On ihanaa unelmoida, mitä kaikkea minusta olisi tullut

Sama täällä. Jos olisin syntynyt johonkin toiseen perheeseen, olisin ihan varmasti säästynyt niin paljolta pahalta ja varmaan olisin kuin muutkin enkä tällainen rikkinäinen ihmisraunio. Minusta olisi ehkä voinut jopa tulla jotakin, muutakin kuin elämässä epäonnistunut luuseri.

Kertokaa, mitä haaveilette, että teistä olisi tullut (ja millaisia olette nyt). Kiinnostaa kuulla.

Niin moniin asioihin on mahdollista vieläkin vaikuttaa. Oma elämäntarinani: minä olin 10 vuotta sitten masentunut, yksin, elin toimeentulotuella, makasin päivästä toiseen likaisessa kämpässä. Olin traumatisoitunut, masentunut, luovuttanut. Ajattelin, että tässä elämäni on ja minusta ei tullut muuta kuin epäonnistunut.

Sitten vain yhtenä päivänä sain ihan pienenpienen kipinän. Että ehkä minä voinkin muuttaa jotain. Päähäni tuli ajatus, että minä haluan saada paremman elämän. Aloin tehdä muutoksia, pieniä askeleita kerrallaan.

Taistelua, kyyneleitä, terapiassa käyntiä, romahduksia ja nousemisia. Noita kaikkia se vaati, mutta nousin sieltä kuopasta. Pääsin ikäänkuin positiiviseen kehään : kun yksi asia alkoi mennä paremmin, alkoi toinenkin, sitten kolmas, jne. Pääsin irti masennuksesta ja huomasin, että minä voin vaikuttaa elämäni suuntaan.

Tänä päivänä en ole enää yksin. Minulla on muutama ihana ystävä. Olen seurustellut mahtavan ja hyvän miehen kanssa pian viisi vuotta, asumme yhdessä kauniissa ja siistissä kodissa, meillä on kaksi koiraa. Olen onnellinen. Ja suurin saavutukseni: opiskelen yliopistossa opettajaksi. Välillä tulee kyyneleet silmiin siitä, kuinka dramaattisesti elämäni on muuttunut parempaan.

Tämän viestin tarkoitus ei ole kehua itseäni, vaan kannustaa muita: ei ole liian myöhäistä muuttaa asioita! Kaikkia asioita ei voi muuttaa, mutta hyvin monia voi!

Mä halusin terveydenhoitajaksi pienenä ja isompana kin. Mutta oppimisvaikeuksien takia minusta ei tullut mitään. Kohta ikää mittarissa 46v.

Minä en haaveile enää mistään, kaikki unelmat ja haaveet ovat kuolleet ja kuopattu. Olen niin pahasti rikki ja traumatisoitunut elämästä, lisäksi olen aina ollut yksin(äinen) vaikka ihmisiä onkin ollut aina todella paljon ympärilläni. Minulla ei ole ikinä ollut ketään, ehkä sen takia olen niin sulkeutunut enkä osaa puhua mistään.

Jo lapsena olin ihan sekaisin päästäni ja onneton, sellaisena taisin syntyäkin. Muistan myös mietiskelleeni paljon asioita joita ei lasten pitäisi miettiä. Nyt aikuisena olen yksi helvetin iso, muista jälkeen jäänyt sekasotku.

Vierailija kirjoitti:

Minä en haaveile enää mistään, kaikki unelmat ja haaveet ovat kuolleet ja kuopattu. Olen niin pahasti rikki ja traumatisoitunut elämästä, lisäksi olen aina ollut yksin(äinen) vaikka ihmisiä onkin ollut aina todella paljon ympärilläni. Minulla ei ole ikinä ollut ketään, ehkä sen takia olen niin sulkeutunut enkä osaa puhua mistään.

Jo lapsena olin ihan sekaisin päästäni ja onneton, sellaisena taisin syntyäkin. Muistan myös mietiskelleeni paljon asioita joita ei lasten pitäisi miettiä. Nyt aikuisena olen yksi helvetin iso, muista jälkeen jäänyt sekasotku.

Miksi olet niin rikki ja traumatisoitunut? Mitä sinulle on tapahtunut?

Ja mitä tarkoitat, että olit jo lapsena sekaisin päästäsi? Tapahtuiko sinulle jotain, mikä seloitti sinut, vai tarkoitatko että olet jotenkin synnynnäisesti "sekaisin"?

Vierailija kirjoitti:

Mä halusin terveydenhoitajaksi pienenä ja isompana kin. Mutta oppimisvaikeuksien takia minusta ei tullut mitään. Kohta ikää mittarissa 46v.

Minä opiskelen yliopistossa psykologiksi, ja vuosikurssillani on nainen, jolla on vaikea lukihäiriö. Hän saa jotain ylimääräistä tukea, ja esim. tenteissä ym. suorituksissa lukihäiriö huomioidaan siten, että kirjoitusvirheitä katsotaan läpi sormien. Hän pärjää tuella opinnoissa hyvin. Oppilaitokset tukevat yleensä oppilaitaan niin paljon kuin mahdollista. Ymmärrystä ja tukea saa kyllä. En näe, miksi sinä et voisi tavoitella unelmaasi terveydenhoitajana ja onnistua siinä👍

Se ääni joka sanoo "Sinusta ei koskaan tule mitään" ei ole Sinun äänesi. Se on masennuksen ääni. Ja masennukseen voi saada apua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en haaveile enää mistään, kaikki unelmat ja haaveet ovat kuolleet ja kuopattu. Olen niin pahasti rikki ja traumatisoitunut elämästä, lisäksi olen aina ollut yksin(äinen) vaikka ihmisiä onkin ollut aina todella paljon ympärilläni. Minulla ei ole ikinä ollut ketään, ehkä sen takia olen niin sulkeutunut enkä osaa puhua mistään.

Jo lapsena olin ihan sekaisin päästäni ja onneton, sellaisena taisin syntyäkin. Muistan myös mietiskelleeni paljon asioita joita ei lasten pitäisi miettiä. Nyt aikuisena olen yksi helvetin iso, muista jälkeen jäänyt sekasotku.

Miksi olet niin rikki ja traumatisoitunut? Mitä sinulle on tapahtunut?

Ja mitä tarkoitat, että olit jo lapsena sekaisin päästäsi? Tapahtuiko sinulle jotain, mikä seloitti sinut, vai tarkoitatko että olet jotenkin synnynnäisesti "sekaisin"?

Kasvoin sekopäiden keskellä, lisäksi olin kuin näkymätön, kukaan ei huomannut minua. Kotona oli kylmää ja kuri kuin keskitysleirillä.

Viihdyin yksin, koska tunsin oloni aina niin turvattomaksi, erilaiseksi ja ulkopuoliseksi muiden seurassa.

Olin yksinäinen, joten kehittelin itselleni mielikuvitusystäviä ja mielikuvitusmaailman, eikä ne ole häipyneet vielä tänäkään päivänä mihinkään. Ja oikeastaan se ei edes haittaa, koska ne ovat olleet tavallaan pelastukseni, turvapaikkani. Vaikea selittää.

Muistan kuinka (varmaan 10 vuotiaana tai nuorempana) mietin että ovatkohan muut ihmiset tällaisia vai olenko minä vain hullu, kun omistin ainoastaan mielikuvitusystäviä ja olin koko ajan surullinen. (Tai itseasiassa koulussa minulla oli kavereita ja jopa paras ystävä mutta tunsin aina itseni kovin erilaiseksi ja oudoksi.) Mietin myös paljon kuolemaa ja yhdessä vaiheessa muistan pelänneeni että joku tulee ja ryöstää tai tappaa minut kun olen yksikseni ulkona. En tiedä miksi, mutta se meni nopeasti ohi.

Minua on myös hyväksikäytetty lapsena.

Olisi pitänyt jo kersana pistää hoitoon mutta ei kukaan huomannut mitään (olin ihan tuppisuu, aina hiljaa jos ei kysytty mitään) tai jos huomasikin niin ei välittänyt.

Olen "aina" tiennyt että minulla on eräs persoonallisuushäiriö ja dissosiaatio.

Enää en jaksa hoitoon hakeutua koska tiedän ettei siitä ole mitään hyötyä enää tässä vaiheessa. Olen muutenkin pelkkä tyhjä kuori joten ihan sama.

Vierailija kirjoitti:

Se ääni joka sanoo "Sinusta ei koskaan tule mitään" ei ole Sinun äänesi. Se on masennuksen ääni. Ja masennukseen voi saada apua.

Itse olen kärsinyt masennuksesta niin kauan kuin muistan, siis aikalailla koko elämäni. Enkä usko että siitä eroon pääsen ikinä, koska olen tukahduttanut tunteeni ja kärsinyt hiljaa niin kuin opetettiin. Tai sellaisen mallin sain kotoa. En ole ikinä saanut minkäänlaista henkistä tukea perheeltäni, päinvastoin jatkuvaa lyttäämistä ja mitätöimistä. Ja se teki tehtävänsä.

Vierailija kirjoitti:

Se ääni joka sanoo "Sinusta ei koskaan tule mitään" ei ole Sinun äänesi. Se on masennuksen ääni. Ja masennukseen voi saada apua.

Totta

Up

Unelmoiminen on ihanaa mutta samaan aikaan myös kamalaa kun tietää ettei omat unelmat tule ikinä toteutumaan. Olen liian rikkinäinen.

Mä en enäää unelmoi koska tapan itseni tänäkesääänä.

UP