Lue keskustelun säännöt.
Seurustelukumppanini (mies) raivostuu silmittömästi pikku asioista enkä tätä tahdo jaksaa
05.04.2019 |
Eli mies raivostuu lähes kerran päivässä jostakin epäkohdasta elämässään: Milloin kyseessä on meluava naapuri, milloin ristiriidat töissä. Yhteistä raivokohtauksille on se, että mies menettää täysin malttinsa ja puhuu (huutaa) suunsa puhtaaksi. Esim. saattaa karjua HILJAA naapuriin. Miehen äiti hoitaa osan miehen yrityksen asioista, esim. laskut ja kirjanpidon. Mies ei halua puhua rahasta siksi, että hän kuulemma inhoaa rahaa. Huutaa äidilleen silloin, kun äiti sattuu soittamaan ”väärään” aikaan tai kysyy jotakin, johon mies ei osaa vastata.
Minulle asia on ongelma siksi, että minusta miehen käytös on epänormaalia. Minusta aikuisen (40+) miehen käytöksen ei pitäisi olla tällaista. Emme ole seurustelleet kauaa ja alusta saakka intuitioni on yrittänyt kertoa jonkin olevan vialla. Kuunneltuani miehen raivokohtauksia olen ihan puhki. Rauhoittelee häntä, kehoitan laskemaan kymmeneen ja selostan tilanteen aikuismaisen käsittelyn miehelle. Hän on tästä todella kiitollinen ja sanoo arvostavansa apuani.
Mutta, mutta. Haluaisin olla parisuhteessa toisen aikuisen kanssa. En haluaisi olla äiti raivokohtausten sattuessa. Tunnen itse suurta voimattomuutta loppupäivän näiden kohtausten jälkeen ja oma työntekoni kärsii. Miehen elämä on vähän sekaisin muutenkin mutta kuinka paljon minun kuuluu uhrata omaa elämääni tällaiseen? Saanko näillä perusteilla jättää miehen? Apuahan hän tarvitsisi, hän kuitenkin kuvittelee rakkautensa minuun poistavan kaikki ongelmat elämästämme.
Kommentit (53)
Miten sairas voi olla ihminen, joka jää tietoisesti odottamaan ensimmäistä iskua? Jos te kerran vasta seurustelette, niin eikö olisi todella helppoa pistää poikki ja etsiä fiksumpi? Vai pelkäätkö, että et saa ketään, jos tämän isännän jätät? Onko sinulla ap pää ihan kunnossa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
et saa jättää, odota että pieksee sut.
Mies suunnilleen palvoo minua. Sekin toisaalta ahdistaa. On luvannut, ettei koskaan satuta minua (tästäkin on puhuttu, olen tiedostanut potentiaalisen vaaran merkit).
Palvoo, koska olet se turvallinen aikuinen, joka häneltä on puuttunut. Hän voi kyllä kasvaa, mutta se työ pitäisi hänen aloittaa heti.
Voiko tässä iässä mies vielä muuttaa (olennaisesti) käytöstään? Ongelma on se, että minä uuvun joutuessani kasvattajaksi. Minä olen aikuinen nainen enkä mikään äiti. Tämä on jo vaikuttanut tuntemuksiini miestä kohtaan seksuaalisessa mielessä. Ei paljoa huvita seksi kun tuntee toisen olevan henkisesti aivan lapsen tasolla.
Mitä te tekisitte? Tänään aamulla viimeksi seurasin raivoamista ja minun on vaikeaa painaa asiaa villaisella. Mies haluaisi nähdä tänään illalla mutta minua ei juuri nyt todellakaan huvita. Jos tämän kerron ja kerron lisäksi syyn, saadaan taas oikein muheva raivokohtaus aikaan (ja tällä kertaa syy tietysti on minun).
Olen jättänyt miehen jo pari kertaa näiden samojen syiden takia ja hän on onnistunut anelemaan minut takaisin. Pelkään tosissani sitä, että mies tekee itselleen jotakin jos hänet yllättäen ja valmistelematta jätän. Miten saisin hänelle tolkutettua päähän sen, että HÄNEN TÄYTYY HAKEUTUA TERAPIAAN? Lähtökohdat hyvään mieheen ovat olemassa (pohjimmiltaan hyväntahtoinen ja fiksu ihminen) ja vilpittömästi haluaisin hänen hoitavan päänsä kuntoon ja löytävänsä itsensä vielä joskus tasa-arvoisesta parisuhteesta.
Ei noin. Parisuhteessa ei pidä olla pelosta. Jos hän tekee itselleen jotain, niin sille sinä et voi mitään. Varmista, ettei tee sinulle, eli älä ole kahden hänen kanssaan ilmoittaessasi, että haluat lopullisesti erota etkä halua hänen enää ottavan yhteyttä.
Vierailija kirjoitti:
Miehellä on selvästi pinna erittäin kireällä ja kova stressi. Itsestänikin tulee "raivohullu" sellaisissa tilanteissa. Mutta en ole koskaan silti fyysisesti väkivaltainen, eikä ilmeisesti tuo mieskään ole ollut?
Mutta toki saat jättää miehen vapaasti jos siltä tuntuu. Voi olla, että jos hänen elämänsä asiat selviäisivät, hänestä voisi kuoriutua ihan mukava, rauhallinen mieskin, mutta ei mikään velvoita sinua jäämään odottamaan kävisikö niin. Varsinkin kun ei ole mitään takuuta että kävisi, joillakin vihan- ja impulssinhallinnan ongelmat on syvemmällä kuin jonkun tilapäisen kriisin triggeröimiä.
(Nämä tilapäiset jutut voi kyllä mennä ohi ilman ammattiapuakin, itsestään. Itselläni oli eron jälkeen tosi herkkä vaihe jolloin olin ihan raivona kaikesta: hidastelevat autoilijat liikenteessä, pienikin ääni naapurista, huutavat lapset. Samoin 40 kriisissä olin hermoherkkä kuin mikä, ihmiset pelkäsi minua työpaikallakin. Mutta itsestään on menneet nämä ohi.)
Mies on ollut väkivaltainen muita ihmisiä kohtaan jo nuoruudessaan. Omien sanojensa mukaan rauhoittunut paljon. Eli ei mikää uusi piirre miehessä. Ilmeisesti myös entisen tyttöystävänsä pettämisten selvittyä käyttäytynyt väkivaltaisesti ja miehellä taustallaan pidempi burn out, nyt yrittää taas saada työntekoa rullaamaan.
En sanoisi, että ihan tilapäisestä ongelmasta kyse.
Usko nyt jo hyvällä, että sinä et pysty miestä parantamaan. Hänen on se itsensä tehtävä. Sinä et ole eikä sinusta tule tukihenkilöä, pelasta itsesi nyt kun vielä voit. Hänen ei nyt tarvitse ottaa vastuuta käytöksestään, kun SINÄ olet tasoittamassa tietä ja aina hänen tukenaan (vaikka totisesti hän ei sitä ansaitse).
Juokse NYT, kun olette vielä tapailuvaiheessa.
Sanon tähän kuten moneen muuhunkin aiheeseen: ihmistä kohdellaan kuten hän ANTAA itseään kohdeltavan. Sinä jostain syystä uhraat itsesi ja mahdollistat ne raivokohtaukset. Olet kuin äiti, joka hemmottelee pentunsa pilalle. Sen takia hän raivoaa, koska voi. Sinä olet hyysäävä madonna etkä jämäkkä kumppani. Ja siitä ei kuule mitään mitaleita jaeta, vaikka kuinka olisit sylkukuppi, päinvastoin....
Minä nostaisin tuollaisen kuumakallen niskapersotteella ulos.
Vierailija kirjoitti:
No ei varmaan mukavaa olla tuossa suhteessa, mutta ei tuollainen hermostuminen välttämättä ole yhteydessä varsinaiseen väkivaltaisuuteen ollenkaan. Monella on hyvin vahvat inhibiot toisen fyysistä satuttamista kohtaan, eivätkä koskaan ylitä sitä rajaa, vaikka kuinka purkaisivat raivoa tai ahdistusta tai stressiä verbaalisesti aggressiivisella käytöksellä.
Helposti ylittävät, ei se ole kuin hetken juttu. Ovat kyllä sen jälkeen kovasti pahoillaan, mutta raivoaminen jatkuu nopeasti taas.
Miksi jonkun pitää ola tuollaisen raivopään kanssa?
Miten muuten raivopään entiset suhteet ovat loppuneet? Mieheltä jos kysyy, niin hän syyttää siitä varmasti exiä ja heidän ihmeellistä käytöstään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
et saa jättää, odota että pieksee sut.
Mies suunnilleen palvoo minua. Sekin toisaalta ahdistaa. On luvannut, ettei koskaan satuta minua (tästäkin on puhuttu, olen tiedostanut potentiaalisen vaaran merkit).
Palvoo, koska olet se turvallinen aikuinen, joka häneltä on puuttunut. Hän voi kyllä kasvaa, mutta se työ pitäisi hänen aloittaa heti.
Voiko tässä iässä mies vielä muuttaa (olennaisesti) käytöstään? Ongelma on se, että minä uuvun joutuessani kasvattajaksi. Minä olen aikuinen nainen enkä mikään äiti. Tämä on jo vaikuttanut tuntemuksiini miestä kohtaan seksuaalisessa mielessä. Ei paljoa huvita seksi kun tuntee toisen olevan henkisesti aivan lapsen tasolla.
Mitä te tekisitte? Tänään aamulla viimeksi seurasin raivoamista ja minun on vaikeaa painaa asiaa villaisella. Mies haluaisi nähdä tänään illalla mutta minua ei juuri nyt todellakaan huvita. Jos tämän kerron ja kerron lisäksi syyn, saadaan taas oikein muheva raivokohtaus aikaan (ja tällä kertaa syy tietysti on minun).
Olen jättänyt miehen jo pari kertaa näiden samojen syiden takia ja hän on onnistunut anelemaan minut takaisin. Pelkään tosissani sitä, että mies tekee itselleen jotakin jos hänet yllättäen ja valmistelematta jätän. Miten saisin hänelle tolkutettua päähän sen, että HÄNEN TÄYTYY HAKEUTUA TERAPIAAN? Lähtökohdat hyvään mieheen ovat olemassa (pohjimmiltaan hyväntahtoinen ja fiksu ihminen) ja vilpittömästi haluaisin hänen hoitavan päänsä kuntoon ja löytävänsä itsensä vielä joskus tasa-arvoisesta parisuhteesta.
Ei se ole mahdollista tolkuttamalla. Mies hakeutuu mahdollisesti terapiaan sitten kun hän itse tajuaa sitä tarvitsevansa.
Nyt suhde katkolle, ja jos alkaa raivokohtaus, yhteys poikki kunnes hän pystyy keskustelemaan rauhallisesti.
Järki päähän. Aikuinen kun olet.
Tietenkin tuo on ongelma ja iso sellainen. Mies on hullu raivopää, ei sellaisen kanssa jäädä suhteeseen. Tai no jotkut itsetuhoiset jää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huomaatko, että jo nyt joudut varomaan sanojasi?
Tuo on paha, että jos sanot miehelle ettet halua tavata miehen käytöksen vuoksi saa aikaa uuden muhevan riidan.
Että joudut keksimään verukkeita tai tekosyitä, tai sitten tavata velvollisuudesta tai välttääksesi riidan. Ei se niin pitäisi olla!
Jos mies ei itse halua muuttua et sinä voi muuttaa miehen käytöstä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehellä on selvästi pinna erittäin kireällä ja kova stressi. Itsestänikin tulee "raivohullu" sellaisissa tilanteissa. Mutta en ole koskaan silti fyysisesti väkivaltainen, eikä ilmeisesti tuo mieskään ole ollut?
Mutta toki saat jättää miehen vapaasti jos siltä tuntuu. Voi olla, että jos hänen elämänsä asiat selviäisivät, hänestä voisi kuoriutua ihan mukava, rauhallinen mieskin, mutta ei mikään velvoita sinua jäämään odottamaan kävisikö niin. Varsinkin kun ei ole mitään takuuta että kävisi, joillakin vihan- ja impulssinhallinnan ongelmat on syvemmällä kuin jonkun tilapäisen kriisin triggeröimiä.
(Nämä tilapäiset jutut voi kyllä mennä ohi ilman ammattiapuakin, itsestään. Itselläni oli eron jälkeen tosi herkkä vaihe jolloin olin ihan raivona kaikesta: hidastelevat autoilijat liikenteessä, pienikin ääni naapurista, huutavat lapset. Samoin 40 kriisissä olin hermoherkkä kuin mikä, ihmiset pelkäsi minua työpaikallakin. Mutta itsestään on menneet nämä ohi.)
Mies on ollut väkivaltainen muita ihmisiä kohtaan jo nuoruudessaan. Omien sanojensa mukaan rauhoittunut paljon. Eli ei mikää uusi piirre miehessä. Ilmeisesti myös entisen tyttöystävänsä pettämisten selvittyä käyttäytynyt väkivaltaisesti ja miehellä taustallaan pidempi burn out, nyt yrittää taas saada työntekoa rullaamaan.
En sanoisi, että ihan tilapäisestä ongelmasta kyse.
Oi ihanaa! Ja nyt sinä haluat rakkaudellasi parantaa hänet! Onnea matkaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No ei varmaan mukavaa olla tuossa suhteessa, mutta ei tuollainen hermostuminen välttämättä ole yhteydessä varsinaiseen väkivaltaisuuteen ollenkaan. Monella on hyvin vahvat inhibiot toisen fyysistä satuttamista kohtaan, eivätkä koskaan ylitä sitä rajaa, vaikka kuinka purkaisivat raivoa tai ahdistusta tai stressiä verbaalisesti aggressiivisella käytöksellä.
En minäkään välttämättä ajattelisi väkivallan uhkaa, mutta se että elämä on helvetin raskasta. Siinä menee oma mielenterveys myös kun joutuu noita raivareita kuuntelemaan. Ei se vain ole pakko kuluttaa elämäänsä sellaisen ihmisen kanssa joka saa olon miltei päivittäin, ja ihan olemattomista asioista raskaaksi ja kuormittaa.
Ja jonain päivänä se on ap joka saa kuunnella ne raivarit kun soittaa väärään aikaan tai kysyy jotain.
Vierailija kirjoitti:
Miten sairas voi olla ihminen, joka jää tietoisesti odottamaan ensimmäistä iskua? Jos te kerran vasta seurustelette, niin eikö olisi todella helppoa pistää poikki ja etsiä fiksumpi? Vai pelkäätkö, että et saa ketään, jos tämän isännän jätät? Onko sinulla ap pää ihan kunnossa?
Samaa mieltä. Jos joutuu selittelemään syitä lopettaa tuollainen suhde on itsellä elämä ja mielenterveys hakusassaan. Ripustautuja uhrautuja, lapsena lytätty reppana ei ole varma onko tässä kuitenkin elämänsä rakkaus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
et saa jättää, odota että pieksee sut.
Mies suunnilleen palvoo minua. Sekin toisaalta ahdistaa. On luvannut, ettei koskaan satuta minua (tästäkin on puhuttu, olen tiedostanut potentiaalisen vaaran merkit).
Ensinnäkin avaukseen: en käsitä miksi olet suhteessa hänen kanssaan, kuulostaa ihan kamalalta, itse olisin jo aikaa sitten jättänyt.
Toiseksi tähän: hän on luvannut ettei satuta sinua?!? Tuon pitäisi olla äärimmäisen perustava inhimillisen kanssakäymisen reunaehto, ei mikään asia mikä pitää erikseen luvata. Red flags, red flags, all the red flags. Juokse.
Minulla oli tapana saada raivokohtauksia nuorempana. Ne eivät olleet päivittäisiä, mutta aiheutuivat usein jostain täysin mitättömästä asiasta. Vasta joskus kolmenkymmenen ikävuoden jälkeen ne alkoivat harventua ja nyt moista ei ole ollut enää vuosiin. Olen kyllä edelleen temperamenttinen, mutta hallitsemattomat raivokohtaukset ovat olleet poissa. En suoranaisesti pahoinpidellyt ketään, mutta esineiden paiskomisesta aiheutui kyllä vaaratilanteita.
Mikä auttoi? Ehkä mielialalääkket ja terapia, en tiedä. Tarkastellaan asiaa laajemmin:
Koin voimakkaita kiukku- ja raivokohtauksia jo lapsena. Jälkeenpäin olen tajunnut, että osin kyse oli lähipiirini sosiaalisesta mallista: kun minä osoitin ärtymystä, minuun suhtauduttiin niin, että kohta tuo raivostuu. Niin kävi poikkeuksetta. Jos joku sanoi, että älä nyt vain suutu, suutuin aivan varmasti. Oikeastaan vasta avioliittoni aikana tällainen ilmiö on saatu katkeamaan. Aikuisen ihmisen raivokohtaus ei tietenkään ole muiden vastuulla: jos ap:n mies saa raivokohtauksia, hänen itsensä on hankittava apua niihin. Me ihmiset kuitenkin olemme toistemme peilejä. Jos kerran toisensa jälkeen samanlainen tilanne johtaa raivokohtaukseen, on ihan fiksua muiltakin muuttaa toimintaansa. Kukaan ei parane psykologisista tai sosiaalisista ongelmista itsekseen, tai minä en sellaiseen usko. Eri asia on sitten se, pitääkö tuoreehkon naisystävän olla se, joka kantaa mitään merkittävää vastuuta noista muutoksista.
Toinen seikka, joka kuitenkin liittyy edelliseen, on se, että ryhtiliike ei tule onnistumaan. Jos miestä kehotetaan laskemaan kymmeneen tai hokemaan itselleen, että en suutu en suutu en suutu, homma voi onnistua joskus. Joskus se ei sitten kuitenkaan onnistu. Minulle tulee mieleeni, että hänellä on psyykkistä kuormaa, joka on voinut jatkua vuosikymmenetkin, ja joka on vaurioittanut hänen psyykettään jotenkin. Tai että hänellä on jokin fyysinen tai psyykkinen sairaus, johon tuo raivostuminen liittyy. Tätä en ala arvailla enempää.
Onko hänellä ankara stressi raha-asioista ja yrityksestään? Onko tuommoinen kiukustuminen uusi ilmiö hänen elämässään, vai onko sillä tosiaan jo pitkä tausta? Vai onko niin, että jokin laajempi ahdistus ilmenee nimenomaan raha-asioiden käsittelyn yhteydessä?
Se, mitä voitte tehdä kotona, on tarkastella arkiasiat läpi - jos mies vain pystyy. Monillehan on hyvin vaikea myöntää, että menee huonosti. Syvällisemmät ja pitkäaikaisemmat ongelmat eivät ehkä selviä kumppanin kanssa. Ja jos taustalla on jotakin vuosikausia jatkunutta, asianosaiset, esimerkiksi oman perheen jäsenet, voivat minusta jopa haitata asioiden selvittämistä ja kuntoutumista.
Joka tapauksessa ap:n pitää toimia niin, ettei hänen tarvitse tuntea olevansa äiti. Aikuisen ihmisen paras henkinen tuki on tietenkin toinen aikuinen, mutta jos jompi kumpi tuntee olevansa isä tai äiti, kyse ei ole mistään vertaisuudesta. Minusta olisi ihan perusteltua saapastella ovesta ulos, kun mies saa hepulin. Kiukutkoon yksinään. Etenkin kun mies on tavallaan vihjaillut, että saattaa raivopäissään vahingoittaa jotakuta, on perusteltuakin poistua paikalta oman turvallisuutensa vuoksi. Ylipäätään näitä asioita hoidetaan silloin, kun kiukkuilija on rauhallisilla mielin. Raivoon härkään ei päde kuin pakkokeinot, ja niistä sinällään ei koidu mitään hyvää. Niitä voidaan käyttää vain tilanteen katkaisemiseen, jos kenellä rahkeita moiseen on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sanoisin että nyt kannattaa uskoa sitä intuitiota ja omia silmiäsi. Mies ei muutu mihinkään. Miksi muuttuisi? Äiti auttaa ikävät asiat yli ja sinä tsempppaat ottaen raivarit vastaan. Tuossa kuviossa vain sinä muutut hyväksyen tilanteen. Tuo käytösmalli on ollut mahdollista niin monta vuotta, eikä herätystä ole tullut. Millainen on miehen parisuhdehistoria? Millaisia kavereita jne? Usein se lähipiiri on juuri alistuvia myötäilijöitä. Miksi miehen tarvitsee Eriksen luvata, ettei sinuun käy käsiksi? Eikö se ole päivänselvää, ettei toista lyödä?
Miksi ihmiset haluavat tuollaisia ongelmia elämäänsä?
Ja kokevat olevansa vastuussa sikamaisista idiooteista?
Elämässä on harmia ilman riitaisia äijiäkin..
Ota koira ja unohda tuo kiusankappale.
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmiset haluavat tuollaisia ongelmia elämäänsä?
Ja kokevat olevansa vastuussa sikamaisista idiooteista?
Elämässä on harmia ilman riitaisia äijiäkin..
Ota koira ja unohda tuo kiusankappale.
Muuten samaa mieltä, mutta suosittelelen kissaa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
et saa jättää, odota että pieksee sut.
Mies suunnilleen palvoo minua. Sekin toisaalta ahdistaa. On luvannut, ettei koskaan satuta minua (tästäkin on puhuttu, olen tiedostanut potentiaalisen vaaran merkit).
Palvoo, koska olet se turvallinen aikuinen, joka häneltä on puuttunut. Hän voi kyllä kasvaa, mutta se työ pitäisi hänen aloittaa heti.
Voiko tässä iässä mies vielä muuttaa (olennaisesti) käytöstään? Ongelma on se, että minä uuvun joutuessani kasvattajaksi. Minä olen aikuinen nainen enkä mikään äiti. Tämä on jo vaikuttanut tuntemuksiini miestä kohtaan seksuaalisessa mielessä. Ei paljoa huvita seksi kun tuntee toisen olevan henkisesti aivan lapsen tasolla.
Mitä te tekisitte? Tänään aamulla viimeksi seurasin raivoamista ja minun on vaikeaa painaa asiaa villaisella. Mies haluaisi nähdä tänään illalla mutta minua ei juuri nyt todellakaan huvita. Jos tämän kerron ja kerron lisäksi syyn, saadaan taas oikein muheva raivokohtaus aikaan (ja tällä kertaa syy tietysti on minun).
Olen jättänyt miehen jo pari kertaa näiden samojen syiden takia ja hän on onnistunut anelemaan minut takaisin. Pelkään tosissani sitä, että mies tekee itselleen jotakin jos hänet yllättäen ja valmistelematta jätän. Miten saisin hänelle tolkutettua päähän sen, että HÄNEN TÄYTYY HAKEUTUA TERAPIAAN? Lähtökohdat hyvään mieheen ovat olemassa (pohjimmiltaan hyväntahtoinen ja fiksu ihminen) ja vilpittömästi haluaisin hänen hoitavan päänsä kuntoon ja löytävänsä itsensä vielä joskus tasa-arvoisesta parisuhteesta.
Nyt on aika katsoa tilannetta sellaisena kuin se on. Päivittäiset raivokohtaukset ovat sietämättömiä. Yrität opettaa miestä kuin äiti pikkulasta. Olet jo jopa jättänyt miehen kahdesti, koska tilanne on ollut niin sietämätön. Seksi ei kiinnosta etkä halua nähdä miestä näiden asioiden takia.
Voi olla että et ikinä mitenkään saa tolkutettua miehen päähän, että hänen täytyy hakeutua terapiaan. Terapia ei ole pakollista, vaan miehen itse täytyy haluta mennä sinne. Miehen itse täytyy ottaa vastuu elämästään ja yrittää muuttaa se. Nyt hän tukeutuu sinuun ja odottaa että rakkautesi simsalabim parantaa hänet. Entä kun teillä menee parisuhteessanne huonosti, sitten kaikki "parantuminen" unohtuu.
Tässä on nyt pari vaihtoehtoa. Jos todella haluat olla vielä miehen kanssa niin sanot miehelle että menee terapiaan ja hoitaa OMAT ongelmansa. Et siedä enää yhtäkään raivokohtausta. Tai sitten jätät hänet ja sanot että hänen raivokohtauksensa ovat syy eroon, suosittelet hänelle terapiaa ja toivotat kaikkea hyvää tulevaisuudelle. Jos eroat niin älä ala sitten jälkeenpäin edes harkitsemaan että otat hänet takaisin.
Luonnehäiriöinen narsisti. Eroa niin pian kuin mahdollista! On kokemusta tuollaisesta ja olisipa minuakin joku varoittanut ajoissa. Menee vuosien myötä vain pahemmaksi ja pian alkaa myös sinun tekemistesi kaikenlainen kontrollointi. Älä missään tapauksessa jää suhteeseen millään verukkeella! Pilaat elämäsi, itsetuntosi ja lopulta myös taloutesi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
et saa jättää, odota että pieksee sut.
Mies suunnilleen palvoo minua. Sekin toisaalta ahdistaa. On luvannut, ettei koskaan satuta minua (tästäkin on puhuttu, olen tiedostanut potentiaalisen vaaran merkit).
Palvoo, koska olet se turvallinen aikuinen, joka häneltä on puuttunut. Hän voi kyllä kasvaa, mutta se työ pitäisi hänen aloittaa heti.
Voiko tässä iässä mies vielä muuttaa (olennaisesti) käytöstään? Ongelma on se, että minä uuvun joutuessani kasvattajaksi. Minä olen aikuinen nainen enkä mikään äiti. Tämä on jo vaikuttanut tuntemuksiini miestä kohtaan seksuaalisessa mielessä. Ei paljoa huvita seksi kun tuntee toisen olevan henkisesti aivan lapsen tasolla.
Mitä te tekisitte? Tänään aamulla viimeksi seurasin raivoamista ja minun on vaikeaa painaa asiaa villaisella. Mies haluaisi nähdä tänään illalla mutta minua ei juuri nyt todellakaan huvita. Jos tämän kerron ja kerron lisäksi syyn, saadaan taas oikein muheva raivokohtaus aikaan (ja tällä kertaa syy tietysti on minun).
Olen jättänyt miehen jo pari kertaa näiden samojen syiden takia ja hän on onnistunut anelemaan minut takaisin. Pelkään tosissani sitä, että mies tekee itselleen jotakin jos hänet yllättäen ja valmistelematta jätän. Miten saisin hänelle tolkutettua päähän sen, että HÄNEN TÄYTYY HAKEUTUA TERAPIAAN? Lähtökohdat hyvään mieheen ovat olemassa (pohjimmiltaan hyväntahtoinen ja fiksu ihminen) ja vilpittömästi haluaisin hänen hoitavan päänsä kuntoon ja löytävänsä itsensä vielä joskus tasa-arvoisesta parisuhteesta.
V*ttu nyt oikeasti, nainen. Luepa nyt ihan tarkkaan tuo teksti. Sitten katsot peiliin ja sanot itsellesi: "Minä en ole vastuussa aikuisen ihmisen tekemisistä tai tekemättä jättämisistä. Jos hän tekeee itselleen jotain, se ei ole minun vika. Minulla on oma elämä. Oma ainoa elämä. Minun ei tarvitse tuhlata sitä tähän."
Sit ilmoitat miehelle, että tämä oli tässä, ja sit se OIKEASTI OLI SIINÄ. Et vastaa puheluihin, et enää suostu tapaamaan, et mitään. Vain sillä pääset kokonaan irti sairaasta kuviosta.
No ei varmaan mukavaa olla tuossa suhteessa, mutta ei tuollainen hermostuminen välttämättä ole yhteydessä varsinaiseen väkivaltaisuuteen ollenkaan. Monella on hyvin vahvat inhibiot toisen fyysistä satuttamista kohtaan, eivätkä koskaan ylitä sitä rajaa, vaikka kuinka purkaisivat raivoa tai ahdistusta tai stressiä verbaalisesti aggressiivisella käytöksellä.