Mitä tehdä jos lapsen luokkaan sattuu häirikköoppilaita?

Ikävä tosiasia on, että tavallisen oppilaan vanhemmalla ei ole juuri mitään mahdollisuuksia vaikuttaa asiaan. Ketään ei kiinnosta tavallisen lapsen oikeus opetukseen. Opettajalla ei ole valtuuksia poistaa häirikköä luokasta edes väliaikaisesti, rehtoria ja koulutoimea asia ei voisi vähempää kiinnostaa. Jos asiasta valittaa, saa hankalan ihmisen maineen ja usein koko ongelma käännetään valittajan syyksi. "Vilkas" luokkaympäristö kuulema valmentaa lapsia nykyajan työelämän vaatimuksiin - tämän selityksen olen itse saanut useampaan kertaan kun olen valittanut lapseni täysin kohtuuttomasta luokkatilanteesta.

Ainoa keino turvata omalle lapselle parempi oppimisympäristö on hakea hänet painotettuun opetukseen, mieluiten sellaiseen johon haetaan soveltuvuuskokeella. 

Erityislapsen äiti kirjoitti:

Erityislapset eivät ole aina käytöshäiriöisiä ilkeyttään. Jos esimerkiksi neurologisen sairauden vuoksi keskittymiskyky on 20 min luokkaa ja koulutunti kestää 45 min niin vaikeaksi menee. Myös aistivammaisten lasten on vaikea olla tavallisessa luokassa, kun tilanteiden seuraaminen vaatii ponnistelua että pysyy jollakin lailla mukana mitä tapahtuu. Kaikkien etu olisi se että erityistä tukea tarvitsevat voisivat olla omassa pienryhmässään. Tai edes että luokassa olisi useampi avustaja, jolloin erityistä tukea tarvitsevat voisivat tehdä avustajien tuella tehtäviä tai lähteä vaikka toiseen tilaan jos tilanne vaatii.

Sen tavallisen oppilaan kannalta häiriöt luokassa ovat aivan yhtä ikäviä riippumatta siitä, aiheutuvatko ne toisen oppilaan neurologisista ongelmista, huonosta kasvatuksesta vai vain v*ttumaisesta luonteesta. Minusta on yksinkertaisesti väärin uhrata 19 oppilaan oikeus opetukseen sen yhden uniikin lumihiutaleen takia. Jos resursseja ei ole kaikille, on yhteiskunnan kokonaisedun kannalta parempi uhrata se yksi. 

Näitä erityislapsia tulee joka vuosi tuhansia uusia onnea opettajille

Ongelma ei ratkea ennen kuin poliitikoilla ja kasvatustieteilijöillä on rohkeutta tunnustaa tosiasiat. Inkluusio, siten kuin se on Suomen kunnissa toteutettu, ei toimi. Erityislapset leimautuvat vähintään yhtä pahasti saamatta kuitenkaan itselleen soveltuvaa opetusta. Tavalliset lapset kärsivät joutuessaan sivusta seuraamaan erityislasten oireilua ja lisäksi tavalliset jäävät ilman heille kuuluvaa opetusta. Tilanne on siis lose-lose.

Ratkaisuksi esitän tarkkailuluokkien ja tasokurssien palauttamista. Pahimmat käytöshäiriöiset oppilaan - oli häiriön syynä mikä tahansa - poistetaan normaaliopetuksen luokista tarkkikselle. Tämän jälkeen normiopetuksen ryhmät jaetaan oppimiskyvyn ja -halun mukaisiin tasoryhmiin, joiden välillä voi liikkua joustavasti. Tasoja tulee olla vähintään 2 (normitaso ja edistynyt) tai tarvittaessa 3 (helpotettu taso, normitaso ja edistynyt).

Vierailija kirjoitti:

Ei se auttanut kuin kärsiä 80-luvullakaan. Ainoa ohje, jonka vanhemmilta sai, oli "lyö takaisin."

Epäsuorasti saatiin myös sama ohje opettajaltakin ja kyllähän se häirikkö loppujenlopuksi hiljeni, kun sai aina turpaansa seuraavalla välitunnilla tai koulupäivän jälkeen jos häiritsi liikaa muiden opetusta ja elämistä. Ei se mitään tainut oppia eikä opiskella, mut olipahan edes hiljaa koska pelkäsi ja antoi muiden opiskella. Tämä siis 80-luvulla myöskin. Pienessä kyläkoulussa ketään ei kiinnostanut, loppujenlopuksi ei edes häirikön vanhempia. 

Tätä minäkin pelkään. Omia lapsia ei siis vielä ole, mutta en halua, että he saavat saman kohtalon kuin vanhempansa. Kävimme siis miehen kanssa eri kouluja, mutta meidän kummankin luokka oli täynnä ääliöitä, häiriköitä ja erityislapsia, jotka veivät ilon kaikkien muiden koulunkäynnistä. Minulle on jäänyt peruskoulusta tämän vuoksi traumat, vasta lukiossa meininki alkoi normalisoitua. 

Ei kai auta muu, kuin yrittää tulevaisuudessa muuttaa mahdollisimman hyvälle alueelle, jotta lapsemme saavat parhaan mahdollisen koulukokemuksen. Tietenkään edes hyvien alueiden koulut eivät tätä takaa, kai niihinkin on voitu heikompia oppilaita sijoittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muutimme, että lapsi pääsi toiseen koululuokkaan. Sielläkin on yksi autisti ja muutama ADHD, mutta edellinen luokka oli ns. hullujenhuone, jota opettaja ja monet sijaiset eivät saaneet toimintakykyiseksi.

Uskon, että koulutusmäärärahojen kiristäminen näkyy jokaisen suomalaisen ala- ja yläkoululaosen arjessa.

Suurimmat kärsijät ovat erityislapset!

Ei. Suurimmat kärsijät ovat ne, jotka joutuvat noiden raivohullujen apinoiden uhreiksi. Joita huitaistaan nyrkillä ohi kävellessä, joiden tavarat varastetaan ja rikotaan. Jotka luokan muut kiusaajat maalittavat ja antavat "kärsivän erityislapsiparan" hoitaa likaisen työn, koska hänelle ei kukaan voi mitään. Jotka joutuvat elämään vuosikaudet jatkuvan koulukidutuksen kohteina, alituisessa pelossa.

He ovat suurimmat kärsijät.

Omalla lapsellani on ADHD, autisminkirjon piirteitä, aistiyliherkkyyttä ja tiettyjä puheen kehitykseen vaikuttavia häiriöitä. Nämä piirteet ovat synnynnäisiä, neurologisia häiriöitä, niitä ei saada kasvatuksella aikaan. Muut lapsemme ovat aivan normaaleja, erityispiirteettömiä lapsia ja meillä vallitsee kotona rakkaudellinen, mutta pedantti kasvatus, eikä meillä yleensä olekaan ongelmia pärjätä lapsemme kanssa nimenomaan siksi.

Kasvatuksella ei saa aikaan näitä tiloja, mutta se, mitä kasvatuksella, pitkäjänteisyydellä, rakkaudella, kuntoutuksella ja mahdollisella lääkityksellä taas saadaan aikaan on, että oireisto saadaa hallintaan, jolloin lapsella on hyvät mahdollisuudet tulevaisuudessa normaaliin elämään, ehkä jopa menestykseen. Tämä taas on taloudellisesti edullista, ei vain yksilön vaan koko yhteiskunnan kannalta. Itse esimerkiksi kärsin ADHD:sta, mutta olen yliopistotason koulutuksen vaativalla, luonnontieteellisellä alalla, koska löysin oman tyylini ja tapani opiskella.

En voi käsittää, miten on tehty niin lyhytnäköistä politiikkaa, että eriryislapset on väen vängällä pakko integroida tavalliseen luokkaan. Vaaditaan tietynlaiset, valtavirrasta poikkeavat opetusmenetelmät ja/tai ympäristö jotta nämä, tietyillä neurologisilla taakoilla varustetut lapset pärjäävät koulussa.

Mitä kärsijöihin tulee, on selvää että kaikki osapuolet kärsivät ja on turhaa ja omahyväistä etsiä sitä, joka kärsii eniten. On myös turha kuvitella, että niin kutsutut tavalliset lapset olisivat aina empaattisia ja ihania herranterttuja. Minä itse omin silmin todistin tapausta, jossa kaksi, luokan kympin oppilaiksi profiloitunutta "uhria" pyörivät, tuuppivat ja lällättelivät koulumatkalla lapseni ympärillä ja yrittivät saada häneltä reaktiota aikaan. Miksi sitten olin kyttäämässä? Siksi, koska opettaja oli ottanut minuun yhteyttä, koska lapseni oli ollut osallisena kahakassa. Kun kysyin opettajalta, mikä oli muiden lasten osuus tapahtumassa, opettaja sanoi näillä sanoin: "Kuule Aino-Veikko ja Onni-Hilla kuuluvat luokkamme parhaimpiin oppilaisiin. On todella vaikea uskoa, että he olisivat olleet aloittava osapuoli". Omin silmin todistin kuitenkin lopulta toista.

Kaikesta huolimatta sain taistella todella pitkään, ennen kuin lapsi vihdoin viimein pääsi kouluun ja ryhmään, joka on erityistä tukea vaativille tarkoitettu. Näin siitä huolimatta, että erityisryhmää puolsivat lapsen koko yliopistollisen sairaalan hoitotiimi, me vanhemmat, opettaja, erityisopettaja sekä rehtori. Nämä asiat päätetään ylemmillä tahoilla, jossa lasta tai vanhempia ei koskaan edes nähdä henkilökohtaisesti.

Nyt, kun hän vihdoin on rauhallisessa, pienessä erityisryhmässä, jossa aikuisia on riittävästi, hän on alkanut suorastaan kukoistamaan. Älyllistä viivästymää tai oppimisvaikeuksia hänellä ei alunperin ollutkaan, päin vastoin, mutta vasta nyt oikeassa ympäristössä nämä kyvyt ovat päässeet todelliseen loistoonsa. Enkä voi olla ajattelematta häntä äidin pikku Einsteinina.

Koska kuitenkin koulutusleikkaukset ovat, mitä ovat, luulen, että lapseni vanhaan luokkaan on jo otettu uusi erityistä tukea vaativa oppilas ja kierre jatkuu. Vastaankin siis ap:lle ja muillekin: äänestäkää aina koulutusleikkauksia vastaan, jututtakaa suoraan sähköpostitsekin kansanedustajia jne.

Koulumaailma on tuollainen nykyään. Opettajat eivät voi mitään. Tekevät lastensuojeluun ilmoituksia, että saada lapsi laitokseen hoitoon. Toki voi vielä tulla samaan kouluun jos sijoitus on lähelle. Eikä ongelmia ratkota mitenkään.

Onneksi lapsesi kasvaa ja pääsee koulusta joskus pois.

Vierailija kirjoitti:

Omalla lapsellani on ADHD, autisminkirjon piirteitä, aistiyliherkkyyttä ja tiettyjä puheen kehitykseen vaikuttavia häiriöitä. Nämä piirteet ovat synnynnäisiä, neurologisia häiriöitä, niitä ei saada kasvatuksella aikaan. Muut lapsemme ovat aivan normaaleja, erityispiirteettömiä lapsia ja meillä vallitsee kotona rakkaudellinen, mutta pedantti kasvatus, eikä meillä yleensä olekaan ongelmia pärjätä lapsemme kanssa nimenomaan siksi.

Kasvatuksella ei saa aikaan näitä tiloja, mutta se, mitä kasvatuksella, pitkäjänteisyydellä, rakkaudella, kuntoutuksella ja mahdollisella lääkityksellä taas saadaan aikaan on, että oireisto saadaa hallintaan, jolloin lapsella on hyvät mahdollisuudet tulevaisuudessa normaaliin elämään, ehkä jopa menestykseen. Tämä taas on taloudellisesti edullista, ei vain yksilön vaan koko yhteiskunnan kannalta. Itse esimerkiksi kärsin ADHD:sta, mutta olen yliopistotason koulutuksen vaativalla, luonnontieteellisellä alalla, koska löysin oman tyylini ja tapani opiskella.

En voi käsittää, miten on tehty niin lyhytnäköistä politiikkaa, että eriryislapset on väen vängällä pakko integroida tavalliseen luokkaan. Vaaditaan tietynlaiset, valtavirrasta poikkeavat opetusmenetelmät ja/tai ympäristö jotta nämä, tietyillä neurologisilla taakoilla varustetut lapset pärjäävät koulussa.

Mitä kärsijöihin tulee, on selvää että kaikki osapuolet kärsivät ja on turhaa ja omahyväistä etsiä sitä, joka kärsii eniten. On myös turha kuvitella, että niin kutsutut tavalliset lapset olisivat aina empaattisia ja ihania herranterttuja. Minä itse omin silmin todistin tapausta, jossa kaksi, luokan kympin oppilaiksi profiloitunutta "uhria" pyörivät, tuuppivat ja lällättelivät koulumatkalla lapseni ympärillä ja yrittivät saada häneltä reaktiota aikaan. Miksi sitten olin kyttäämässä? Siksi, koska opettaja oli ottanut minuun yhteyttä, koska lapseni oli ollut osallisena kahakassa. Kun kysyin opettajalta, mikä oli muiden lasten osuus tapahtumassa, opettaja sanoi näillä sanoin: "Kuule Aino-Veikko ja Onni-Hilla kuuluvat luokkamme parhaimpiin oppilaisiin. On todella vaikea uskoa, että he olisivat olleet aloittava osapuoli". Omin silmin todistin kuitenkin lopulta toista.

Kaikesta huolimatta sain taistella todella pitkään, ennen kuin lapsi vihdoin viimein pääsi kouluun ja ryhmään, joka on erityistä tukea vaativille tarkoitettu. Näin siitä huolimatta, että erityisryhmää puolsivat lapsen koko yliopistollisen sairaalan hoitotiimi, me vanhemmat, opettaja, erityisopettaja sekä rehtori. Nämä asiat päätetään ylemmillä tahoilla, jossa lasta tai vanhempia ei koskaan edes nähdä henkilökohtaisesti.

Nyt, kun hän vihdoin on rauhallisessa, pienessä erityisryhmässä, jossa aikuisia on riittävästi, hän on alkanut suorastaan kukoistamaan. Älyllistä viivästymää tai oppimisvaikeuksia hänellä ei alunperin ollutkaan, päin vastoin, mutta vasta nyt oikeassa ympäristössä nämä kyvyt ovat päässeet todelliseen loistoonsa. Enkä voi olla ajattelematta häntä äidin pikku Einsteinina.

Koska kuitenkin koulutusleikkaukset ovat, mitä ovat, luulen, että lapseni vanhaan luokkaan on jo otettu uusi erityistä tukea vaativa oppilas ja kierre jatkuu. Vastaankin siis ap:lle ja muillekin: äänestäkää aina koulutusleikkauksia vastaan, jututtakaa suoraan sähköpostitsekin kansanedustajia jne.

En tiedä, kuvitteleeko joku että ns. tavalliset lapset olisivat aina enkelimäisiä hymytyttöjä ja -poikia. Juuri tästä syystä integraatio ei tuo erityislapselle sitä hyvää mitä sillä tavoittellaan, eli pääsyä mukaan luokkayhteisöön ja vertaispiireihin. Ainakin omien lasteni luokalla todella nopeasti tavislapset ovat tympääntyneet e-lasten muista hyvin poikkeavaan käytökseen ja alkaneet pelätä ja hylkiä näitä. Voisin kuvitella, että tällainen luokan hylkiöksi ajautuminen on e-lapsen kannalta rankempi syrjintäkokemus kuin erityisluokalle "joutuminen".

Inkluusio voi toimia vain silloin, kun erityislapsella on vähäisiä oppimisen ja/tai käytöksen ongelmia ja hän saa näihin riittävää tukea. Merkittävät käytöksen ja/tai oppimisen ongelmat johtavat luokkayhteisöstä syrjäytymiseen, vaikka e-lapsi saisi tukeakin. Kyllä normilapset huomaavat, kenen syytä on se, että oppiaineissa junnataan paikallaan tai edetään äärimmäisen hitaasti ja kenen syytä on se, ettei luokkaa voida viedä retkille ja tapahtumiin.