja pystyn olemaan turvallinen ja "saatavilla" lapsille pääsääntöisesti, mutta silloin kun stressaannun ja mieliala heittelee, niin se vaikuttaa vanhemmuuteen vaikka kuinka tiedostan omien valintojen vaikutukset lasten kiintymyssuhteisiin. Suurin pelkoni on, että lapsille tulee turvattomat kiintymyssuhteet (tai on jo tullut).
Mieheni on aivan selvästi välttelevästi kiintynyt ja olen jopa miettinyt että onko hänellä jopa jäsentymätön kiintymyssuhde. Kun haen tukea mieheltä, niin hän ei sitä anna, mikä pahentaa oloani. Ja kun oloni on paha niin käyttäydyn typerästi ja en jaksa samalla tavalla lasten kiukuttelua yms. ja mieheni reaktio tähän on halveksuva. Kun hän näkee minun käyttäytyvän huonosti hän osoittaa avoimesti halveksuntaa ja vihaa minua kohtaan, haukkuu minua äitinä ja tämä johtaa kierteeseen, sillä oloni on niin turvaton ja hylätty etten pysty muuttamaan käyttäytymistäni.
Tämä antaa parisuhteesta ja elämästämm huonon kuvan, mutta on paljon hyvääkin ja kyllä hän osaa olla rakastava. Ongelmia tulee heti kun minä tarvitsen häneltä tukea niin kuin puoliso kaipaa toiselta tukea. Enkä ole puhdas pulmunen minäkään, on tullut sanottua paljon asioita mitkä kaduttavat..
Olen miettinyt eroa, ja olen jopa miettinyt että olisinko parempi äiti jos olisimme eronneet. Onko kenelläkään kokemuksia, onko tässä ketjussa ketään jolla on omia lapsia?
Millaisissa asioissa haet mieheltäsi tukea? Mietin vaan, että jos kyse ei ole mistään vakavista asioista kuten vakavasta sairastumisesta tms, miehestäsi saattaa tuntua, että et ole tasaveroinen aikuinen vaan pikemminkin lapsi tai ainakin teini, jota isän pitää tukea. Ja tämä saattaa aiheuttaa ärsyyntymistä.
No kyllä minusta toiselle osoitetaan tukea myös pienemmissä ongelmissa, siis ihan normaalia empatiaa. Niin ainakin itse teen ihan ystävillekin.
Esimerkiksi jos olen valvonut useamman yön lasten kanssa (mies toki auttaa, mutta minä hoidan enemmän yöllä) ja sanon että väsyttää, tuntuu etten jaksa enää. Niin toinen katsoo vihaisesti ja halveksuvasti eikä usein puhu mitään. Kun loppujen lopuksi halaus ja tsemppaus riittäisi, mutta ei.
Isommissakaanbm vaikeuksissa en ole tukea saanut. Ja ennen kaikkea hän sellaista tukea mitä itsekin annan muille, lämmintä katsetta, lohdutusta ja kannustusta. Minun on vaikea ymmärtää, miten joku kokee tällaisten olevan pois itseltä kun ihan oikeasti riittäisi se viiden minuutin keskustelu ja läsnäolo toiselle.
Toki myönnän, että kun ongelmia kasaantuu ja en koe yhteenkään saavan elämänkumppanilta yhtään mitään, niin sitten alan ristiriitaisesti vielä enemmän hakemaan tukea - saamatta sitä lainkaan.
Ymmärrän. Mietin vaan, kun mulla on yksi ystävä, joka tarvitsee tukea mitä ihmeellisimmissä pikkuasioissa, jotka kuitenkin on hänen ihan itsensä päätettävissä. Joskus tuntuu, ettei hän uskalla tehdä yhtään päätöstä tai valintaa kysymättä ensin joltain. Eri tilanne siis kuin mistä sinä puhuit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tuntuu, että mitä vakavampi ja isompi tuen tarve on, sitä varmemmin sitä ilman jää tietyissä suhteissa. Esim vanhemman menetys, sairaudet, isot jutut opinnoissa/työelämässä jne.
Kuuntelin youtubesta jonkun ulkomaisen psykologin selvitystä siitä, mitä välttelevän mielessä liikkuu ja miten häntä pitää osata käsitellä ja kohdella oikein, koska kaikki muu satuttaa ja ahdistaa niin paljon. Siinä on vaan se, että sen välttelevän pitäisi pystyä sitten vastavuoroisesti itse ylittämään itsensä, kun se kumppani tarvitsee tukea ja sitä, että joku ylittää itsensä hänen puolestaan.
Alue: Aihe vapaa
No mulla se menee niin, että kun olen pienestä lapsesta asti joutunut kantamaan itse itsestäni huolen niin "yhteys katkeaa" ja menee selviytymismoodi päälle. En minä halua erota, mutta koen että joudun taas olemaan ja selviytymään yksin. Se on ihan hirveän raskasta. Minulla ei ole koskaan sellaista oloa, että tarvitsisin erimielisyyksissä tilaa itselleni ja olla yksin. Silloin, kun asiat ovat hyvin, on turvallista olla yksin ja erikseen.