Niin turhaa on viiden lapsen äidin elämä

Säveltäjän teokset voivat soida kauemminkin, J.S. Bach eli 1700-luvun alkupuolella ja on edelleen kohtuullisen suosittu säveltäjä.

Kyllä teistäkin on jäänyt valtava kasa jätettä.

Tähän on yksinkertainen ratkaisu: käytä vapaa-aikasi sellaisten kulttuurituotteiden tekemiseen joiden tekeminen sinulta luonnistuu. Itse ehdottaisin kirjoittamista koska nytkin olet avautunut kirjoittamalla etkä säveltämällä.

Ei ihmisestä tarvitse jäädä erityisesti mitään jäljelle. Meitä on täällä miljardeja, ja emme jätä juuri muistoja (ja traumoja) kummempia jälkiä toisiimme.

Mutta jos haluaa jättää erityisempiä jälkiä, niin sitten pitää toimia eikä voivotella.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä teistäkin on jäänyt valtava kasa jätettä.

Siinä onkin elämänsaavutusta kerrakseen.

Niin, sinusta jää jäljelle mahdollisesti lapsen lapsia ja elämää. Eikö se vedä vertoja sävellykselle tai maalaukselle?

Ja mikä tarve edes jättää mitään jäljelle? Joku voi olla jo luonteeltaan niin pahapäinen että tarinat liikkuu vuosisatoja suvussa. Saavutus kai sekin.

Vierailija kirjoitti:

Tähän on yksinkertainen ratkaisu: käytä vapaa-aikasi sellaisten kulttuurituotteiden tekemiseen joiden tekeminen sinulta luonnistuu. Itse ehdottaisin kirjoittamista koska nytkin olet avautunut kirjoittamalla etkä säveltämällä.

Ei ihmisestä tarvitse jäädä erityisesti mitään jäljelle. Meitä on täällä miljardeja, ja emme jätä juuri muistoja (ja traumoja) kummempia jälkiä toisiimme.

Mutta jos haluaa jättää erityisempiä jälkiä, niin sitten pitää toimia eikä voivotella.

Milläs minä ehtisin kirjoittamaan kun viisi lasta pyörii jaloissa... Eikä inspiraatiokaan tule kun henkisesti on niin väsynyt.

Vierailija kirjoitti:

Niin, sinusta jää jäljelle mahdollisesti lapsen lapsia ja elämää. Eikö se vedä vertoja sävellykselle tai maalaukselle?

Ei tietenkään. Silloin 200 vuoden kuluttua ne lapsenlapsetkin on jo kuolleet.

Voit lohduttaa itseäsi miettimällä vähän pidemmälle, vaikka 1 000 tai 10 000 vuotta. Sitten ei ole enää niistä rakennuksista ja sävellyksistäkään jäljellä enää mitään. Mennään miljoona vuotta, ei ole ihmisiäkään. Joten ei näiden ihailemiesi taiteilijoiden kohtalo ole omaasi kummempi, loppujen lopuksi. Kaikki me kadotaan pimeyteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tähän on yksinkertainen ratkaisu: käytä vapaa-aikasi sellaisten kulttuurituotteiden tekemiseen joiden tekeminen sinulta luonnistuu. Itse ehdottaisin kirjoittamista koska nytkin olet avautunut kirjoittamalla etkä säveltämällä.

Ei ihmisestä tarvitse jäädä erityisesti mitään jäljelle. Meitä on täällä miljardeja, ja emme jätä juuri muistoja (ja traumoja) kummempia jälkiä toisiimme.

Mutta jos haluaa jättää erityisempiä jälkiä, niin sitten pitää toimia eikä voivotella.

Milläs minä ehtisin kirjoittamaan kun viisi lasta pyörii jaloissa... Eikä inspiraatiokaan tule kun henkisesti on niin väsynyt.

Elämä on valintoja.

Ei ne lapset kuitenkaan ole jaloissa ikuisesti. Jos oikeasti haluat tehdä, ymmärrät myös että on koko loppuelämä aikaa.

Ei meistä enää tule sitä Hesarissa eteeriseltä näyttävää keijumaista runotyttöä, mutta myös muunlaisilla ihmisillä on arvokasta sanottavaa ja annettavaa.

Jokaisen lapsen kohdalla sulla oli mahdollisuus jättää luovuudellesi enemmän aikaa tai tehdä taas uusi lapsi.

Miksi teit viisi kertaa ratkaisun joka nyt arveluttaa?

Suurin osa ihmisistä painuu ajan myötä unholaan. Siinä ei ole mitään poikkeuksellista. Elämä on elettävä nyt, ei kuoleman jälkeen. Saavutuksia on muunkinlaisia kuin niitä, jotka muistetaan satojen ja tuhansien vuosien päästä. Omassa henkilökohtaisessa elämässään voi saavuttaa jotain joka päivä.

Musta ei jää mitään jäljelle kun ei ole lapsia enkä aio tehdä, hyvä niin :-)

Sitä sanotaankin että ihminen kuolee kaksi kertaa. Ensin kun kuolee fyysisesti, sitten kun muut ihmiset unohtavat hänet. 

Mutta se on luonnollista, eikä sitä kannata noin negatiivisesti ajatella. Eikä kaikkia unoheta heti. Mä ainakin tutkin mielellni sukuni aiempia polvia ja kuuntelen ysikymppisen mummoni juttuja heistä. Eivät siis vielä ihan heti tule unohtumaan ne 1800-luvulla eläneet. 

Itse olen oikeastaan jopa miettinyt mielessäni, kuinka ihmeellisen paljon periaatteessa melko "mitättömistäkin" ihmisistä jää jälkiä maailmaan - siis jotka eivät ole olleet kuuluisia tmv. Jää tavaroita, tarinoita, kuvia... 

Jos yhtään helpottaa, niin et ole ainoa. Kaikilla on sama tilanne edessä. Aika harva meistä osaa säveltää tai on kuuluisa taidemaalari. Naapurin töllikin on voinut tuhoutua tulipalossa tai olla täysin homeessa. Sinulla on kuitenkin lapsia eli sukusi jatkuu. Sinuakaan ei olisi ilman 100 tai 200 vuotta sitten eläneitä eläneitä esivanhempiasi. Ajattele sitä.

Kuule, ei sitä kuollutta yhtään lämmitä se, että ihmiset vieläkäin pällistelevät hänen tuotoksiaan. Kuitenkin ihmiselämän tuottaminen on paljon arvokkaampaa ja ihmeellisempää. ilman toimivia vittuja kun ketään ei olisi. t. viiden lapsen äiti minäkin.

Me kaikki olemme jälkiä historian käänteistä. Elämämme on sattumaa, joka liittyy usein moniin isompiin ja pienempiinkin, mutta tärkeisiintapahtumiin. Tässä jokainen voi olla ylpeä itsestään. Olemme voittajia olemalla olemassa.

Tavallisen ihmisen jäljet peittyvät nopeasti, ja se on tarkoitus. Huojentava sellainen.

Kirjoittaa ap varmaan voi, mutta tämä maa pullistelee kirjoituksia. Harva saa tuotoksensa julki ja luetuksi, vaikka teksti olisi hyvääkin.

Sama juttu muun taiteen kanssa.

Kuka niitä harrastajien töitä arvostaa? Eri asia, jos onnistuu niin hyvin, että saa hyvän kustannussopimuksen, taidepalkinnon tms.

Ei ole tarkoitus masentaa, mutta noinhan se oikeasti menee.

Olen itse päätynyt siihen tulokseen, että elämäni merkitsee eniten lähisukulaisille. Ap on varmasti hyvin tärkeä esim. lapsilleen.

Työpaikallakin yleensä kaikki ovat korvattavissa.