Voisin haluta lapsen, mutta pelkään asiaa kuollakseni

Täällä on varmasti joku, joka on painiskellut näiden samojen kysymysten parissa. Olisi siis mukavaa vaihtaa ajatuksia.

Olen ollut parisuhteessa mieheni kanssa nyt pari vuotta. Olemme molemmat kolmekymppisiä.

Olen mieheeni hyvin rakastunut, ja haluaisin tulevaisuuden hänen kanssaan. Meidän tulevaisuuden visioissamme on vain eroavaisuuksia siinä, mitä ajattelemme lapsista.

Mies on aivan satavarma siitä, että haluaa jonain päivänä lapsia.
Minä en ole koskaan ajatellut varmasti haluavani äidiksi. Minulla ei ole ollut vauvakuumetta koskaan, en hoivannut pienenä vauvanukkeja, enkä ole ollut äidillinen.

Mutta kun olen seurannut sivusta muutamaa tuttua joilla on yksi lapsi, olen alkanut ajatella, että voisin kenties hankkia yhden lapsen. Oma lapsuuteni oli melko suurelta osin vaikea vanhemman alkoholismin vuoksi, ja olen ajatellut, että minun kohdallani voisi toimia yhden lapsen vanhemmuus. Voisin keskittyä siihen, että antaisin sille yhdelle hyvän lapsuuden, ja kasvattaisin hänestä hyvän ihmisen. Olen itse melko lapsenmielinen, ja tekisin mielelläni lapsen kanssa lapsille mieluisia asioita ja näyttäisin hänelle maailmaa.

Olen kuitenkin aivan kauhuissani, kun mietin raskaana oloa ja synnyttämistä. Ajatuskin positiivisen raskaustestin tekemisestä täyttää minut kauhulla. Kun mietin itseäni raskaana olevan ystävän asemaan, tunnen suorastaan paniikkia, synnyttämisestä puhumattakaan.
En tiedä onko sillä merkitystä asiaan, mutta olen erittäin pienikokoinen, ja suvussamme esiintyy terveysongelmia jotka asettavat riskejä raskaudelle.

Minua siis hirvittää ajatus raskaudesta ja synnytyksestä. Samalla kuitenkin haluaisin tulevaisuuden mieheni kanssa.

Olisi mukavaa kuulla samassa tilanteessa olleiden kokemuksia. Miten olette asiat ratkaisseet?
Aihe on arka, joten toivon trollien etsivän hupinsa muualta.