Te, joiden vanhemmat olivat masentuneita ja ahdistuneita lapsuudessanne

Voi räkä, eikö yhtään vertaistukea :(

Ota ruokavalioon ferroforte tai ramavit. Saat b luoan vitamiineja. Sain itse paniikkikohtauksen omaisia oireita ja ahdistusta kun veriarvot eivät olleet kohdillaan ja olin syönyt yksitoikkoista ruokaa.

Mun isä oli keväisin aina todella ahdistunut, hautoi itsemurhaa joka kevät. Muu perhe totuimme siihen. Lapsenakin tiesin, että tämä on taas sitä aikaa. Kukaan meistä lapsista ei ole samanalainen. Olemme jo kaikki melkein eläkeikäisiä. Mutta kevättä vihaan! Se auttoi, että äiti avoimesti kertoi ihan pienillekin lapsille, mistä on kysymys. Lapsi ottaa helposti itse taakankantajan roolin. Me emme. Tiesimme, että syksyä kohti paranee.

Vierailija kirjoitti:

Mun isä oli keväisin aina todella ahdistunut, hautoi itsemurhaa joka kevät. Muu perhe totuimme siihen. Lapsenakin tiesin, että tämä on taas sitä aikaa. Kukaan meistä lapsista ei ole samanalainen. Olemme jo kaikki melkein eläkeikäisiä. Mutta kevättä vihaan! Se auttoi, että äiti avoimesti kertoi ihan pienillekin lapsille, mistä on kysymys. Lapsi ottaa helposti itse taakankantajan roolin. Me emme. Tiesimme, että syksyä kohti paranee.

Itse olen vasta isän kuoltua ymmärtänyt syy-seuraussuhteita. En tiennyt pienenä hänen ongelmistaan ja ajatuksistaan juuri mitään, ihmettelin vain miksi on niin outo ja etäinen.

Ymmärrän hänen juomisenkin nyt kun tiedän itse mitä ahdistus on.

-ap

Oletteko masentuneiden lapset toivoneet, että vanhemmat jo kuolisi pois masentelemasta? Vai ovatko vanhemmat olleet teille tärkeitä vajavaisinakin?

Yh-äitini oli vauva- ja taaperoaikanani masentunut, tilanne parani jonkin verran vuosien vieriessä. (olen siis kuullut tämän sukulaisiltani, oma muisti ei toki noin kauas riitä). Sen muistan että emme oikein koskaan käyneet missään. Erään kerran käväisimme sentään vapputorilla mutta kun erehdyin pikkunappulana kinuamaan rihkamakojuista kaikenlaista, tilanne oli äidille liikaa ja lähdimme kotiin. Tuntui että oli hurja virhe innostua torin tunnelmasta ja olettaa että voisin saada jonkun lelun. Muutenkin oli  välillä sellainen olo että omat halut ja etenkin kiukku oli parasta nielaista koska äiti ei välttämättä kestäisi niitä.

Nyt melkein nelikymppisenä opettelen terapiassa tunteiden käsittelyä ja yritän kaivella sisältäni vastausta kysymykseen "mitä mä oikeasti haluan?". Oma masennus diagnosoitiin ensimmäisen kerran 21-vuotiaana mutta teini-ikä oli koulukiusaamisineen aivan karmeaa aikaa sekin.

Olen hurjan sovitteleva luonteeltani, minun on vaikea pitää puoliani, olen elämässäni ihan hukassa nimenomaan sen suhteen että mitä voisin haluta. Masennusta ja ahdistusta on ollut aaltoillen koko aikuisikä. Olen hyvin herkkä havaitsemaan ihmisten kommunikoinnissa sävyjä ja yksityiskohtia. Olen asunut yksin koko ajan lapsuudenkodista muuton jälkeen enkä ole koskaan seurustellut.

En toivo vanhempieni kuolemaa, mutta välit heihin ovat kyllä aika nihkeät. He yrittävät tavallaan tukea ja auttaa mutta en esim. kerro heille koskaan kuinka pahoja oireeni ovat, koska jo pieni vihjailukin siihen suuntaan lyö heillä defenssit päälle.

Olen ahdistunut ja taipuvainen masennukseen.

Lapsuuden muistan pääasiassa onnellisena, sillä minusta kuitenkin välitettiin. Jo lapsena minulla oli kuitenkin sosiaalista ahdistusta vieraampien kanssa.

Up

Minusta tuli oikeastaan aika normaali. Siis terve mielenterveyden puolesta. Teininä oireilin, mutta muutin aikaisin pois kotoa, ja tunnen itseni ahdistuneeksi ja lannistuneeki vain jos olen vanhempieni kanssa yhteyksissä tai käyn kylässä. En siksi olekaan paljoa yhteyksissä.

Vierailija kirjoitti:

Yh-äitini oli vauva- ja taaperoaikanani masentunut, tilanne parani jonkin verran vuosien vieriessä. (olen siis kuullut tämän sukulaisiltani, oma muisti ei toki noin kauas riitä). Sen muistan että emme oikein koskaan käyneet missään. Erään kerran käväisimme sentään vapputorilla mutta kun erehdyin pikkunappulana kinuamaan rihkamakojuista kaikenlaista, tilanne oli äidille liikaa ja lähdimme kotiin. Tuntui että oli hurja virhe innostua torin tunnelmasta ja olettaa että voisin saada jonkun lelun. Muutenkin oli  välillä sellainen olo että omat halut ja etenkin kiukku oli parasta nielaista koska äiti ei välttämättä kestäisi niitä.

Nyt melkein nelikymppisenä opettelen terapiassa tunteiden käsittelyä ja yritän kaivella sisältäni vastausta kysymykseen "mitä mä oikeasti haluan?". Oma masennus diagnosoitiin ensimmäisen kerran 21-vuotiaana mutta teini-ikä oli koulukiusaamisineen aivan karmeaa aikaa sekin.

Olen hurjan sovitteleva luonteeltani, minun on vaikea pitää puoliani, olen elämässäni ihan hukassa nimenomaan sen suhteen että mitä voisin haluta. Masennusta ja ahdistusta on ollut aaltoillen koko aikuisikä. Olen hyvin herkkä havaitsemaan ihmisten kommunikoinnissa sävyjä ja yksityiskohtia. Olen asunut yksin koko ajan lapsuudenkodista muuton jälkeen enkä ole koskaan seurustellut.

En toivo vanhempieni kuolemaa, mutta välit heihin ovat kyllä aika nihkeät. He yrittävät tavallaan tukea ja auttaa mutta en esim. kerro heille koskaan kuinka pahoja oireeni ovat, koska jo pieni vihjailukin siihen suuntaan lyö heillä defenssit päälle.

Huomaan paljon samaa itsessäni; sovittelijaluonne olen ja havaitsen myös tosi herkästi muiden ihmisten tunnetilat, äänensävyt, eleet jne. Tämä tietysti on kuormittavaa etenkin nyt työelämässä kun näen paljon ihmisiä.

Annan ihmisten jotenkin ihmeen paljon vaikuttaa itseeni ja omaan olooni ja saatan ahdistua nopeasti jos ilmapiiri on ahdistava/stressaava.

-Ap

Epäilen, että kyse on (ainakin osin) tämäntyyppisen luonteen periytymisestä, ei niinkään lapsuuden kasvuolosuhteista.

Itse nimittäin annoin (no, "annoin") taaperoikäisen lapseni erossa isälle juuri siksi että oma paha masennukseni vaikuttaisi hänen elämäänsä. Isänsä muutti pian kauas pois lapsi mukanan ja meni uusiin naimisiin. En nähnyt lasta n. 10 vuoteen.

Sitten hän olikin jo teini, ja pian opiskelija. Sanon vielä, että äitipuoli on ollut hänelle rakastava äiti ja sen puolen isovanhemmat kohdelleet kuin omana lapsenlapsenaan.

Nyt aikuisena hän on alkanut oireilla samalla tavalla kuin minä. On ylisuorittaja perfektionisti ja ahdistuu stressistä. Jättänyt parikin hyvää työpaikkaa tämän takia.

Masennuslääkityksellä.

Minulla ei ole muuta osaa hänen elämäänsä kuin geenit ja synnyttäminen.

Vierailija kirjoitti:

Epäilen, että kyse on (ainakin osin) tämäntyyppisen luonteen periytymisestä, ei niinkään lapsuuden kasvuolosuhteista.

Itse nimittäin annoin (no, "annoin") taaperoikäisen lapseni erossa isälle juuri siksi että oma paha masennukseni vaikuttaisi hänen elämäänsä. Isänsä muutti pian kauas pois lapsi mukanan ja meni uusiin naimisiin. En nähnyt lasta n. 10 vuoteen.

Sitten hän olikin jo teini, ja pian opiskelija. Sanon vielä, että äitipuoli on ollut hänelle rakastava äiti ja sen puolen isovanhemmat kohdelleet kuin omana lapsenlapsenaan.

Nyt aikuisena hän on alkanut oireilla samalla tavalla kuin minä. On ylisuorittaja perfektionisti ja ahdistuu stressistä. Jättänyt parikin hyvää työpaikkaa tämän takia.

Masennuslääkityksellä.

Minulla ei ole muuta osaa hänen elämäänsä kuin geenit ja synnyttäminen.

Saattaahan se olla näinkin, ja jos on, niin olisi hienoa tietää miten voisi elämässään toimia ja tehdä ettei ahdistus kasvaisi huolestuttavan suureksi.

Vai onko nämä stressi-herkkiä ihmisiä vain?

Miten sellaiset selviytyy tässä yhteiskunnassa?Itsekin olen tämmöinen tapaus....