Miksi teille riittää vain yksi lapsi?

Mitä se sinulle kuuluu?

Teidän lapsenne jäävät YKSIN. Heillä ei ole koskaan ihania sisarussuhteita. En ymmärrä, minusta pitäisi olla sääntö että täytyy hankkia vähintään kaksi lasta.

Vierailija kirjoitti:

Mitä se sinulle kuuluu?

Tai oikeastaan pitäisi sanoa, että mitä se meille molemmille kuuluu.

Ensimmäisen kanssa meni kaikki niin hyvinä että päätimme miehen kanssa että emme alan yrittämään toista. Kummankin suvussa on paljon sairauksia.

Vierailija kirjoitti:

Teidän lapsenne jäävät YKSIN. Heillä ei ole koskaan ihania sisarussuhteita. En ymmärrä, minusta pitäisi olla sääntö että täytyy hankkia vähintään kaksi lasta.

Juuri toi ahdasmielinen ajattelutapa on yks niistä syistä, minkä takia ite en tuu hankkimaan yhtäkään lasta...

Vierailija kirjoitti:

Mulle riitti 0 lasta :D

-M23

Hyvät sulle. Oliko pakko kommentoida?

Miksi näin hölmö aloitus?

En olisi halunnut yhtään lasta. Siinä kävi kuitenkin sitten niin että ehkäisy petti kun olin erittäin nuori, aborttiin en kyennyt ja synnytyksen jälkeen rakastuin lapseen niin palavasti että en pystynytkään antamaan häntä pois.

Hoidin ja huolehdin hänestä erittäin hyvin, hänellä oli kaikki mitä tarvita voi ja hän oli erittäin iloinen ja hyväntuulinen lapsi. Rakastin (ja rakastan) häntä enemmän kuin mitään muuta, mutta koskaan en mieltänyt itseäni kunnolla äidiksi.

Kun hän lähti viettämään vaihto-oppilasvuotta, nautin olostani hurjasti. Toki ikävöin häntä ja huolehdin hänestä, mutta silti koin todella vahvasti että kyllä minut on tehty asumaan itsekseni.

Vierailija kirjoitti:

Teidän lapsenne jäävät YKSIN. Heillä ei ole koskaan ihania sisarussuhteita. En ymmärrä, minusta pitäisi olla sääntö että täytyy hankkia vähintään kaksi lasta.

No ei ne sisarussuhteet aina niin ihania ole... Itselläni esimerkiksi on monta vuotta vanhempi isosisko, joka lapsuudessani oli todella väkivaltainen ja häijy minua kohtaan, vaikka äitimmekin yritti kaikkensa lopettaakseen sen häijyilyn (mutta äitikin kävi töissä ja sisko rääkkäsi minua joka päivä aina koulun jälkeen, ennen kuin vanhempamme tulivat kotiin). Nyt aikuisina emme siskon kanssa ole oikeastaan missään tekemisissä eli sinänsä minulle olisi ihan sama, että olisiko minulla yleensä olemassakaan sisarusta. Ja harvoin sisarusten kesken myöskään vältytään perintöriidoilta, jos on isompikin perintö tulossa. Oma äitini on ollut ainoa lapsi ja on puhunut, ettei tuntenut itseään yksinäiseksi tms, koska hänellä oli monta samaa ikäluokkaa olevaa serkkua, jotka olivat hänelle läheisiä ja tietenkin myös paljon ystäviä.

Vierailija kirjoitti:

Koska tämä maailma on niin täynnä ihmisiä. Mielestäni lasten hankkiminen on hiton itsekäs teko. Siksi lapsimäärämme jää yhteen.

Jos miettii ilmastonäkökulmasta ni kyllä kahden lapsen hankkiminen on perustelua. Kolmen ei. Syntyvyysasteen tulee olla 2,1 jotta väkiluku kasvaisi. Jos jokainen meistä hankkisi kaksi lasta niin väkiluku alkaisi pitkällä aikavälillä laskea.

Tämä siis vain huomiona jos pohtii lapsen hankintaa maapallon kuormituksen näkökulmasta.

Itse olen ainut lapsi ja serkuksistakin nuorin. Oli oikein ihana lapsuus ja en ole koskaan sisaruksia kaivannut.

Meillä on 2 lasta mutta ei sitä toista tehty "kaveriksi" esikoiselle vaan ihan halusimme toisenkin lapsen ja isolla ikäerolla (5 vuotta). Meille yksi oli liian vähän ja kolme olisi ollut liikaa. Meillä on tyttö ja poika.

Koska tuli vain yhden kerran tunne, että haluamme lapsen.

Ei riitä. Lapseni ei ole täydellinen.

Teen lisää, tahtoivat syntyä tai eivät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teidän lapsenne jäävät YKSIN. Heillä ei ole koskaan ihania sisarussuhteita. En ymmärrä, minusta pitäisi olla sääntö että täytyy hankkia vähintään kaksi lasta.

No ei ne sisarussuhteet aina niin ihania ole... Itselläni esimerkiksi on monta vuotta vanhempi isosisko, joka lapsuudessani oli todella väkivaltainen ja häijy minua kohtaan, vaikka äitimmekin yritti kaikkensa lopettaakseen sen häijyilyn (mutta äitikin kävi töissä ja sisko rääkkäsi minua joka päivä aina koulun jälkeen, ennen kuin vanhempamme tulivat kotiin). Nyt aikuisina emme siskon kanssa ole oikeastaan missään tekemisissä eli sinänsä minulle olisi ihan sama, että olisiko minulla yleensä olemassakaan sisarusta. Ja harvoin sisarusten kesken myöskään vältytään perintöriidoilta, jos on isompikin perintö tulossa. Oma äitini on ollut ainoa lapsi ja on puhunut, ettei tuntenut itseään yksinäiseksi tms, koska hänellä oli monta samaa ikäluokkaa olevaa serkkua, jotka olivat hänelle läheisiä ja tietenkin myös paljon ystäviä.

Meillä on kaksi lasta jotka olivat ylimmät ystävät kunnes toinen sekosi aikuisuuden kynnyksellä päihteisiin. Nyt eivät ole edes yhteyksissä koska päihteet ovat laittaneet panemaan välit poikki kaikkeen entiseen. Sisaruksen osa on itku kurkussa kaivata toista. Että onhan niistä iloa ja turvaa toisilleen....

Ei ole resursseja useampaan, me ollaan hyviä  ja rakastavia vanhempia tuolle ainokaiselle ja meillä on varaa sellaiseen elämään josta me kaikki pidämme. Jos lapsia olisi enemmän niin perheen dynamiikka ja talous olisivat ihan erilaiset. 

Koska ero ennen sitä ja nyt jo sen verran vanha etten enää jaksaisi samaa käydä läpi uudelleen. Ensimmäinenkin melko haastava tapaus...

Koska ei ole tullut toista.

Väsyin sen verran pahasti raskaus- ja vauva-aikoina että koin kaikkien kannalta parhaaksi vaihtoehdoksi olla hankkimatta enempää lapsia. Mies oli aluksi hieman eri mieltä, mutta lopulta hänkin tajusi että tämä on paras ratkaisu meidän perheellemme. Jaksamme arjessa ihan eri tavalla nyt kun lapsi on jo vähän isompi ja suorastaan kammottaa ajatus siitä että pitäisi kokea nuo ajat uudelleen. Minua ei ole tehty olemaan raskaana tai pienen vauvan äitinä. Koen kukoistavani nyt kun lapsi on jo isompi, nautin äitiydestä ihan eri tavalla ja perheemme voi hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Raskaus oli täyttä tuskaa, kärsin vaikeasta raskauspahoinvoinnista, olin jatkuvasti. Jouduin vuodelepoon viikolla 24. Kuolin melkein synnytykseen verenhukan vuoksi. Vauva sairastui vakavasti muutaman viikon ikäisenä ja joutui olemaan sairaalassa kuukauden. Meillä oli koliikkia ja sen jälkeen paljon allergioita. Yöt meni itkiessä siihen asti että lapsi oli 2-vuotias.

Olisin TÄYSIN HULLU jos laittaisin itseni, mieheni ja ainokaisemme uudelleen läpi tuosta. Olemme onnellisia just näin.

Tuo kertomuksesi on liki identtinen sen kanssa mitä ensimmäinen raskaus ja vauva-aika oli. Erotuksena vaan se että minä kärsin tuon kaiken saman vielä neljä kertaa uudestaan. :)

T. Viiden äiti jolla jokainen raskaus oli 9kk pahoinvointia tauotta

Olin haaveillut äitiydestä 14-vuotiaasta asti ja kun lopulta tulin äidiksi 29-vuotiaana, tajusin että ei tämä olekaan minun juttuni. Lapseni on minulle rakkainta maailmassa, mutta koin että minusta ei ole kotiäidiksi. Kun lapsi oli 4 kuukautta, palasin töihin ja mies jäi kotiin. Arki muuttui hurjasti ja jaksoin jälleen sitä äitiarkea ihan eri tavalla kun pääsin irtautumaan kotoa. Nyt lapsi on 4-vuotias ja mieheni on hänelle ehdottomasti se ykkösaikuinen. Jos mieheni sitä haluaisi, voisimme hankkia toisen lapsen. Koin raskausajan ihanaksi, mutta kotiäidiksi en jäisi. Tällä hetkellä mieskin on sitä mieltä että ei enempää lapsia, hän alkaa olemaan valmis palaamaan töihin.